Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean
kuuraisissa puunlatvoissa.
Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi
yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.
Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen
kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena
kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen
ilmaan.
Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo,
Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti
esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta
ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas
rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät
epämääräiseen sumuun.
Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin
ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa
niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin
alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi
yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai
ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa
ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä
tuolta ylhäältä harjulta.
* * * * *
Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, -- verannat lumen ja jään
vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.
Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä
haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.
Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista,
joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja
lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.
Siellä sisällä vietettiin hämyhetkeä tuossa tunnetussa rauhallisessa,
mattojen peittämässä arkihuoneessa, istuttiin takkavalkean ääressä,
jonka leikkivää puolivalaistusta tasaisesti ylläpidettiin.
Keskustelu jatkui katkonaisena ja laimeana. Talon poika,
tukkukauppias Ulf, ja vävy, laivanvarustaja Wendelbo, joka oli
naimisissa talon vanhimman tyttären Martinen kanssa, olivat, kuten
tavallista sunnuntaina, syöneet päivällisensä täällä.
Sitäpaitse oli siellä päivällisvieraana neiti Winsloff, perheen vanha
ystävätär, joka toimitti taloon kaupungin uutiset. Hän istui koettaen
pidättää haukotusta toisensa perästä, ja taisteli urhoollisesti
nukkumahaluaan vastaan.
Viereisissä huoneissa vedettiin pelipöydät esille ja järjestettiin
vhistiä ja bostonia varten.
Kysymyksenä oli, niinkuin tukkukauppias Ulf lausui, saataisiinko
kokoon korttiseura isälle. Siihen tarvittiin kolme tahi ainakin kaksi
ja puoli seudun suurmiestä.
"Ja nyt ei hänellä ole vielä muita kuin sinä, lanko Wendelbo, joka
olet mahdoton heti kun hän oikasee sinua pelissä."
Ulf oli nähnyt vilahdukselta isänsä ovessa ja huomasi kyllä
yhteenpuristetuista huulista että hän oli kärsimätön.
Äänetönnä astuskeli vanhus siellä sisällä, kädet selän takana,
Vähäväliä poikkesi hän puutarhan puoleiseen huoneeseen ja katseli
maantielle päin. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen, huulet hörröllään,
kerran toisensa perästä.
Poika alkoi tulla miettiväiseksi. Jonkun täytyy nyt heti tulla, sanoi
hän Wendelbolle, joka istui ja lisäsi puita valkeaan. Muuten hän
räjähtää.
"Lindestadin päivänpaiste", -- oli talon nuorin tytär Margrethe. Niin
kutsuttiin häntä tuolla hyväntahtoisen innostuneella kielellä, jota
oli totuttu käyttämään, kun puhuttiin perheestä siellä ylhäällä,
-- vaaleatukkainen, voimakas, teräväsilmäinen tyttö, jonka kaikki
sanoivat olevan oikean merkin siitä, että perheen henki asui hänessä.
Aina pienestä asti oli hän kuullut itseään kutsuttavan Lindestadin
päivänpaisteeksi. Ja nyt odotettiin uteliaana prinssiä, jonka tuleman
piti.
Margrethe kyllästyi uneliaisuuteen. Hän luuli kuulevansa koirien
haukunnan ja ihmetteli ketä sieltä voisi tulla.
Hän meni ulos tähystämään ja palasi riemuiten sisään takaisin:
"Setä pankinjohtaja", -- huusi hän "ja tullinhoitajan, postimestarin
ja apteekarin ja kapteenin reet näkyvät alhaalla maantiellä!"
Se helpoitti!...
"Nyt saat pelitovereita, isä!" -- ilmoitti Ulf sisään hänelle.
"Vai niin", vastattiin sieltä äreästi. Konsuli otti kellon
taskustaan. -- "Puoli viisi... siis näiden jälkeen ei enää ole muita
vieraita odotettavissa."
