Konsuli oli viettänyt levottoman yön.
Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa
ollut vieläkään asettunut.
Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, -- ajatus siitä
mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja
voimakkaammin.
Hän oli aikaiseen liikkeellä, -- ei ollut vielä tyhjentänyt
aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle,
ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla,
vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla.
Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.
"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi,
mennen edeltä konttooriin.
"Sanoppas minulle Ulf", -- hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua
haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet
sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet
töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä
naulatehdastaan varten?"
"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan
soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole
Asmoenin mailla."
"Ostavatko he? -- Hankkivatko he itselleen uusia soita?" -- Konsuli
alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin...
"Mistä sinä olet sen kuullut, Ulf? Puhutaanko siitä kaupungissa?"
"Se on vaan turhaa puhetta, isä", -- rauhoitteli Ulf, -- "ainoastaan
tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"
"Oletko sinä kuullut sen klubissa?" kysyi konsuli kiihkeästi.
"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon
näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan
asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä",
jutteli Ulf.
Konsuli kääntyi äkkiä.
"Vai niin! -- Vai niin!...
"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa
lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"...
"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän
kääntyessään taas poikaansa päin --
"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas?
Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja...
"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan
sateli Ulfille.
Konsulin pienet terävät silmät katselivat tutkivasti eteensä...
"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää
kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.
Hän jäi seisomaan ja imi huuliaan...
"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. --
"Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä
miehiä, jotka myivät maitaan."
Hän käveli edestakaisin ja pysähtyi viimein ja tuijotti pöydän
pintaan.
"Niin niin, poikani. Niin, niin --
"Käske Halvorin valjastamaan, Ulf..."
"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona.
Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"
"... Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja",
sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.
Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat
konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.
Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut
hänelle kahvin ja aamuruuan.
"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään
hyvällä tuulella... Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten
Ulf.
"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos
jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka
kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"
"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus",
virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin.
Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän
kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen
tahtoaan vastustamaan."
"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, -- "olkoot antamatta
ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."
-- Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa
ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.
Hän kulki harjulle vievää tietä.
Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, -- hän tahtoi hänet nähdä,
tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli
tapahtunut.
Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta
sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.
Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, -- ei ollut häntä
näkevinäänkään.
Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana...
-- Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai
jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat
lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat
koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.
Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.
Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi
vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään...