Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. --
Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja
terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.
Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.
"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", -- huudahti
hän, -- "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös
kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä
ja lunta tuolla ylhäällä.
"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, -- ja osaa
hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään... "Hän
tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia
hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, -- keinotella...
"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan
katsoa eteensä, ymmärrätkös."
Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi
keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle
ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille,
arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.
"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. --
"Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy
todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla... maksaa
hevosvoimia joka kevät"...
Konsuli varjosti kädellään... Olihan se hänen oma hevosensa ja
rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta
hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä...
"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.
"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."
Nyt katsoivat naisetkin ulos.
Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.
Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.
Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja
katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa...
"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; -- "miten
tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni
ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun
kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen
tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."
"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.
"Kyllä", -- neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, -- "Majurin
Karin on kihloissa!"
Hän katseli ympärilleen... "Ja kenen kanssa? -- Niin ajatelkaa,
-- ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli
kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."
Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.
Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui
suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.
"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff
itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti
pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla
piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut
ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva,
-- saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä
nämä kaksi saman seudun lasta" --
"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti
konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla
ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"
"Ei toki", -- koetteli neiti puolustella, -- "johan minä
ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti
Narnallemme."
"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia
myötäjäisiä, -- jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" -- sanoi
konsuli olkapäitään kohauttaen...
"Mutta Halvor", huusi hän, -- "missä on Halvor? Hänen pitää huoli
kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"
Hän meni kiireesti ulos.
Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle
alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä
oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle
samoin.
... "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" --
sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole
pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla,
-- ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."
"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti
Margrethe kiivaasti.
"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, -- soittelee ja hoitaa ruusuja.
Mutta varjelkoon, -- emännäksi suureen taloon!"
Bolette katseli hetkisen äitiään... Neiti Winsloffille ei ensi
kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava
seurapiireissä alhaalla kaupungissa.
Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, --
luonnollisesti...
Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, -- hän tiesi, että tämä istui kuin
kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin
pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.
Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään
hattukysymykseen...
Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen
itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen
jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä
ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.
Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli
pitemmän aikaa ulkona...
Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä
kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.
Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.
Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle
asian, joka oli -- Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan
miehelleen: -- talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.
-- Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten
tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada
talvi pois puistetuksi yltään.
Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa
nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään
näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.
"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! -- Niinkuin tavallista
lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, -- siellä saat käyttää
niin pitkiä siipiä kuin tahdot... Muista kohtaloasi, ystäväni.
Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia
omalletunnollesi.
"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine
jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon,
kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, -- sinä
osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät
todellisuudessa! -- sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.
"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko,
jota noilla toisilla ei ole!
"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin
kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka
siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä
tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa,
että Ulf kulki kosima-aikeissa.
"Niin, niin, niin. -- Mutta seuraukset, rakas Morten, -- me niin
vähäsen ajattelemme seurauksia.
"Annappas kun katson. Anna minun ajatella... Niin seuraukset", virkkoi
hän, -- "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien
perheiden välille, -- appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin
kultareunaiselle hatulle...
"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt
aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.
"Myöskin muiden pitää auttaa, -- olla aina valmiina puhkumaan ilkeää
vihaa.
"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni...
"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen
silmäsi! -- mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit
nokkasi kananmunaan.
"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa
olemaan tuommoisen munan luona, -- niin sinä hakkaisit, -- hakkaisit,
-- vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit
joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa
nähdä.
"No, hakkaatko -- sinä? -- Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten,
niin" --
"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine,
tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"
Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen
pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa,
ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet,
kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin
majurista. -- "Mutta sanokaa minulle, lanko, -- tämä hyvä mies, joka
on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat
harmaantuneet, -- voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä,
jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku...
"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.
"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on
epäterveellistä, -- painostaa ympäristöä, --"
"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun
alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä
kasvot kuumeisina. -- "Hyvinkin naurettavaa... Viikkoa ennen joulua
seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin
että rasva karisi, ja sitten äkkiä! -- Voisi melkein luulla, että hän
otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."