Äkkiä valo välähti Ulfille... Uusi satamapäällikkö, -- mistä olikin
hänen päähänsä pistänyt tehdä ensimmäinen visiitinsä majurin luona
ylhäällä rautatehtaalla? -- Eikä täällä? -- meillä?...
Poika lausui tämän, puistellen päätään kuin arvoituksen edessä.
"Ky-yllä, -- hän tulee, katsos", virkkoi konsuli ivallisesti, "kunhan
hän ensiksi on saanut housunsa vihreiksi voidelluksi tuolla ylhäällä
majurin luona... Tuommoisella tulokkaalla ovat omat tarkoituksensa,
-- tahtoo vaikuttaa, hallita, -- mutta eiköhän tuolla tule reki ja
mies."
Ulf seisoi katse kuin syventyneenä isän silmiin. Kun oli vallasta
puhe, ymmärsivät he toisensa. Se kieli värähti ylipäänsä jokaisessa,
jolla oli hiukkanenkaan Ulfvungien verta rinnassa.
Margrethe oli taas kävässyt ulkona tuulisessa porstuan ovessa ja oli
heittänyt yleissilmäyksen pääportaiden eteen ajaviin rekiin.
"Isä", kuiskasi hän nyt hengästyneenä ja veti häntä takinrinnuksesta,
-- "Niils Bjelke on myöskin mukana!"
"Niils Bjelke?" tumma varjo levisi konsulin kasvoille.
"Niils Bjelke, hän on tullut kotiin", toisti Margrethe kiihkeästi.
"Elä vaan unhota kutsua häntä insinööriksi. Hän on suorittanut
menestyksellä tutkintonsa ulkomailla... Muistathan sen, isä!"
vakuutteli hän. samalla nykäisten häntä takin hihasta.
Margrethe oli isän lemmikki ja piteli häntä ankarasti ikeen alla; --
aina voimakas, jonka alle konsuli näki hyväksi alistua.
"Muistathan sen vaan, isä", sanoi hän taas painolla, vilvoitellessaan
kuumia poskiaan käsillään ja kiiruhti sitten sisään arkihuoneeseen.
Etehisen ovi avautui ja sisään astuivat setä pankinjohtaja,
kapteeni Vold ja hänen muhkea rouvansa, tullikassöörin, apteekarin
ja pormestarin ja heidän rouviensa seuraamina, vielä talvikylmän
ympäröiminä ja hieroen mielihyvästä käsiään tullessaan lämpimiin
huoneisiin.
"Tervetuloa kaikki!" huusi konsuli.
"Noh, päivää, herra insinööri. Onnittelen erinomaisen onnistuneista
tutkinnoista", kuului niinpian kuin nuori Bjelke astui sisään.
"Tuletteko ajaen?" seurasi sitten osaaottavasti.
"Sain seisoa takana, yhden ruukilaisen reen jaluksilla", selitteli
Niils Bjelke.
"Takana, takana... Ei kelpaa takana seisoa. Ei pidä antaa vetää
itseään perässä."
"Sitten hyppää pois, herra konsuli, -- valitsee oman tiensä", kuului
rohkea vastaus.
"Kaikki riippuu ehkä teistä itsestänne, hra Bjelke, siitä miten
asetutte täällä paikkakunnalla", sanoi konsuli merkitsevästi ja
erityisen kylmästi.
-- Hämärä oli loppuun vietetty ja lamput ja kynttilät loivat
huoneiden korkeille huonekaluille ja raskaille uutimille kodikkaan
tunnelman.
Nurkkahuoneen peilipöydistä kuului yksitoikkoisesti: Boston, Petit,
Grand, tupakkapilvien sisästä...
"Tänne näkyy tulevan voimia, jotka tahtovat kulkea omia teitään,
-- raakoja", -- sai konsuli sanotuksi hiljaa pankinpäällikölle,
valmistellessaan totilasijaan.
