Kuului kohina koskelta, viileänä kesäaamuna Lindestadin ruukin luona.
Oli kova kiire, vesi oli vähänä ja täytyi tänä tilausten aikana
sahata käsivoimalla, tehdä työtä yöllä ja päivällä.
Sahajauhot kasautuivat lattian alle, ketjulaitoksen jatkaessa
säännöllisesti palaavaa kulkuaan; ja ulkona kasautuivat lautapinot
talojen korkuisiksi, käytävät välissä.
Vaunujonoja, täyteen lastattuna sahatuilla laudoilla rämisi raskaasti
alas tietä pitkin, ja toisia tyhjiä saapui lastattaviksi.
Siellä sisällä astuskeli konsuli narisevalla lattialla, tarkasti ja
kontrolleerasi. Hän vastaanotti ja merkitsi kirvesmiehen lyijykynällä
laskuselvityksiä pieniin neliskulmaisiin paperiliuskoihin, jotka
sahanhoitaja antoi hänelle ja jotka vähitellen läjäytyivät
ammottavaan muistikirjaan.
Lopuksi oli hän käynyt tutkimassa erästä epäilyttävää tukkia, oliko
se täysimittainen, ja irroitti nyt kaulastaan keltaisen silkkihuivin,
jota hän piti alhaalla kostean kylmyyden tähden.
Konsuli oikasihe, puisti päältään tomun, jota siellä lenteli ja
ruukinhoitaja puhdisti häntä harjalla ja ojensi hänelle kepin.
Leveässä olkihatussaan ja vaaleassa kesäpuvussaan astui hän
asunnolleen.
Portilla hän pysähtyi ja pyyhki hien otsaltaan.
"... Niin, niin, Sultan,... niin, niin Gripan" -- puhutteli hän
hyväntahtoisesti molempia kahlekoiria, jotka haukkuen ja toisilleen
mustasukkaisina yhä ja yhä hyppivät häntä vasten.
Tilavalle pihalle jäi hän seisomaan ja katseli ylös toiseen
kerrokseen, tytärtensä makuuhuoneeseen, jossa uutimia ei vielä oltu
nostettu ylös. He olivat olleet eilen kesäjuhlassa majurin luona
ruukilla.
Hän astui Halvor-kuskin luo, joka seisoi etempänä liiterin luona ja
huuhtoi ja puhdisteli vaunuja ajon jälestä...
"Ettekö tulleet kotiin ennenkun kello kolmen jälestä", tiedusteli
hän. "Oliko paljon väkeä?"
"Oli... tungokseen asti! Vaunuja ja trilloja aina alas tielle! --
amtmannin ja tuomarin ja" --
"Näkyikö siellä myöskin vanhanaikuisia korkeita perhevaunuja?"
keskeytti konsuli.
"Ei toki!... Vaunuja semmoisia kuin meidän ei ole koko kaupungissa",
Halvor käänsi äkkiä purjeen.
-- "Useimmat olivat tulleet trilloilla ja hyyrätyillä keiseillä
kaupungista", selitteli hän.
Mutta kuuroille korville.
Konsuli oli jo kaukana pihamaalla.
Aamuviileys oli ohitse, ja hieno usva ilmassa ennusti kuumaa päivää.
Konsuli kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli Gripan'in haukkuvan portilla,
ja näki sen heiluttavan häntäänsä...
"Tollef -- hra Terjesen... Arvasin sen. Nyt on mies pulassa..."
"Minuako te etsitte?" huusi konsuli.
"Niin, juuri konsuliahan minä etsin", vastattiin arasti. -- "Ei voi
kukaan muu auttaa kuin hän!" huokaili mies.
"Vai niin? -- Vai -- niin... Mutta hän auttaa..."
"Niin, konsuli on kuin isä, johon voi turvata hädässä, Ja sitten
ajatteli minun vaimoni, että jos koettaisin..."
"Vai niinkö vaimonne ajatteli. No, koettakaa sitten!"
"Sydämeni tykyttää, herra konsuli. Ja jos ei Gripan niin hyvästi
olisi tuntenut minua, en olisi rohjennut pistää jalkaani portista...
Se nyt olisi siitä tervasta, katsokaas --"
"Joka otettiin takavarikkoon sinulta. Kyllä, minä olen sen kuullut."
"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, -- että hinnat
alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin
että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."
"Mutta nyt kadut, vai mitä?"
"Satakymmenen tynnyriä varastossa... eikä saa muutetuksi rahaan!"
