IX

Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. --

Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja

terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.

Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.

"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", -- huudahti

hän, -- "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös

kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä

ja lunta tuolla ylhäällä.

"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, -- ja osaa

hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään... "Hän

tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia

hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, -- keinotella...

"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan

katsoa eteensä, ymmärrätkös."

Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi

keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle

ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille,

arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.

"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. --

"Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy

todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla... maksaa

hevosvoimia joka kevät"...

Konsuli varjosti kädellään... Olihan se hänen oma hevosensa ja

rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta

hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä...

"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.

"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."

Nyt katsoivat naisetkin ulos.

Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.

Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.

Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja

katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa...

"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; -- "miten

tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni

ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun

kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen

tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."

"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.

"Kyllä", -- neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, -- "Majurin

Karin on kihloissa!"

Hän katseli ympärilleen... "Ja kenen kanssa? -- Niin ajatelkaa,

-- ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli

kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.

Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui

suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.

"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff

itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti

pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla

piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut

ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva,

-- saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä

nämä kaksi saman seudun lasta" --

"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti

konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla

ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"

"Ei toki", -- koetteli neiti puolustella, -- "johan minä

ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti

Narnallemme."

"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia

myötäjäisiä, -- jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" -- sanoi

konsuli olkapäitään kohauttaen...

"Mutta Halvor", huusi hän, -- "missä on Halvor? Hänen pitää huoli

kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"

Hän meni kiireesti ulos.

Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle

alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä

oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle

samoin.

... "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" --

sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole

pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla,

-- ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."

"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti

Margrethe kiivaasti.

"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, -- soittelee ja hoitaa ruusuja.

Mutta varjelkoon, -- emännäksi suureen taloon!"

Bolette katseli hetkisen äitiään... Neiti Winsloffille ei ensi

kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava

seurapiireissä alhaalla kaupungissa.

Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, --

luonnollisesti...

Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, -- hän tiesi, että tämä istui kuin

kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin

pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.

Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään

hattukysymykseen...

Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen

itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen

jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä

ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.

Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli

pitemmän aikaa ulkona...

Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä

kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.

Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.

Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle

asian, joka oli -- Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan

miehelleen: -- talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.

-- Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten

tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada

talvi pois puistetuksi yltään.

Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa

nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään

näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.

"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! -- Niinkuin tavallista

lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, -- siellä saat käyttää

niin pitkiä siipiä kuin tahdot... Muista kohtaloasi, ystäväni.

Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia

omalletunnollesi.

"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine

jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon,

kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, -- sinä

osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät

todellisuudessa! -- sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.

"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko,

jota noilla toisilla ei ole!

"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin

kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka

siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä

tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa,

että Ulf kulki kosima-aikeissa.

"Niin, niin, niin. -- Mutta seuraukset, rakas Morten, -- me niin

vähäsen ajattelemme seurauksia.

"Annappas kun katson. Anna minun ajatella... Niin seuraukset", virkkoi

hän, -- "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien

perheiden välille, -- appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin

kultareunaiselle hatulle...

"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt

aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.

"Myöskin muiden pitää auttaa, -- olla aina valmiina puhkumaan ilkeää

vihaa.

"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni...

"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen

silmäsi! -- mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit

nokkasi kananmunaan.

"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa

olemaan tuommoisen munan luona, -- niin sinä hakkaisit, -- hakkaisit,

-- vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit

joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa

nähdä.

"No, hakkaatko -- sinä? -- Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten,

niin" --

"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine,

tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"

Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen

pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa,

ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet,

kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin

majurista. -- "Mutta sanokaa minulle, lanko, -- tämä hyvä mies, joka

on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat

harmaantuneet, -- voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä,

jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku...

"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.

"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on

epäterveellistä, -- painostaa ympäristöä, --"

"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun

alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä

kasvot kuumeisina. -- "Hyvinkin naurettavaa... Viikkoa ennen joulua

seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin

että rasva karisi, ja sitten äkkiä! -- Voisi melkein luulla, että hän

otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."

"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi

konsuli.

