Aamupuolella tuli konsuli ajaen jahtivaunuissaan, tomupilvien
ympäröimänä ja Margrethe vieressään.
Kurkistettiin kaupungissa ikkunoista ja tervehdittiin eritavalla,
aina aseman ja tuttavuuden mukaan.
Hänen kasvoissaan oli tänään vallanhimoinen ilme. Oli kai yhden ja
toisen niska taivutettava...
Hän kohotti hattua ja viittasi usealle tuttavalle, joiden ohitse ajoi
ja nyökäytti silloin tällöin vastaantulijoille, sukaisten kiireessä
sanan tai jonkun selityksen ja ajaessaan näin edelleen oli hän jo
yhdellä yleissilmäyksellä saanut selville mitä tapahtui tai mistä
keskusteltiin kadulla, jota hän ajoi.
... Margrethe tarttui äkkiä suitsiin:
"Ei, aja Pohjois-kadulle, isä, niin käväsen katsomassa onko ompeliani
kotona."
Hän istui jännityksessä, vaunupeite jo valmiiksi irroitettuna.
"Kyllä, hän on kotona", huudahti Margrethe ja hyppäsi alas.
"Minun täytyy mennä puhumaan hänen kanssaan --"
"Ja sitten tapaan sinut Wendelbon luona kello kaksi, isä", -- kuului
alhaalta jalkakäytävältä.
"Kaunispa onkin tuo sinun uusi pukusi", sanoi konsuli katsellen
häntä. "Sillä saatat heidän kaikkien päät pyörälle! Vaikka muut
kuinka koristaisivat itseään, niin ei heillä ole kuitenkaan oikeata
ryhtiä tai tuota katsetta, joilla ihmisiä musertaisivat", mutisi
hän...
"Jos ehdin, niin pistäydyn luoksesi puistoon viimeisen musiikinumeron
ajaksi", huusi hän taakseen, pyörien jyristessä katukivitystä pitkin.
Margrethe kulki solakkana, pyöritellen auringonvarjostintaan
olkapäällään, -- hän kulki nopeaan -- kiirehti -- poiketen
syrjäkadulle, kulki hän aivan Kofs'in puutarhamuurin vierite, ett'ei
tarvitsisi tavata Tiinaa...
Mutta nyt hän pysähtyi aina vähän päästä.
Auringonvarjostin pyöri hiljempaa ja hiljempaa, se nyt melkein
varjosti kasvoja.
Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli
muodostunut varmaksi päätökseksi.
Hän oli tuntenut itsensä niin rohkeaksi.
Mutta nyt kulki hän siinä sydän kovaa tykyttäen.
Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja
kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.
Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain
selittämätöntä.
Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä... miten kaupungin
insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.
Ja, mistä hän oli ne kuullut? -- ehkä matami Weums'ilta, -- hän oli
näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon
raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse...
Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea
neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja
odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät
niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; -- ja miten jäykästi hän
toimitti asian ja kiitti kunniasta --
Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli
oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania -- jonka oli
ottanut mukaansa tekosyyksi -- kiivaasti rintaansa vasten.
Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja
odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta
teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.
Margrethe seisoi siinä silmät alasluotuina. Mutta heidän katseensa
kohtasivat sill'aikaa pari kertaa toisensa.
Tuntiessaan Margrethen, oli niinkuin jotain olisi äkkiä sammunut
neidin kasvoissa. Ne tulivat kylmiksi ja jäykiksi, sill'aikaa kun
katse, epäluuloisena haki syitä nuoren tytön käyntiin ja Margrethe
tunsi täydellisesti sen vastenmielisyyden ja kylmyyden, joka virtasi
kuin ilkeä viima häntä vasten.
"Äitini lähetti kirjan vaihdettavaksi, neiti Bjelke", änkytti hän,
ojentaessaan sen.
"Vai niin. Ja minkä kirjan hän tahtoisi sijaan?" kysyi neiti
väliäpitämättömästi.
"Eikö mitään erityistä? Olkaa niin hyvä, tuossa on luettelo."
"En minä oikein ymmärrä minkä ottaisin. Unohdin kysyä", -- änkytti
Margrethe. "Tohtisinkohan pyytää neiti Bjelken auttamaan minua", --
sopersi hän.
Vähän ajan kuluttua antoi neiti hänelle hyvin nidotun kirjan:
"Olkaa niin hyvä. Luulisin tämän olevan äitinne makuun. Pyydän
lausumaan terveiseni."
Juuri kääntyessään, sattui neiti Bjelke vahingossa kaatamaan
mustepullon pöydältä.