"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi
konsuli.
"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että
huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän
laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan
pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän
saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa -- aikaa -- vastaan,
sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."
"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa
niinkuin kaikissa muissakin", -- virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta
pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."
"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin --. Mutta on nähty, että
sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."
Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän
jotain omista ajatuksistaan...
"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai
miten?"
"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi
muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.
"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja
vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se
sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja
valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat
kohoavat yhä korkeammiksi."
"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli
pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.
"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! -- Mutta minäpä ajattelen, että
olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja
ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan
sanoin voivat tulla rikokseksi...
"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, -- tämä ijankaikkinen naulatehdas,
jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon
haju... Hyi, hyi, -- se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.
"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, -- kun te sieltä pankista
vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla
hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy
voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin...
"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota
hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, -- ne, ne
--. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa,
eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.
"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas
nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin
mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"...
Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.
Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä
tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo...
"Niin, Martine!" -- sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona,
"Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta
ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä...
"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa
jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu
levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden
kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. --
"Mutta siltä, Martine, -- minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin
emäntä."
"Oi Ulf! -- sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, --
ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."
Ulf seisoi ja puri kynsiään... "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä
ennen ajatelleeksi", -- sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on
minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"...
Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään
poikansa.
Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen...
Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.
X
Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat
ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, -- ja
myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin
että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.
Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin...
Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden
yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.
Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä
aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat
kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.
Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.
Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka
olivat etsineet talvisuojaa.
Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen
luotsivene.
-- Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä
tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä...
Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, -- vaikk'ei
osannutkaan tunkea niiden pohjalle.
... "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista",
virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.
"Mitä hittoa ne aikovatkaan! -- Heillä on jo kylläksi vettä
naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat?
sanoppas se minulle, Breien."
"Hm -- -- hm --", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne
tietää! -- Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja
rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.
"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei
enempää ammenneta", huudahti konsuli.
"Kuka sen tietää... Kuka sen tietää",... Breien kierteli partaansa
kuin nuoralla punoja... "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin,
tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat
sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, -- halpaa liikevoimaa ja lähellä
kaupunkia."
"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa
suopuuhiinsa", viittaili konsuli.
Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi
jonkun raon läpi... "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi
hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia
kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei
tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa,
se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."
"Ei, ei, -- ei enempää viiniä aamupäivällä."
Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:
"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, -- "hienolla nenällänne te
kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua
joutumasta joutaviin suohuijauksiin."
-- Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi
toisen töytäyksen toisen perästä...
Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.
Hän nyki kärsimättömästi suitsista, -- tahtoi pakottaa hevosen
kulkemaan aivan tien laitaa pitkin...
"Vai etkö tahdo? -- Etkö tahdo"...
"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden
kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!..."
Hän piti kireällä ohjaksia -- hän tunsi omien käsivarsiensa voiman --
ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi.
Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin
yli.
Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa
alkoi sulaa ja aurinko paahtoi...
"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, -- vieläpä maanalaisen sellaisen",
mutisi konsuli.
"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke
numero kaksi, -- nerokas ja niin edespäin..."
"Hyi, hyi" -- hän sylkäsi.
"No, etkö sinä sen!"... Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin
kiivasta kyytiä kotia kohti.
Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.
Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin
siellä sisällä.
Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin
eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan...
"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi
hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, -- hui --"
"Häkää, -- häkää konttoorissa --. Inhottavaa!" huusi hän sisään
kyökin ovesta.
Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.
-- Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.
Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä
veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.
Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in
puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja
lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.
Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien
pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit
juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.
Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna
vietiin konsulin pulpetille.
"Margrethe", -- varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, -- "arvaa
kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"...
Hän piti käsiään sisaren silmien edessä... "Se on sinun tuleva
sulhasesi!"
"Karsten Verö", -- huudahti Margrethe.
"Niin, siitä voit olla
varma!" --
"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä
tiedät", -- sanoi hän lyhyesti, -- "en astu jalallanikaan sisään.
Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet...
"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä
väliaikoja, niin menee hän pian pois", -- neuvoi hän sisarta.