"Siksi kunnes saat heidän siipensä tarpeeksi tasatuiksi", hirnui
pankinjohtaja. "Taitaakin olla tämä uusi satamapäällikkö mielessäsi,
luulen minä."
Salissa naiset paraillaan etsivät esille käsityönsä.
Rouva Ulfvung oli tapansa mukaan päivällisen perästä vetäytynyt
rauhaan makuuhuoneensa sohvaan, levätäkseen hetkisen. Ja nyt
odottivat naiset jännityksellä ketä heistä hän halusi luokseen.
Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki
saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin
harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon
takana. Ja jokainen, -- nuori tyttö tai vanha rouva, -- tunsi
Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja
tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna
vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän
antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, --
avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa
kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa
asemassa olevalle kanssasisarelle.
Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään
ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä
sisällä.
"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä",
selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."
Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat
luistinkengät.
"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs
rouvista ja katseli ikkunaan päin -- ei ainakaan tällä puolen.
"Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi
kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole
niinkään vähän rakastunut häneen."
"Niin, onko hän meriupseeri, vai eikö hän ole", kysyttiin
vastaukseksi.
"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan
tavalla, -- "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio
tarvitsee... Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei
suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.
"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli
tullinhoitajan rouva.
"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä
äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."
Neidin lankakerä putosi lattialle... Hän otti sen kiireesti ylös ja
vaipui läheisimpään nojatuoliin --
"Sanokaa minulle, kudotteko terävän vaiko pyöreän kantapään, rouva
Strand?" kysyi hän näyttäen sukankudintaan...
"Kyllä minä, -- pyöreän -- -- --. Minä sanoin, että Bolette on hyvin
reipas tyttö, kun hän uskaltaa luistella näin myöhään tuolla alhaalla
jäällä, -- yksinään."
Rouvat katselivat toisiinsa.
"Kyllähän te sen tiedätte, että kaikki Ulfvungit ovat rohkeita",
tokasi tullikasöörin rouva.
-- "Voiko ajatella kahta erilaisempaa luonnetta kuin Wendelbon ja
minun", lausui Martine rouva astuessaan sisään saliin, istuttuaan
hoitamassa miehensä kortteja. -- "Minä pidän pelistä, hän sitä
inhoo. Minä tahdon purjehtia, hän tulee merikipeäksi. Minä tahdon
varman suojan ja aituuksen kaiken sen ympäri, joka on meidän, hän
laskee sinne marjanpoimijoita ja huvimatkueita kaupungista, jotka
laittelevat tulia ja keittävät kahvia meidän metsissämme, niin että
minä saan valvoa metsäpalojen pelosta. Häntä nyt kerran huvittaa
tuommoinen liikuttava, yleinen"...
Nyt iltapäivällä tulimme vihdoinkin yksimielisiksi siitä, että
talomme on maalattava ja perinpohjin korjattava kevääksi. Oi mitenkä
iloitsen, kun saan oikein uudistaa ja ylös alasin kääntää kaiken
sen, mikä siellä on aikojen alusta seisonut pyhästi koskemattomana.
Tuo näköala satamasillalle ja muutamille merimiesmökeille ja
saarille päin on se, josta hän on nauttinut jo syntymästään asti!
-- Sen sijaan saa hän ryhmän ikkunan alle ja ajan mukaan komean
puistokäytävän tielle asti!
Sitä hän nyt tuolla miettii allapäin.
"Kuuleppas, Bolette!" keskeytti hän äkkiä ja viittasi sisarelleen,
joka astui sisään. Hän otti sisarta kainalosta ja kulki hänen
kanssaan puolipimeään puutarhahuoneeseen...
"Kylläpä sinä liehut ja lennät alhaalla jäällä. Olethan jo kyllin
vanha, että ymmärrät pitää varasi. Onko se tuo luutnantti?"