"Voi, ei, ei, -- elkää vaivatko itseänne neiti!" -- sanoi hän
kylmästi, musteen valuessa ja Margrethen näppärästi koettaessa sitä
estää.
"Elkää toki, en sitä tahtoisi, neiti Ulfvung!" sanoi hän erityisellä
painolla.
"Mutta, jos en minä pidätä sitä tällä paperiarkilla, niin valuu se
alas noihin kahteen laatikkoon", -- huomautti Margrethe. "Nostakaa
te ylös pullo. Se on teidän kyynäspäänne takana, siitä yhä vaan
valuu." Syntyi äänetön yhteistyö, kunnes laatikot ja paperikasat oli
pelastettu mustevirrasta.
"Mutta teidän kätenne ovat aivan mustat, näen minä, siitä avusta,
jota en pyytänyt; mutta josta kiitän teitä paljoa...
"Ja mustetta hihustimillanne -- ja hihallanne", huomautti hän
pelästyneenä.
"Se pitää heti ottaa pois. Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani
sisään. Palvelija pyyhkii kyllä täältä." Margrethe tuli pieneen
huoneeseen, johon valo puista lankesi vihreänä. Seinillä riippui
tässä omituisessa valaistuksessa muutamia, vanhoja perhemuotokuvia.
... "Tämä on varmaan Niils, maalattu hänen ollessaan lapsena",
virkkoi Margrethe.
"Ja tuo muotokuva, jota musta harso ympäröi, on hänen isästään",
vastattiin terävästi.
Hieroessaan ja pestessään mustepilkkuja vedellä, seurasi neiti
jonkinlaisella uteliaisuudella Margrethen katseita:
"Niin, niin, katsokaa vaan, neiti Ulfvung, -- siinä on häviöön
joutuneen suvun kuvia", sanoi hän tyynesti, mutta Margrethen mielestä
hänen silmänsä melkein iskivät tulta.
"Niin, juuri senvuoksi minä tulin tänne", -- huudahti Margrethe...
"En vaihtamaan kirjoja, enkä muutakaan.
"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi
hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä
lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa...
"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi
oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on
voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä
tahdo kuulla mitään pahaa isästäni... Mutta kaikkihan on kerrankin
anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta
ja tuskaa muille."
"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini... Nuo sanat
teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. --
"Ja anteeksiantoa! -- Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki
on pessyt kätensä hänen haudallaan --.
"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan... Ha-ha-ha, hän ei
voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän
kuoli vaan nuppineulanpistoista, -- siitä, että hänet joka paikassa
pysäytti kuin näkymätön sormi, -- siitä, että hän kohtasi vastuksia
kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia
aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin... Mutta
miksi? Ja keneltä?"
Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan
kalpeana kuunnellen.
"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut
tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen
toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko
hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin
auttavaisia...
"Ei, kaikki oli niinkuin olla piti!" sanoi hän jäisellä ivalla.
"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai
tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"
"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", -- sanoi hän kylmästi. --
"Niin, tässä olisi kirja äidillenne."
Margrethe katseli onnettomana häneen:
"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että
teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"
"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää
tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on
ikävöinyt oikeutta."
Margrethe heittäytyi äkkiä avutonna nyyhkyttäen hänen syliinsä:
"Antakaa anteeksi... anteeksi..." huusi hän yhä uudelleen...
-- Hän ei tiennyt, miten oli ulos tullut...
Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten
tapaavansa ihmisiä.
Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli
niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä... Margrethe oli saanut
häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä
lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet
sanat...
Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt
päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin
olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.
Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin
torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän
pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat
selvetä hänelle.
Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko
kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti
kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän
säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään...
On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle -- semmoinen oli
Niilsinkin. -- Voi, miten ne kärsivät!...
-- Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden
kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin
puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi
portille.
Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä
oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan
häntä vaunuihin.
... "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan
kohottaen; "-- pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."
Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut
sydäntä järistyttävä.
Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä
hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä...
Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli
hevosen kulkea astuen.
... "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei
saanut vastausta.
"Hieno, kaunis, nuori mies!" -- toisti hän vieläkin. Margrethe
keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.
"Kunnon mies, sanon minä sinulle", jatkoi hän hiukan ärtyisästi.
"Kelpo, vaikutusvaltainen mies... Ottaa haltuunsa isän liikkeet, --
omistaa vähintäin miljoonan!"
Vilkaistuaan sivulleen, huomasi hän tyttärensä istuvan
hajamielisenä...
... "Se on vahvistanut suuressa määrin päätöstäni antaa Ulfin haltuun
koko jääliike."
"Ulf! -- hoitaa liikettä, -- ilman sinua." Ajatusta seurasi epäilevä
päänpuistatus.