"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu
se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi
antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes
hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla
erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan
vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."
"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.
Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.
"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit
sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan
ja talliin. Vesijohto joka paikassa, -- kalliita laitoksia."
"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia
ja kahdeksaa pilttuuta... Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa
kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle,
niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."
"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi
pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi
kompastua mäissä, ja sai luotinsa."
"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, -- "josta kuulet
röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina
jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän
leikillisesti... "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."
"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla
tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata
Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä muistanut,
että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani läpi, sekä viime
vuonna, että sitä edellisenä!"
"Niin, majuri, kyllä kai, hän olisi auttanut. Tietysti!" ivasi
konsuli.
"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren
avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli
koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."
Konsuli käveli vähän aikaa edestakaisin...
"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", --
puheli hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan,
kuin halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että
sinä aikaa myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten
äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin.
Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."
"Ah, jumalan kiitos!" kuului helpotuksen huokaus.
"Mitä nyt?"
"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä ett'ei
hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen leivissään",
sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"No, no, rakas Tollef! Minä ostan sinun tervasi päivän hintoihin ja
se jää sinun varastohuoneeseesi maksutta. Sinä voit huomenna mennä
poikani konttooriin..."
Hän näki Margrethen tulevan ulos rappusille ja nyökäytti tyytyväisenä
hänelle.
"Noh, oliko sinulla hauska?"
"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle... tule niin
saat kuulla."
"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi
hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi
Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.
... "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli
piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette
istuessaan siellä ulkona.
"Entä Martine sitten", kuulusteli rouva innokkaasti, "miltä hän
näytti?"
"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu
jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, -- puoleksi ulkona vapaassa ilmassa,
kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia
salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä,
pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."
"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla",
huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä
siellä, -- hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja
tädiksi, -- sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä
ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."
"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet
toisensa", ihmetteli Bolette.
"Ovat tahtoneet -- tahtoneet?" keskeytti hänet äiti... "Martine
parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja
huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen
voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut
komean, solakan perämies Witin."
"... Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen",
huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa,
vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin
pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla..."
"... Vahinko vaan, ettei ruukin metsistä enää saada semmoisia
lautoja!" valitteli hän olkapäitään kohauttaen... "Sitten puoli yhden
aikana loistavat illalliset ruokasalissa, äiti. Jälkiruoka syötiin
tulisoihtujen valossa ulkona leveällä verannalla, jossa ovat ne
vanhat pilarit, ja jossa voi kuvitella olevansa kuin Kreikassa."
"Oli niin ihana kuutamo!" huudahti Bolette innostuneena.
"Ja mustaviiksinen luutnantti kävelytoverina, eikös niin!" -- jatkoi
Margrethe.
"Kuka? -- Kuka?" kysyi konsuli äkkiä, tyhjentäessään
maitolasiaan. -- "Vai niin, tuo Stenvig, joka täällä oleskelee.
-- Kaupunkilaiskurtiisia... ei minkäänlaista tulevaisuutta."
"Elä nyt, isä, sitä et sinä niin varmasti voi sanoa", huudahti
Margrethe vallattomasti, nähdessään Boletten punastuvan ja istuvan
siellä alakuloisena ja levottomana. "Voihan hän tulla laivan
päälliköksi ja saada muitakin virkoja, isä, Mutta isä tahtoo, että
heidän pitää jo alusta olla rikkaita."
"Eiköhän tuommoisten pienten viisaudenlintujen sietäisi hiukan varoa
nokkaansa", sanoi konsuli, nykäisten häntä pitkästä letistä, joka ei
ollut vielä ylöskierretty päiväksi.
"He olivat saaneet Niils Bjelken sinne ylös auttamaan tulituksen
laittoa ja kirjavien lyhtyjen ripustamista", virkkoi Ulf. "Todellakin
sovelias tehtävä insinöörille, hänelle aivan sateli ylistyksiä ja
kiitoksia sekä majurilta, rouvilta että pääkaupungin vierailta.
Kylläpä nyt Niils Bjelke pidetään lämpimänä siellä!"
"Karin ja hän olivat kokonaista kaksi päivää tehneet valmistuksia",
huudahti Margrethe.
"Vai niin... vai niinkö! Vai on Niils Bjelke niin ruukilaisten
suosiossa", sanoi konsuli miettiväisenä... "Vai niin. Vai niin. Entä
itse Karin..."
