Wendelbo oli juonut kahvinsa ja istui nyt heitellen itseään tuolissa
edestakaisin. Kasvot olivat hiestyneet ja värähtelivät hermostuneesti.
"Vai niin -- hevosurheilu saa nyt jäädä sikseen -- rypistää hienosti
kasvoja, -- surkutella, -- peruuttaa" --
Rouva Martin oli ollut hyvin kaunopuhelias koko aamiaisen ajan,
todistellut ja perustellut. Hän oli tullut eilen alas Lindestadista
aivan innostuneena isänsä uudesta suuresta tuumasta.
"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän,
tuijottaessaan vaimoonsa -- "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin
tietää: _miksi_ tämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä,
kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?... Kaiverretaan
ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, -- mutta syyt."
"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset
kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut
laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja
kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.
... "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä
ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa.
Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka... joka..."
"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että
hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan,
ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se
tuntee pääsevänsä alas jäälle."
"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, -- mieti sinä ja haaveksi",
tiuskahti Martine kyllästyneenä.
"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, -- niin
silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti...
"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina",
mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, -- vastustaa,
-- se muserretaan, painetaan alas, -- sääntöperäisesti alas, --
rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!...
"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä
minuutesi, Kristen Wendelbo, -- se, josta kerran saat vastata
taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton,
tarkoitukseton nolla"...
Samassa pysähtyi reki rappusten eteen ja Martin kiiruhti ulos.
"Minä tunsin sinun kulkusista, isä", huusi Martine konsulille vastaan.
Hän tarkasti tutkivasti isänsä kasvoja, riisuessaan päällysvaatteita
hänen yltään.
Konsuli Ulfvung tuli vauhdilla tänään, kuin voitonriemulla siitä,
että oikeuksiaan oli loukattu. Toisessa leukapielessä oli hänellä
jonkinlainen nystyrä, voimasolmu, niinkuin purisi hän alituiseen
tupakkamälliä.
Hän astui matoilla peitetyn lattian poikki, suoraan kakluunin luo.
Sieltä näki hän ikkunaruudun läpi suoraan edessään kirkontornin ja
asetellessaan kelloaan, kysyi hän:
"Yksitoista, -- eikä vielä sanomalehteä. -- Mitä eikö vieläkään? --
Siinä on tänäpäivänä aika puhdistus kilpa-ajoradan johdosta, sangen
tärkeä ilman puhdistaja, selitykseksi yleisölle. Toimittaja sai eilen
luonani kaikki tarvittavat tiedot."
"Käsitäthän sinä sen hyvästi, Wendelbo", hän kääntyi vävypojan
puoleen, -- "että tämä jääliike on yksi talon tulolähde, joka olisi
ollut otettava esille jo kauvan, kauvan sitten, mutta johon ryhdytään
nyt vasta viimeisessä, tärkeässä silmänräpäyksessä; sillä kuuden
tahi kahdeksan viikon päästä on kevätlämpimät käsissä. Niin että
tässä nyt on tehtävä muutakin kuin pantava aikaa kohteliaisuuksiin ja
hienotunteiseen odottamiseen, kunnes korkea-arvoinen herrasväki on
ehtinyt huvitella tuolla alhaalla jäällä. Herrat ja naiset saavat nyt
luvan suoda anteeksi!"
"Niin, tämä tulee epäilemättä yhtä odottamatta kaikille, niinkuin
antaisitte pommin räjähtää jään alta", vastasi Wendelbo kiivaasti.
"Ja onhan jo osaksi tehty kalliita valmistuksia!"
"Mutta Wendelbo!" huudahti Martine, "et kai sinä yhtyne samaan
litaniaan, jota lauletaan tuolla ylhäällä ruukilla!"
"Noh", keskeytti hänet konsuli, -- "minä tiedän kyllä, että he
pitävät minua sekä epäinhimillisenä että hävittömänä, puhumattakaan
pahemmasta, joksi minua voidaan ajatella tuolla ylhäällä setäsi
majurin luona... hm. tahditon...
