"Kaivodeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, -- se tai
hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, -- hän ja sukunsa,
-- sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", -- luki Margrethe
vanhasta kirjan kannesta Anne Weums'in luona, -- hän oli hiipinyt
silityshuoneeseen iltahetkeksi. "Se on jonkinlainen vanha kansan- tai
sankarilaulu", selitteli matami.
Margrethen mielestä kaikui se niin ihmeelliseltä, niinkuin jokin,
joka olisi voinut tapahtua puolihämärässä, kauvan, kauvan sitten.
Tuo, joka poltti sysiä, ja veti kuin näkki puoleensa "kaivovedessä"
ja oli niin mustaihoinen, -- yhä selvemmin ja selvemmin oli se Niils
Bjelke.
Tuntui kuin olisi hänessäkin jotain, joka veti puoleensa!
Sanat tykyttivät hänen veressään, -- tykyttivät niin että tuntui kuin
tukahuttaisi se hengityksen. Ja kerran alotettuaan, täytyi hänen
lukea ne yhä uudelleen ja uudelleen ja seurata niitä loppuun saakka.
Ilman loppusointuja kuin ne olivat, oli hän kuitenkin seurannut sitä
rytmiä, jossa ne olivat lausuttavat, -- jännittävät ja houkuttelevat
kuin unessa...
Jos Niils vaan tietäisi, mitenkä hän aina oli hänen mielessään!...
-- Matami Weums'in viisaat silmät tarkastivat Margrethea, joka istui
ikkunan luona hypistellen sinistä hortensia kukkaa.
"Nuoruudenverta! Nuoruudenverta!" -- sanoivat nuo savunharmaat,
varovaiset silmät, vetäytyessään arasti pois.
Tuossa hän nyt oli istunut joka päivä ja vahtinut ruukille vievää
tietä, odottaen tulisiko Niils kulman takaa, -- niin jännityksissä,
että hän oli kokonaan unhoittanut sen mitä äsken kysyi.
Ei, rakkaus ei siedä pakkoa, ei kahleita. Se on kuin tulenliekki,
mietiskeli matami. Tuommoiset avosydämiset nuoret uskovat, että
siinä on koko maailman onni. Sitten niitä voi olla yksi, kaksi jopa
kolmekin --.