"Vi, eihän se nyt niin vaarallista ole. Minusta hän on niin hauska!"
-- lisäsi Bolette päätään keikauttaen.
"Niin katsos, sitä vaan tahdoin sinulle muistuttaa että mitä
hauskempi mies on, sitä vaikeampi on hänestä päästä. Tahdon vaan
varoittaa sinua" -- hän kumartui Boletten puoleen ja jatkoi
kuiskaten: -- "tahdon uskoa sinulle jotakin... olin melkein
elämälläni maksaa sen, että otin Wendelbon!... Ei pidä liian kauvan
luistella vaan yhden ihmisen kanssa."
"Voit säästää viisaat neuvosi ja antaa minun olla rauhassa", huudahti
sisar. "Pitäneehän toki edes saada luistella ilman että maailma siitä
kokoon romahtaa."
"Voisin kertoa sinulle ihmeellisiä asioita, Bolette. On tapahtunut
paljon kaikenlaista meidän perheessämme... Muistathan täti Katjan,
josta ei milloinkaan mitään puhuta. Hän oli rakastunut köyhään
kotiopettajaan eikä tietysti voinut häntä saada. Hänet löydettiin
sitten eräänä aamuna koskesta, sahan luota. Hän oli ollut niin
kaunis, ja siitä syntyi suuri suru perheessä."
"Niin, se oli ennen aikaan se", keskeytti Bolette, -- "silloin
elettiin romaaneissa ja mentiin koskeen"...
Hän kääntyi pois salinovelle ja pääsi kiusallisesta puheenaineesta.
* * * * *
Niils Bjelkeä ei haluttanut istua siellä naisten välissä
illan sensatsioninumerona. Hän oli hiljan palannut kotiin
syntymäkaupunkiinsa, ja tiesi niin hyvin jo vanhastaan, miten siellä
käsitöiden takana salavihkaa kyseltiin, ihmeteltiin ja arvosteltiin.
Hän oli paennut biljardihuoneeseen ja käveli siellä hajamielisenä,
sysäillen palloja.
Hän säpsähti, nähdessään Margrethen astuvan sisään ja hän sinkautti
äkisti onnistuneen lyönnin.
"Miksi et istu sisällä puhelemassa toisten kanssa, Niils?" kysyi hän
kiusotellen. -- "Oletko sinä vieläkin sama jörö, vaikka olet ollut
niin kauvan ulkomailla ja suorittanut niin suurenmoiset tutkinnot."
"Nuo kasvot ja silmäykset on kuin tulisi sihvilöidyksi siilin
lävitse... Ei kiitoksia minä tunnen ne!" vastasi hän.
"Sepä ikävää, sillä sitten sinua ei kutsuta tanssiaisiin talvella...
Ja se on vahinko, sillä minä muistan, että sinä tanssit niin hyvin."
"Pelkäänpä, ett'en milloinkaan tule täällä polkemaan oikeassa
tahdissa", sai Bjelke sanoneeksi. Hän leikitteli sauvallaan ja
kumartuen biljardipöydän yli asettui lyömäasentoon.
"Minun mielestäni sinun pitäisi koettaa asettua hyviin väleihin
isän kanssa", huomautti Margrethe hiljaa. -- "Ilman häntä et pääse
pitkälle. Ja sinä tiedät miten hyvä hän on, kun hän vaan saa tahtonsa
perille...
"Sinä et tahtonut ottaa vastaan minkäänlaista apua häneltä silloinkaan
kun matkustit ulkomaille", jatkoi hän, silmien harhaillessa biljardin
veralla. -- "Se ei ollut kauniisti eikä kiitollisesti tehty sinulta,
Niils. Mutta sinun tätisihän on se... joka..."
"Minä ajattelin, että oli kunniallisempaa kuin pidin huolen
itsestäni. Enkä tuntisikaan itseäni niin vapaaksi kuin nyt olen, jos
minulla olisi ollut senlainen kiitollisuuden taakka kannettavana
hartioillani."
