Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat
tavallisista vieraista.
Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella
verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.
-- "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", --
nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."
Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.
"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän
sisarelleen, -- "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi
hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, -- "elää
runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja
kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni
puupalana, -- yksinäisenä vanhana poikana -- --
"Niin, hyvästi!"
Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.
Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä...
Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di
Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa
lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen
kasvattamista.
... Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks,
kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt
kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.
Kristen Wendelbo seisoi katsellen kesyä varista, joka hyppeli
nurmikolla.
"Sinä raakut siinä, Morten --
"Nii-in, täällä näkyy olevan jotain tekeillä...
"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken
suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina
niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis
kytösavuihin...
"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua
avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle,
kritiikille ja muulle, -- suuressakin määrässä." -- --
-- -- -- Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä,
joka ajoi pihasta.
"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, --
"Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä
katsomaan jonain päivänä, -- ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se
näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman
hänen hoitoonsa nyt syksystä...
"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset -- Robert
Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", -- sanoi hän
tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän
rattailta.
"Päivää, päivää, hyvä herrasväki!" huusi hän.
"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, -- "että
hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja
näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.
"... Hänen aikomuksensa on näet -- ja nuorillahan on aina suuret
aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, -- luoda uusi
vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista
ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella
keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."
"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä
myöskin", nauroi apteekari, -- "olen käynyt katselemassa, tulisiko
heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin
pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."
"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli
-- "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä,
puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja
kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo
palaa...
"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon
vallassa, -- vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen
tuon!"
"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, -- "nyt, kun meillä on varmat
mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"
"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi
kapteeni innostuneena.
"Tahi oikeammin paljaasta mädänneestä mudasta!" matki apteekari.
"Hm... m!... Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin
seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli
painavasti... "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en
tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin
varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat
arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa
suonkuivauksianne varten...
"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos
tarvitaan enemmän", jatkoi hän, -- "tai mitä sinä siihen sanot,
pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin
naulatehtaasta."
Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, -- hänen katseensa
harhaillessa ja etsiessä jotain...
"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille
kahvia".
-- Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä,
kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui
omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin
kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.
Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut
hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat
syntyneet hänen päässään, -- runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.
Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se
virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda
uuden tulevaisuuden koko laaksoon.
Ja tämä näky, -- nämä toiveet, -- tämä salaisuus, joka nyt -- vielä
sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, -- synnytti hänessä
halun puhua siitä, -- ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin
oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, --
eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle!
-- Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, -- ei päästää toista
porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia
yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen...
Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava
yksin, kunnes voitto oli varma... Pieninkin hymyily tai iva
Margrethen puolelta, -- tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa
uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui,
että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, -- sammua ja himmetä --
ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.
"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän
kulkiessaan omenapuiden välissä, -- "tuntuuko sinusta vieläkin, että
isä vastustaisi sinun aikeitasi!"
Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen...
"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken
pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja
muutenkin apua. -- Mutta sitten on vaan se, -- että kuka sitten
viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?
"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se,
joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus... Ja se oli sinun isälläsi
jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"
Hän toisti -- "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"...
"Hui", huudahti Margrethe, -- "sinä näet taas kaiken niin väärässä
valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä...
"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" -- jatkoi hän.
"Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, -- eikä niinkuin
muiden... Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen
käsissään, -- "koko hattu on uhkaa täynnä."
"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä
talossa?"
"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän
veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.
"Hm... taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi
Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.
"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on
kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"
"Niin, -- joka on pohjaton, -- musta, -- kuin silmä"...
"Mikä vesi se on?"
"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen
ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."
"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", -- hymyili Niils. "Jos niin
olisi, niin olisin voittanut leikkini!"
"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden
kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"
"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä.
Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain
tulee... etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti
voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes
vähäisenkään...
"On vaan kysymyksessä voittaminen, -- lyhyesti ja varmasti, ainoastaan
voittaa! -- Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy
kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri
tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."