"Suoraan sanoen, mies ei viitsisi noin vaan ilman muuta ruveta
taloustoimiin ja juhlia valmistamaan", sanoi Ulf.
... "Ja kenen kanssa alkoi Karin tanssin? Kenen kanssa hän tanssi?"
kysyi rouva kiihkeästi.
"Karin tanssi kokonaista kaksi tanssia Ulfin kanssa, äiti", selitteli
Bolette vähän ivallisesti.
Konsuli käveli hajamielisenä edestakaisin verannalla ja pysähtyi
välistä, katse tuijottaen jäykästi ulos lämpimään kesäaamun sumuun,
joka vielä puoleksi peitti lähiseudun ja satamakaupungin katot ja
antoi näköalan loppua etäiseen kirkkaaseen juovaan, siniseen mereen,
jossa purjelaivat näyttivät valkeilta pieniltä linnuilta.
Hän löi äkkiä kädellään kaiteesen, niin että kaikki säpsähtivät:
"Mitä siihen herraan tulee, on heillä kyllä omat tuumansa hänen
suhteensa", mutisi hän, astuessaan alas puutarhan rappusia.
* * * * *
Aurinko poltti ja paahtoi yhä kuumemmin ja kuumemmin.
Lindestadissa se hohti tulikuumista seinistä. Hiljaisuudessa kuului
kaappimista tallista, ja ylhäällä kyyhkyslakassa riitelivät kyyhkyset
paikoista. Taloudenhoitajatar katosi maitohuoneen ovesta, kädessä
korillinen munia, jotka oli koonnut kanakopista.
Koirat makasivat, kielet riippuen punaisina ja ähkyivät ja puhkuivat,
ja talon siivelliset ja siivettömät elukat olivat piiloutuneet
harvoihin varjopaikkoihin.
Talon kissa, liukas kuin ankerias, tuli hiipien kierrettyään
kellaria, jossa se oli vahtinut hiirenkoloa, ja paneutui nyt maata
kellarinportaiden kapeaan varjoon ja mittaili, vaanien, silmät
puoleksi ummessa varpusta, joka kylpi hiekkaläjässä...
Kaikkialla raskasta, unista hiljaisuutta.
Kesätuuli liikutteli hiljaa lasku-uutimia ylhäällä neitien huoneessa,
ja niiden rautalanka löi aina väliin ikkunapuitteisiin.
Molemmat sisarukset olivat pitkään levänneet päivällisen jälkeen,
tanssiaisväsymystä...
Äkkiä alkoivat koirat pihalla haukkua kovasti ja oikoen itseään ja
haukotellen meni Margrethe ikkunan luo:
"Martine trilloissa, ponyllään ajaen tulee alhaalla tiellä, Bolette",
kuului hän sanovan.
"Kahvi valmiiksi, neiti Tank! Rouva Wendelbo on tulossa", huusi hän
alas rappusiin.
"Voi, oli niin rauhallista ja niin hyvä olla!" valitteli Bolette. Hän
nousi hitaasti ja vastenmielisesti ylös, ja kuin siveli otsaltaan
ihanan unen. Hänet oli äkkiä riuhtaistu pois kotiljongista ja hän
näki vielä edessään kapealippaisen merimieshatun, jota hänelle
heilutettiin jäähyväisiksi, heidän ajaessaan ulos portista. --
-- -- Talon pikenttipoika oli portaitten luona vastaanottamassa
hevosta, ja sisäpiika seisoi käsivarret ojolla, valmiina
vastaanottamaan vaippaa ja kaikkia niitä monenlaisia pikkutavaroita
ja neilikkavihkoja, joita rouva Wendelbo aina toi muassaan
kaupungista. "Nukutaanko vielä tuolla ylhäällä, Nella?" sanoi
hän, vilkaisten ylös makuuhuoneen ikkunoihin, ennenkun astui
puutarhahuoneeseen.
"Kiitos vaan, olen jo juonut kahvini kotona", sanoi hän,
tervehtiessään neiti Tank'kia, joka astui sisään höyryävä kahvikannu
kädessä, Ulfin järjestäessä pöytää kahvivhistiä varten.
"Kaikki näyttävät olevan unisia tanssiaisten jälestä" -- lisäsi hän
ja astui korttipöydän luokse, jossa hän päättäväisesti veti tuolin
allensa ja alkoi asetella pasiensia.
Hän huokasi syvään kun se ei päättynyt hyvästi ja jäi hajamielisenä
istumaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, kunnes hän taas äkkiä
tarttui kortteihin ja alkoi uudelleen pelata.