"Niin, nyt sinä ainakin olet kyllin vapaa ja itsenäinen!" huudahti
Margrethe. "En todellakaan ensin tiennyt uskaltaisinko sinutella
sinua, niin olet tullut arvokkaaksi!"
Hän nojasi sauvaansa ja jatkoi miettiväisesti: "Kuules, Margrethe!
-- silloin kun koti-ikävä sai minut liiaksi valtoihinsa, näin aina
edessäni puolikasvuisen tytön... Näin hänet niin selvästi, kun hän
kulki puutarha-aitamme ohitse siellä kotona ja antoi linjaalin lyödä
aitausta vasten, -- aina sen mukaan millä tuulella oli. En ole voinut
unhottaa sitä kalinaa..."
"Muuten", keskeytti hän, -- "en minä tullut isäsi tähden tänne tänä
iltana --"
Margrethen huulilla oli jo valmiina: Kenenkäs vuoksi? Mutta hän
pidätti sen äkkiä ja punastui.
"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, -- "en sinun
isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin
minä tänä iltana puhumaan."
Margrethe katsoi hämillään häneen.
"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin
samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli
harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin
summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö
nämä rahat lähetit? -- Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun
hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat
Margrethea kohti. -- "Ei... minä en tahdo myödä itseäni!"
"Minä? -- Minulleko! --" huudahti Margrethe.
Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja
tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä
pelastuksen tietä.
"Minulle... joka?" toisti hän melkein kuulumattomasti.
Äkkiä heittäysi hän nahkasohvaan, peittäen kasvot käsiinsä:
"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän
nyyhkyttäen -- "paha -- paha"...
Niils Bjelke seisoi ja katseli häntä:
"Lindestadin päivänpaiste", sanoi hän...
Hän ryntäsi ulos.
-- -- Sisällä rouvan luona oli ollut kaksi puhelua.
Neiti Winsloff oli saanut puretuksi ylenpalttiset tietonsa ja
kuulumisensa viimeisistä päivän tapahtumista kaupungissa. Ja
kapteenin rouva Vold oli huoaten ja valittaen keventänyt huolensa
vanhemman ystävättärensä helmaan ja tuntenut hänen ymmärtävän kätensä
omassaan.
Rouva Ulfvung nousi nyt sohvasta, järjesteli pukuaan peilin edessä,
silittäen röijyään täyteläistä vartaloaan myöten.
Mennessään sisään vieraiden luokse, heitti hän sivumennen tutkivan
silmäyksen nurkkahuoneeseen, josta konsulin ja pankinjohtajan päät
häämöittivät tupakansavusta.
Kapteenin punaiset kasvot ja äänekäs puhe osoittivat, ettei hän
ensikertaa valmistanut uutta totilasia.
Rouva Ulfvung pudisti hiukkasen päätään... Eihän kukaan voinut
moittia miestä siitä, että hän mielellään kallisti lasia, vaimon
hallitessa kotona raskaasti ja ärtyisenä.
Hänen astuessaan saliin vilkas keskustelu ikäänkuin taukosi hetkeksi.
Hänen silmänsä ja korvansa katselivat ja kuulostivat ylt'ympäri
huoneen, ennenkun hän viimeinkin istuutui alas omaan tuoliinsa pöydän
ääreen.
Kiivas väittely oli äkkiä lakannut. Jokainen koetti nyt vaan olla
varuillaan, että pysyisi oikealla kulkureitillä; ei tahdottu
vahingoittaa itseään mielipiteillä, jotka eivät olleet täti Narnan
mielen mukaisia.
Hän tuli aina siksi keskustaksi, joka osasi antaa jokaisesta asiasta
oikean arvostelun ja asettaa sen oikeaan yhteyteensä -- johon lujasti
ja vakavasti voi luottaa.