"Mutta Niils!... Nehän uskovat kaikki sinuun..."
"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä",
hymyili hän...
"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän
kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan
säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa
välähtää."
"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, -- "eikä hän
varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"...
He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen
kumpikin omiaan...
Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas
kääntyi ylöspäin.
He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi
heidän kääntyä pois.
He pysähtyivät pysähtymistään -- useammin ja useammin -- pysähtyivät
suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse...
Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä
puunkuoreen...
Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät
molemmat nopeasti taas ylöspäin.
"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka,
ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja
äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla
huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen... Ja sitten tulee
hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on
veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.
"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja
salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan
kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä
rannikkolaivalla, -- se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän
taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"...
-- Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät
tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään,
odotellessaan vhistiä.
Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös
rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.
Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän
sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi,
asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan
täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.
... "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä
alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka
tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, -- "se ei ollut muuta
kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai
apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"...
-- Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä
auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti
Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike --
uusia vieraita!
Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta
hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.
Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen
herroista -- hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki
painettuna alas silmille -- huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan
Strömvigin tilanomistajan pojaksi.
"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa
maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.
He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.
Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:
"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään;
hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin
päiväpaisteen suoraan silmiinsä...
"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" -- sanoi hän
leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla
kosimakirje taskussa."
"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva;
"minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä -- jotain, jota
ei oikein voi ymmärtää. Miksi? -- miksi ei koko talvena enempää
kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset
kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta.
Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin
vähän huvitettuja niistä tänä talvena."
"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi
apteekarin rouva -- "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen
reserviluutnanttinsa, -- kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa
anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne
ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin.
He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina
tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei
ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen..."
"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, -- "rouva
Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän
kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti
Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi... Katsokaapas
vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa
selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän
on viettänyt aikansa Skotlannissa."
"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva
kärsimättömästi -- "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on
niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"
"Ei--ei, -- jos nyt ruvetaan vertailemaan, niin", virkkoi apteekarin
rouva.
"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa,
sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", -- virkkoi
rehtorin rouva vähän terävästi.
Syntyi hiukan painostava väliaika.
"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?"
sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla
olijoita...
Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli
asetettu jalustalle.
"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaan
Rastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.
"... Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon
kalastamaan ja keittämään tänä iltana...
"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan
kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina...
"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli
tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja
tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan
varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse
vaaleassa kesäpuvussaan... Ja tuolla neiti Rosenberg... Ja tuolla"...
Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes
valkoset purjeet katosivat saarien taakse.
"Todellakin... omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut
hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf
punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän,
mennessään taas alas rappusia.
"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti
rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."
"Niin, niin, en minä tiedä", -- sanoi tullikasöörin rouva
miettiväisesti rehtorin rouvalle, -- "kun ihmiset eivät tahdo pistää
sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" --
"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai
koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä
olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin
koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten
ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa
ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan
paikkakunnalla."
"Niin, te olette varmaan oikeassa", -- sanoi rehtorin rouva
hymyillen, -- "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin
ollut täällä vaan pari vuotta."
Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi
pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten
pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.
Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.
Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän
senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.
Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja
ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa
olivat pelanneet pari tuntia.
Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään...
Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen
sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.
"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", -- virkkoi hän.
"Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti
Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä...
"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen,
että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin
saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa
vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa
ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella
lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä
satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi
tuolla toisella puolen...
"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta
valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? --
sehän on taas valittava...
"Ei, sanon minä, -- ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei
saa...
"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että
välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa.
Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta
purjeisiinsa."
"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings
viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja
katseli miettiväisenä ylös ilmaan.
"Puuttuu oikea ymmärrys asiasta. Se vaan puuttuu", intti apteekari.
Iloisin kasvoin astuivat nuoret sisään kirkkaasti valaistuihin
huoneisiin.
"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf... "Vaikkemme olekaan olleet
kalastamassa saaristossa."
Ovet avattiin, ja riennettiin illallispöytään...