"Vai niin, ne taisivat siellä alhaalla saattaa sinut pahalle
tuulelle, -- eivät olleet kylliksi kohteliaita vai miten? Mutta
olihan Verö ainakin kohtelias, hän juoksi -- minä näin sen itse --
kahden kukkapenkereen yli, auttaakseen sinua vaunuun."
"Minähän puhuin Ulfista, ett'ei hän kelpaa suuren liikkeen
johtajaksi!"
"Vai niin, -- sehän kuuluu aivan hirveältä! -- Ja niin selvänä se on
sinulle"...
"Käy kuitenkin aina niin, että sinä otat haltuusi johdon ja toimit
kaikessa niinkuin itse tahdot."
"Entä sitten" --
"Eikä niinkuin Ulf tahtoo, tarkoitan minä."
"Se tahtoo sanoa, että minä sen teen oikeimmalla tavalla."
"Ja juuri sillä tavalla. Ulf ei milloinkaan voi itsenäisesti asioita
hoitaa", sanoi Margrethe lyhyesti. "Ja Ulf saa kulkea kuin liikkeen
käskyläisenä."
Konsuli nauroi tyytyväisenä ja sylki ulos vaunusta:
"No mutta kuulkaapas tyttöä! Siinä on oikea ajatustenjuoksu... Vai
olet sinä päässyt sen perille, sinä!... Aivan oikein... Aivan oikein!
En ole kasvattanut häntä kantamaan kuormaa yksinään, en.
"Sen saa hän nyt tehdä tässä jääliikkeessä", -- huudahti konsuli
läimäyttäen hevostaan. "Nyt olen asettanut hänelle kaiken
järjestykseen, niin ettei hänen tarvitse muuta kuin astua toimeen."
Margrethe loi omituisen katseen isäänsä. Konsuli tervehti ja
nyökäytti päätä Martinelle ylhäällä ikkunassa, heidän ajaessaan
sisään Wendelbon portista.
... "Sainpa kuitenkin estetyksi tuon satamapäällikön ikuiset puuhat!"
huudahti hän salissa.
"Minulle oli kerrottu, että hän kulki hyvin toimissaan ja koetti
puuhata lauttasiltaa sisäsatamaan. Varmaankin hänen päässään
kummittelee tuommoinen uudenaikainen vedenpäällä kelluva telakka.
"Minä ajoin kuitenkin alas klubihuoneelle tänään ja sain sinne
kootuksi Andersenin, Villumsenin ja pari muuta laivanvarustajaa. Ja
päätimme mitä ankarimmin vastustaa tuota ehdotusta, emmekä luopua
laivojemme tavallisista ankkuripaikoista.
"Ja siten meni koko ehdoitus myttyyn!"
Konsuli käveli tyytyväisenä, kädet selän takana.
"Nii-in, hän hengitti syvään, pitäisi saada pakotetuksi tämä mies
hakemaan pois paikkakunnalta."
"No mutta, eihän tuollainen satamapäällikkö ole muuta kuin lehti
tuulessa, kun appi-isä on ulkona puhaltamassa", jutteli Wendelbo
tyynesti ikäänkuin ajatuksissaan.
"Yksinkertainen ihminen", -- jatkoi konsuli... "Ei edes ymmärtänyt
lähestyä minua, joka totisesti seisoin valmiina kädet ojolla
vastaanottaakseni hänet, tämän hutiloidun sataman hoidon vuoksi.
Mutta kas, piti vaan alkaa mielistellä majuria."
Hän kääntyi äkkiä:
"Minä en tavannut tänään Ulfia konttoorissa, Martine!"
"Voi tiedätkö, hän läksi jo aikaseen ylös ruukille", hymyili Martine.
"Hän on niin huvitettu noista suotöistä."
"Minä tahtoisin... Minä tahtoisin"... Konsuli napsautti sormillaan...
"Oh, kulkea noin pilvien ajamana ja poimia ruusuja"...
... "Tuhannesti", tiuskahti hän, -- "toivoisinpa, että hän kerrankin
sanoisi, minkä vuoksi hän tulee...
"Niin, niin, -- arkoja asioita, -- semmoisista ei puhuta --
"Mutta itse asiassa on täällä kaikki valmiina odottamassa häntä, sekä
liike että muukin...
"Ja siinä voi tyttö olla oikeassa. Ulfilta puuttuu ryhti ja vauhti,
ja se voi vaikuttaa läheisimpiin suhteisiinkin; -- ja johon minä
tunnustan osaksi olevani syypää."
... "Kolme nuolta lähetti rakkaudenjumala", luki Wendelbo hiljakseen.