Rouva Ulfvung oli ikäisekseen vielä nuoren näköinen. Ääni kaikui
luonnostaan vähän kovalta ja vähän itsetietoiselta niinkuin
miehensäkin.
Martine tuli sisään ja avasi selälleen molemmat ruokasalin ovet.
"Turskaa ynnä munakasteketta, -- tuoretta, niinkuin juuri järvestä
nostettua!" huusi hän.
Tuolit kolisivat. Noustiin äänekkäästi puhuen ja meluten ylös,
valmiina astumaan runsaasti varustetun illallispöydän ääreen.
Puheltiin ja keskusteltiin, ja Ulf ja pankinjohtaja setä esittivät
toisten naurun ja hyväksymisien kaikuessa runsaan varastonsa
kaupunkilais- ja laivurijuttuja. -- --
Niin oli taas vietetty yksi näistä tunnetuista hauskoista
sunnuntai-illoista Lindestadissa.
Yksi ja toinen vieraista tirkisteli rautujen läpi ulos pimeyteen,
jossa etäältä kaupungin tulet tuikkivat.
-- Sitten huudettiin rekiä ja kulkuset soivat aina sen mukaan kun
hevoset ajoivat ylös.
Ylöspääsyn porstuan ovesta esti tulliherra, joka oli tarttunut
postimestarin napinreikään ja piteli häntä kiinni. Oli kysymys siitä,
mistä eräät sakot olivat aiheutuneet...
"Minä tahdon vaan sanoa", kuultiin kapteenin puhuvan, joka punaisena
ja kiivaasti huitoi käsillään, "jos joku sotilas olisi toiminut
niin ajattelemattomasti ja ilman järkeä, niin olisi hänet viety
sotaoikeuteen."
"Arnold... Arnold", -- kuului reestä, "annathan minun taas istua
täällä odottamassa", kiirehti hänen rouvansa.
Palvelustyttö hiipi vieraitten lomitse tuoden viestin rouvalta
neiti Winsloffille, joka seisoi täysissä matkatamineissa, odottaen
Ulfia, joka hänet veisi kotiin... "Hänen ei pitäisi unhottaa tilata
ompelijaa keskiviikko aamuksi, -- aivan varmasti!"
"Ei, ei, Wendelbo!" intoili rouva Martine. "Emme anna pojan ajaa,
ennenkun olemme sivuuttaneet jäärailan siellä alhaalla puron luona.
Minä otan ohjakset..."
"Niin, niin, hyvästi sitten!" kuului koiranhaukunnan lomitse, kun
heidän rekensä pyörähti ulos portista.
Kaasulyhdyn valo lankesi rappusilta lumelle pankinjohtajan ja
pienen paksun apteekarin pitentyneille varjoille. He seisoivat ja
katselivat, kun Ulf, pitäen ohjaksia kireällä käsissään, näytteli
äsken ostamaansa, komeaa juoksijaa.
"Ei päivääkään yli viiden vuoden vanha", halkaisi nuoren
tukkukauppiaan ääni ilman. "Ei alkuakaan patteihin. Jalat kuin luodut
ojentautumaan ulos, näetkö setä pankinjohtaja! Minä harjoittelen sitä
joka päivä alhaalla jäällä. Majuri, näetkös, on aivan innostunut
asiasta, ja hän tekee nyt kaiken voitavansa saadakseen kilpa-ajot
keskiviikoksi neljäntoista päivän perästä, -- ennenkun Robert
matkustaa pääkaupunkiin. Siitä ei tulekaan pienet lystit, usko pois,
-- viisitoista hevosta on jo ilmottautunut."
Portailta kuului kärsimätöntä murinaa, konsuli seisoi siellä
pensylvanianahkalakki päässään ja hän viittasi pojalleen, että tämä
vihdoinkin lähtisi!
... "Mutta kyllä se saa ihan toisen painoiset kengät
taistelupäiväksi", intoili tukkukauppias, istuutuessaan rekeen neiti
Winsloffin viereen.