"Mutta, sinä Martine... ja sinä Kristen"... konsuli alkoi kävellä
edestakaisin kädet takinhelmojen alla. "En tahdo mainitakaan
semmoisia vähäpätöisyyksiä kuin sen töiden ja ansioiden paljouden
minkä näin suurenmoinen liike toisi pitäjään. Vaikka olisikin
inhimillistä uhrata ajatus siihenkin puoleen... Täällä on niin moni
raukka työtönnä ja saa imeä huuliaan talvipakkasessa, ilman puita ja
lämmintä tuvassa...
"Mu-utta, mu-tta --." Hän seisattui äkisti, -- "koko tämä
hevosurheilu ja tämä teeskennelty luulottelu, että se edistää muka
maan harrastuksia, se on ollut jo alusta asti minulle suoraan sanoen
vastenmielistä! Sanokaa minulle, oletteko oikein tarkastaneet
tuollaista hevosparkaa, kun se juuri tulee ajosta, sieramet punaisina
ja väristen, tulisesti huohottaen ja kaikki lihakset ja jäsenet
vapisten, senvuoksi, että se on maksanut jokaisen ennätyksen
juoksustaan palasella omaa elämäänsä? Inhoittavaa eläinrääkkäystä! Se
ei ole siveellisesti vähääkään yläpuolella kukko- ja härkätaisteluja.
"Ja hienotunteisuudesta semmoiseen, pitäisi minun olla ryhtymättä
yrityksiin, kun se tarjoo niin edullisia hintanoteerauksia, kuin nämä
nyt ovat!"
"Siinä kuulet syyt ja todisteet isän tekotapaan, Kristen", virkkoi
Martine.
Konsuli seisattui keskelle lattiaa:
"Syyt ja todisteet?... siitä miksi voin sahata oman jääni? -- E-ei,
minä en kuulu niihin, joiden on pakko esittää syyt toimintaansa."
Hänen katseensa lepäsi viivähtäen vävypojassa: "Sinun setäsi
ei luonnollisesti ymmärrä asiaa, hän, joka ikänsä on elänyt
seuraelämän näkökannan mukaan ja tuhat peninkulmaa syrjällä kaikesta
kauppamieskäsityksestä. Vaan sano hänelle suoraan ja lyhyesti, että
kun vesi nousee, käy mylly, ja kun ajat paranevat, silloin luistaa
liikepyörä!"
Konsuli katsoi äkkiä ulos ikkunasta -- Etäällä kulki joku katua ylös,
levitetty sanomalehti kädessä.
Vähän sen jälestä vielä toinen hajamielinen lukija...
"Jaha, nyt ne tutkivat artikkelia", mutisi hän. "Ett'ei vaan konsuli
Breien tuolla kompastu luminietokseen."
Sanomalehtipoika juoksi heidän ohitsensa, vähä väliä heitellen lehden
sisään ovesta tai pistäen sen kirjelaatikkoon.
Konsuli ojensi äkkiä käsivartensa:
"Turkkini, Martine! -- hyvin pian!"...
Ja heti sen jälestä kuului hänen kulkustensa helinä alhaalta kadulta.
Konsuli ajoi suurta juutilaista hevostaan varovasti, suitset kireällä.
Hän nyykäytti päätään muutamille vastaantulijoille ja tervehti
kohteliaasti rehtori Guldbergin rouvaa, joka seisoi ikkunan luona
kukkasiaan kastelemassa.
Hevonen astuskeli hauraassa sohjussa, jonka aamupäiväaurinko
ja kaupunginliike oli pehmittänyt ja jääpalaset räiskyivät
teräslanka-aitausta vasten.
Hän pysäytti äkkiä:
"Noh, Breien, sillin tai kalan hintojako te niin innokkaasti
tutkitte?"
Konsuli ajoi aivan Breienin viereen, tämän seisoessa jalkakäytävällä
sanomalehteä lukien.
Tukkukauppias Breien havahti hämmästyneenä lukemisestaan, kasvoilla
vielä äkäinen ilme.