"Yhden hän ampui taivasta kohti, yhden syvyyden kuiluun ja yhden hän
piilotti Tamajindrin silmään"...
Konsuli vaan hymähti hänelle. Hän oli tottunut vävypoikansa
mietelmiin, eikä välittänyt niistä.
"Niin hyvästi!" sanoi hän lyhyesti. "Hyvästi Martine, -- te tulette
kai sunnuntaina!"
-- Hevonen kulki tavallista tietä Lindestadiin. Konsuli, hevonen ja
tie olivat vanhoja tuttuja.
Siellä oli taloja puutarhojen ja istutusten ympäröiminä, vuoroin
merimies- ja työväenasuntoja, jossa villi orjantappurapensas kasvoi
kiviaidan takana.
Ajettiin astuen ja hiljaista juoksua, aina senmukaan miten konsuli
vaipui ajatuksiinsa ja antoi piiskan vaipua alas.
He jättivät taakseen suuren, laajan näköalan satamaan päin ja
saapuivat viimein Lindestadin pitkään varjokkaaseen puistokäytävään,
jossa oli niin mukava istua ja muistella mitä oli tapahtunut ja
toimitettu kaupungissa.
Ilma tuli raittiimmaksi ja kirkkaammaksi mitä korkeammalle he tulivat
ja lähestyivät Lindestadia.
Konsuli läimäytti hevosta. Hän oli saanut ruokahalun, -- oli jo
myöhäistä...
-- Margrethe oli päässyt päivällisen ja kahvin ohi.
Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen
selvittää omia ajatuksiaan...
Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui
Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä,
osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai
eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse
menisi kaupunkiin...
Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein
pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.
Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin
monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja
loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus..."
Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut
askeleen, -- ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!
Ja myrsky ei ollut vielä asettunut.
Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa,
kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja
hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati
itsepuolustukseen.
Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten
kesäpuvun koristeita.
"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, -- "voitko sinä ymmärtää, mitenkä
Martine ja Wendelbo... Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti
mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä
ajatellessa!"
Matami painoi päänsä koristeihin ja ompeli edelleen. Alaosa kasvoista
tutisi niinkuin aina hänen ajatellessaan...
"Ovathan he aivan vastakohtia."
"Monet pitävät toisistaan juuri sen vuoksi", virkkoi Anne.
"Mutta eivät he koskaan ole voineet oikein pitää toisistaan", intti
Margrethe.
"Mutta voidaan jälestäpäin ruveta pitämään toisistaan", sanoi matami
varovasti. "Moni sanoo, että semmoiset naimiset, jotka perustuvat
ensimmäisen rakkauden huumeeseen, eivät ole onnellisimpia."
Margrethe vihelteli kiihoittuneena.
"Turhaa puhetta, Anne!" -- sanoi hän kiivaasti. "Nyt olen saanut
niin paljon selville tänään. Nyt tahdon myöskin tietää, miten tämä
naiminen syntyi."
Anne oikasihe suoraksi, melkein niinkuin konsuli olisi seisonut hänen
edessään.
"Niin", -- alkoi hän viimein. -- "Voihan olla niin, ettei tämä ollut
hänen nuoruudenrakkautensa, mutta se, jonka kanssa Martine astui
alttarille oli joka suhteessa hyvä mies ja rikas...
"Mutta perämies Witt, hän oli kaunis mies... Ei Martine niinä aikoina
ajatellut muuta kuin tuota komeaa, miellyttävää merimiestä. Missä
Martine oli, siellä oli hänkin...
"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein
talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja
mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin
kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.
"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla,
niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä
kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden
vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."
"Ja sitten unohti Martine hänet!" huudahti Margrethe ivallisesti.
"Unohtiko? Unohtiko? -- Niin, jos olisi edes!... Ei, kyllä siitä suru
syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. --
"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta
vähän siitä oli apua.
"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se
taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, --
toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.
"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt
vaaroja eikä tuulia...
"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon
heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä
perämiehenä että kapteenina veneessään, -- kaunis, notkea ja reipas
hän oli. Ja palkinnon he saivat...
"Eivätkä he ehtineet kotiin, ennenkun jo Wendelbo kosi.
"Niin se kävi! -- Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista
edessäni ja pimeätä takanani...
"Mutta senkaltaista tahtoa ei konsulilla ole milloinkaan ollut
taivutettavana."
Margrethe oli istunut kumartuneena pää käsien varassa ja tuijottanut
eteensä. Ja viimein sopersi hän kuin jatkona omille ajatuksilleen:
"Eikä minuakaan... Eikä minuakaan"...