* * * * *
Margrethe seisoi kulmahuoneessa, jossa kynttilät pelipöydillä olivat
loppuun palaneet ja nojasi otsaansa ikkunaruutua vasten.
Ne katosivat tienkäänteessä, reki toisensa perästä...
Kuu levitti hopeaisen hohteensa, sinne tänne muodostui suuria ja
pieniä mustia varjoja -- kuin kuiluja...
* * * * *
Kynttilä sytytettiin ja sammutettiin, ja uudelleen sytytettiin
konsulin makuuhuoneessa.
Tuntui kuin olisi jokin rasvainen painanut rintaa.
Tietysti maksa, joka oli saanut taas sopimatonta ruokaa...
Hän makasi ja koetti miettiä mitä he olivat antaneet hänelle ruuaksi
tänäpäivänä. Mutta aina törmäsi tämä ajatus yhteen toisen kanssa --
kilpa-ajoradan.
Majuri oli omanvaltaisesti ottanut määrätäkseen kilpa-ajojen
päivän... Jotensakin itsevaltiasta!...
He koettivat päästä hänen yläpuolelleen... pitää häntä
ulkopuolella... majuri ja hänen veljenpoikansa.
Ja Ulf ei ymmärtänyt mitään, -- meni aivan yksinkertaisesti sileälle
jäälle.
Kaikki oli saanut alkunsa rautatehtaan disponentista, Herra
Robertista, majurin veljenpojasta. Ja, kun nyt seura, yhä
innostuneempana hevosurheilusta, oltuaan yksityinen astuu nyt
julkisuuteen, niin ovat tietysti majurin ja hänen veljenpoikansa
nimet eroittamattomasti yhdistyneet asiaan, niinkuin miesten, jotka
ovat asettuneet tämän "maalle tärkeän" yrityksen etunenään.
Ja siten makaat sinä kunnollasi omalla jäälläsi, Knut Ulfvung!
Tekisi mieli lyhyesti ja kauniisti ilmoittaa herrasväelle, että jää
alhaalla ja koko kilpa-ajorata on minun maani sisällä, -- on minun,
-- minun omaisuuttani!
He ovat niin korkeasti sivistyneitä siellä ylhäällä tehtaalla, --
vanhaa ylhäistä sukua, -- jotka etuoikeutetusti omistavat "oikean
seurustelutavan".
Nämä kirotut syyt, tuntuu kuin olisi vangittuna.
Kohta senjälkeen nousi hän ylös ja meni ikkunan luokse.
Palanen Lindestadin järveä kaareili lumivalkeana sisäänpäin...
Konsuli laski äkkiä alas rullakartiinin ja tohvelit löivät lattiaan
hänen kävellessään levottomasti edestakaisin.
Vihdoin taukosi kävely ja hän jäi seisomaan käsi sängynkaiteella. Hän
puri huulta ja tuumi...
Keinotella? -- panna alkuun jääafääri? lähettää ulos summissa.
Heidän kauniin kilpa-ajorata tuumansa täytyi ikävä kyllä uhrata --
meni ikävä kyllä myttyyn.
Jää ei saisi likaantua ajamisesta, kaikenmoisesta liikkeestä ja
hevosenlannasta -- tahi kaikesta heidän roskastaan.
Täytyy miehen voimalla ottaa koko kaunein osa Lindestadin järveä --
joka on kuin onkin minun! -- ja muuttaa se rahaksi...
-- Konsuli makasi sinä yönä kauvan ja laski ja sovitteli.
Hän vuoroin istui, vuoroin makasi. Marmoripöytä hänen edessään
peittyi vähitellen kokonaan numeroilla ja muistiinpanoilla.
Viimeinkin hervahti hänen etusormensa leveine sinettisormuksineen
alas ja hän nukkui autuaallista unta.