"Hintojako?... Sillinkö?"... Vilkkaat, kiihoittuneet kasvot koettivat
vetäytyä niin kohteliaisiin poimuihin kuin suinkin --
"E-ei, ei nyt juuri niitäkään, Hra Konsuli!" Hän katsoi konsulia
terävästi silmiin. "Mutta tämä mies, joka esiintyy sanomalehdissä
tänään... sepä oli vasta tuhattulimmainen! Se oli tuhattulimmainen,
sanon minä! Minä tarkoitan vaan sitä että... että -- että tuolla
tapaa ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta antaa kokonaisen
suuren asian polskahtaa veteen, se -- se. Niin, tiedättehän että olen
suora mies, joka puhun suuni puhtaaksi."
"Mutta minullekin selvisi asia ennakolta ilmoittamatta ja
varoittamatta, rakas Breien!" huudahti konsuli. "Tai mitä te
sanoisitte, jos täyteen sullotut sillitynnyrit seisoisivat
teidän konttoorinne oven edessä? Jos tunnen teidät oikein, niin
ette te ainakaan olisi odottaneet siksi kunnes saisitte kaikki
kohteliaisuudet ympäriltänne suoritetuiksi."
"Niin, ne nyt ovat senlaisia vertauksia, jotka... jotka --" sanoi hän
hiukan mairitellen. "Mutta minä sanon konsulille, että on ihmisiä,
jotka tuntevat itsensä kuin hiukan syrjäytetyiksi", lisäsi hän
hiljemmin.
Konsuli siristi merkitsevästi silmiään, vetäessään suitsia
tiukemmalle.
"Ohoh, ajattelenpa, että me molemmat vanhat liikemiehet näemme
asian samalta kannalta. Selitys tämän päivän lehdessä on erittäin
miellyttävä, järkevä ja maltillinen."
Breien sai yskäkohtauksen:
"Tietysti, tietysti. Ja onneksi voin kertoa konsulille, että näyttää
siltä, että asia selvenee itsestään. Niils Bjelke, insinööri,
ehdoittaa nimittäin, että meidän pitää koettaa saada ajorata
siirretyksi yhdelle Grongmetsän pienistä järvistä... hyyrätä se
Wolmarilta. Hän on kitsas rahoistaan, se ukonnahjus."
Konsuli ojensi kätensä kiivaasti.
"Liian etäällä tiestä... liian etäällä, Breien, -- hullutusta --
mahdotonta. Sitäpaitse juuri hänen talviajojensa aikana! Mutta
siinä se nyt on! Saa olla varuillaan, eikä laskea tuonlaisia nuoria
kokemattomia rauhattomuuden aikaansaajia piiriin -- uusien tuumien
takoja kuin isänsäkin."
"Tänään iltapäivällä on kokous. Ja minä puolestani en ainakaan
voi pitää ajatusta muuta kuin onnistuneena", lisäsi tukkukauppias
jotenkin tylysti. "Asia pelastettu, eikä ketään loukattu... Enkö koko
yön luullut kuulleeni hevoseni hirnuskelevan..."
"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani,
herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada
lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa
juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään
tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."
"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi
kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, -- "voi
sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten
luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa
konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän
viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut
alkunsa."
"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä.
-- "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä
ja humbuugi, -- ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin
että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. -- -- Minä
otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia
mielipiteitänne."
Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan
nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:
"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän.
"Huonot ajat, -- puute rahoista... Johtokunta on pian pakotettu
hylkäämään paraimmatkin tarjoukset... Hyvin vastenmielistä työtä!"
Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki
selvästi konsulin kasvot edessään, -- näki tämän äkkiä syntyneen
kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.
Tuska valtasi hänet, niinkuin olisi paras liikeyhteys häneltä
katkaistu...
Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja
joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.
Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän
ollut!
Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti
pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.
-- Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa
harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan
päin.
Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja
hevonenkin oli tottunut siihen...
Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä
menemään edelleen.
Tämä näköala muuten aina virkisti mieltä, sillä oli muistonsa.
Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine
tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä
taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat...
Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa,
-- josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan
laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä
puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.
Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden
hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset,
nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin
hänenkään ei saanut loukata.
Konsuli istui kumarassa jääräiskeen tähden ja yksi ajatus häntä
vaivasi.
Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli
yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.
Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen
elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.