Huh -- miten pitkään hän viipyi...
Hän aina vähän päästä kurkisteli kyökin ikkunasta...
Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen
arapialaisen selältä.
Vihdoinkin, -- viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi
vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette
nauroi ja hyvästeli rappusilta...
-- Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet
sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.
Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään
arkihuoneeseen.
... "Vai niin, -- onko Karsten Verö ollut täällä... Oliko
kauvankin?... Kenen kanssa hän puheli?"
"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla",
selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta
Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin
yrityksiin."
Konsuli tarttui ovenkahvaan.
Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin
olisi tarttunut johonkin kiinni:
"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "Käske
Margrethe tänne.
"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi
hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.
"En, hän on niin sietämätön. Ja sitten" --
"Ja sitten?" --
"Niin, sitten tahdoin näyttää hänelle, että minä en välitä hänestä."
"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän
painolla, -- "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä
se on isäsi lämmin ja tosi sana...
"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt
sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on
kypsyneet ajatukset...
"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat",
virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.
"Sen, mitä me kaikki tahdomme, -- voinhan sen sinulle sanoa juuri
meidän suvussamme, -- se on, että miespuoliset hankkivat itselleen
aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he
ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan
romantisista lapsuudentuumistaan, -- he saavat hankkia itselleen
vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."
"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio",
sanoi Margrethe painolla.
"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi
Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun
todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?...
"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", -- sanoi hän terävästi, --
"tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä
leikit saavat loppua, -- sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut
turhissa haaveiluissa.
"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen
leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa..."
Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, --
uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla
olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään...
"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, --
"että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"
"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua
siitä", keskeytti hänet Margrethe.
Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän
kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se
leimahti:
"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", -- sanoi hän
lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään
tänään, juuri siinä paikassa... semmoisessa asiassa kuin tämä.
Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole
vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne
metsästysvaunuissa, me yhdessä...
"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" --
"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta
muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.
Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.
Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi
hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä
vaikka vapisevalla äänellä:
"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka
kävi luonasi tänään, -- sillä sinua käynti tarkoitti, -- hän sinut
korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"
Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta... "Mutta
Margrethe", huudahti rouva, -- "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa
isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, -- ett'ei häntä saa
vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon,
että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"
"Niin en vähääkään, äiti."
"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin,
täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, -- muuten, -- luulen
minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."
"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan
ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on
ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana...
"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi
hän nyyhkyttäen... "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun
valehtelette hänelle", -- sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos
ovesta...