"No mutta, istuthan sinä taas täällä sen ainaisen pasiensisi kanssa",
tervehti Margrethe ovessa.
"Minä taidan lähteä hiukan kävelemään, että pääsisin päänkivustani",
virkkoi Bolette, hän oli jo etehisessä ja asetti hattua päähänsä.
"Sitten minä tulen mukaasi", esitti Margrethe. "Sinäkin! Täytyyhän
jonkun olla kotona, Martinen luona".
"Minä vaan ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, onko Stenvig saanut
yhtään harria tuolla laivatelakan luona. Hän käy onkimassa siellä
melkein joka päivä tähän aikaan", selitteli Margrethe viattomana.
"Vai niin! Sitten lähden minä toisaallepäin metsään, jossa saan olla
rauhassa", sanoi Bolette säihkyvin silmin ja kiiruhti alas rappusia.
Siellä sisällä jatkui pasiensi keskeytymättä. Kortit lyötiin pöytään
yhä kasvavilla ryhdikkäillä napsauksilla, yhä ja yhä uudelleen.
Kasvojen ilme oli jännittynyt ja suu vetäysi vinoon, puristui kiinni,
niinkuin purisi hän itsensä yhä lujemmin ja lujemmin kiinni siihen
asiaan, jota ajatteli.
Äkkiä kirkastuivat kasvot. Terävät piirteet ja harmaat silmät
heijastivat syvää iloa, joka hetkeksi teki hänet melkein miellyttävän
näköiseksi. Pasiensi oli onnellisesti päättynyt. Tyytyväisenä kokosi
hän kortit pöydältä ja kiiruhti isänsä konttooriin.
Katse etsi suurta maailmankarttaa, maapallo jalustallaan ja kartta
sen yläpuolella täyttivät kokonaisen seinän ja iltapäivän valossa
näytti se olevan pilkutettu täyteen punasia ja sinisiä merkkiä.
Hän kääntyi yhä enempi sitä tarkastamaan, -- hän asetti sormensa
sille ja seurasi erästä viivoilla merkittyä laivankulku linjaa,
samalla kääntäen maapalloa.
"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän
ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.
"Mitä, kuka? -- Ai, kapteeni Witt ja Clio". --
"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut
sähkösanomaa?... Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän
tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä
olen kysynyt sitä."
"Witillä on aina ollut onni mukanaan -- paitsi rakkaudessa", virkkoi
veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.
"Roskaa! -- Rakkautta... Hui, hai. Mitä hän tietäisi."
Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen
istumaan.
Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen
törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon
kipsirappauksessa.
Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän
torjui sen aina koneellisesti luotaan.
Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka
näytti Tyyntämerta.
Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva
fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa... ja kasvot, jotka
aina pysyivät pimennossa.
"Chinquas", -- huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui
sisään.
"Mitä, mitä sinä sanot?"
"Voi, en mitään. Unissa näkee kaikenlaista turhaa, senhän tiedät."
"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli
leikillisesti.
Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja
nousi...
"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne
nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta
ei kiitos, niistä en minä välitä... Minun täytyy kiirehtiä kotiin
katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."
"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta
ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."
-- Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä
oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän
elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa,
pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, --
ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja
tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja,
kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty
yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se
revittiin alas.
"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen
niinkutsutun 'kirjastonsa' -- jonka matami huolellisesti säilytti, ja
jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta
ajoilta, joita hän kertoi."
"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. --
"Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa
antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa..."
Martine haisteli ilmaa... "Minusta täällä haisee tupakalle, Anne.
Ethän vaan ole taas ruvennut tupakoimaan?"
Hän kurkisti uunin suuovien sisäpuolelle:
"Totisesti, -- täällä on savipiippu... Sinun ei pitäisi ruveta enää
Weums'in aikuisiin tapoihisi, Anne.
"... Vai vaikea tulla toimeen ilman, valittelet sinä, pieni piipun
pahanen! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät, -- tiedät --.
"On ollut hirveitä myrskyjä Tyynellä merellä, Anna. -- Eikä yhtään
sähkösanomaa...
"Minä ajoin tänne ylös ajatellen, että olisi ehkä tullut jotain
tietoja", sanoi hän synkästi.
"... Sinä tiedät, -- mutta ei sanaakaan tästä, Anne!
"Niin, piiloittele ja narraa heitä tupakallasi, niin paljon kuin vaan
voit", sanoi hän hyvästellessään ovessa.