"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että

huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän

laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan

pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän

saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa -- aikaa -- vastaan,

sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."

"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa

niinkuin kaikissa muissakin", -- virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta

pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."

"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin --. Mutta on nähty, että

sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."

Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän

jotain omista ajatuksistaan...

"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai

miten?"

"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi

muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.

"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja

vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se

sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja

valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat

kohoavat yhä korkeammiksi."

"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli

pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.

"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! -- Mutta minäpä ajattelen, että

olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja

ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan

sanoin voivat tulla rikokseksi...

"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, -- tämä ijankaikkinen naulatehdas,

jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon

haju... Hyi, hyi, -- se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.

"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, -- kun te sieltä pankista

vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla

hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy

voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin...

"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota

hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, -- ne, ne

--. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa,

eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.

"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas

nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin

mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"...

Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.

Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä

tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo...

"Niin, Martine!" -- sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona,

"Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta

ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä...

"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa

jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu

levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden

kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. --

"Mutta siltä, Martine, -- minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin

emäntä."

"Oi Ulf! -- sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, --

ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."

Ulf seisoi ja puri kynsiään... "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä

ennen ajatelleeksi", -- sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on

minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"...

Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään

poikansa.

Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen...

Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.

X

Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat

ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, -- ja

myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin

että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.

Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin...

Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden

yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.

Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä

aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat

kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.

Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.

Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka

olivat etsineet talvisuojaa.

Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen

luotsivene.

-- Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä

tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä...

Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, -- vaikk'ei

osannutkaan tunkea niiden pohjalle.

... "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista",

virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.

"Mitä hittoa ne aikovatkaan! -- Heillä on jo kylläksi vettä

naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat?

sanoppas se minulle, Breien."

"Hm -- -- hm --", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne

tietää! -- Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja

rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.

"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei

enempää ammenneta", huudahti konsuli.

"Kuka sen tietää... Kuka sen tietää",... Breien kierteli partaansa

kuin nuoralla punoja... "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin,

tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat

sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, -- halpaa liikevoimaa ja lähellä

kaupunkia."

"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa

suopuuhiinsa", viittaili konsuli.

Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi

jonkun raon läpi... "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi

hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia

kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei

tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa,

se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."

"Ei, ei, -- ei enempää viiniä aamupäivällä."

Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:

"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, -- "hienolla nenällänne te

kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua

joutumasta joutaviin suohuijauksiin."

-- Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi

toisen töytäyksen toisen perästä...

Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.

Hän nyki kärsimättömästi suitsista, -- tahtoi pakottaa hevosen

kulkemaan aivan tien laitaa pitkin...

"Vai etkö tahdo? -- Etkö tahdo"...

"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden

kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!..."

Hän piti kireällä ohjaksia -- hän tunsi omien käsivarsiensa voiman --

ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi.

Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin

yli.

Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa

alkoi sulaa ja aurinko paahtoi...

"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, -- vieläpä maanalaisen sellaisen",

mutisi konsuli.

"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke

numero kaksi, -- nerokas ja niin edespäin..."

"Hyi, hyi" -- hän sylkäsi.

"No, etkö sinä sen!"... Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin

kiivasta kyytiä kotia kohti.

Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.

Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin

siellä sisällä.

Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin

eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan...

"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi

hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, -- hui --"

"Häkää, -- häkää konttoorissa --. Inhottavaa!" huusi hän sisään

kyökin ovesta.

Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.

-- Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.

Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä

veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.

Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in

puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja

lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.

Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien

pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit

juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.

Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna

vietiin konsulin pulpetille.

"Margrethe", -- varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, -- "arvaa

kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"...

Hän piti käsiään sisaren silmien edessä... "Se on sinun tuleva

sulhasesi!"

"Karsten Verö", -- huudahti Margrethe.

"Niin, siitä voit olla

varma!" --

"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä

tiedät", -- sanoi hän lyhyesti, -- "en astu jalallanikaan sisään.

Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet...

"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä

väliaikoja, niin menee hän pian pois", -- neuvoi hän sisarta.

Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjasta · 第 17 / 31 题