Otava, Helsinki, 1904.
Ei ole helppo sanoa milloinka Ulfvungien suku oikeastaan alkoi
kohota, tai mihin erityiseen seikkaan perustui se yksimielinen
kunnioitus, jota se nautti nyt jo kolmannessa, neljännessä polvessa
niinhyvin rannikkokaupungissa kuin maaseudulla sen ympärillä. Sen
sukuperän voi johtaa aina kaappariajoilta, -- siitä englantilaisesta
laivasta, josta jotenkin tarumainen otaksuminen oli tietävinään,
että sen oli eräs Knut Ulfvung muutamien ulkosataman merimiesten
kanssa tuonut sisään saaliina, tai johtui se rahdeista vapaakaupan
hyvinvointi ajoilta.
Suuri ratkaiseva käänne suvun varallisuussuhteissa, -- se
joka nyt kolmannessa polvessa oli tehnyt sen vallitsia-aseman
kaikessa määrääväksi, siihen ei kaikessa tapauksessa ollut kuin
kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta, -- se alkoi silloin kun
Knut Ulfvung vaimonsa perintöosan kautta sai omakseen Leeren suuret
lohenpyyntipaikat ylhäällä laaksossa.
Erityinen anastamishalu ja kunnianhimo näkyy olleen ominaista
suvulle, -- joka myöskin näkyi niistä tutkimuksista, joita muutamat
suvun sukurakkaat jäsenet olivat tehneet siinä tarkoituksessa, että
saisivat todistetuksi suvun merkillisyyden kohottamalla Knut ja Ulf
Ulfvung nimiset jäsenet maalaiselämän mitättömyydestä.
Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen
erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti
valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien,
pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa
syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.
Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä,
että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto
ollut, -- tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot
päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja
kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja
lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja
harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran
alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin
vuohille ja lampaille -- että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja
muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, -- siellä oli sen
kehto seisonut.
Ja sieltä se oli saanut tuon ihmeellisen hallitsevan kykynsä.
Sieltä oli nimi ja suku polvi polvelta ikäänkuin soudellut jokea
pitkin talosta taloon, kaupanteon, vaihdon ja naimisten kautta,
kunnes se lopullisesti asettui tänne alas laakson mahtaviin taloihin,
Lindestadjärven ympärille.
Paljon oli tapahtunut, ja paljon oli sekä unohdettu että peitetty
tänä pitkänä aikana ja suvun hämärästi kuiskattu muinaistaru sisälsi
viittauksia kylläkin väkivaltaisista varjopuolisaduista.
Rouvat ja tyttäret olivat hallinneet voimakkaalla kädellä.
Eivätkä ainoastaan seuraelämässä. He voivat myöskin itsevaltiaasti
tahdollaan määrätä virkojen antamisia ja sekä ottaa että eroittaa
alustalaisia. Kaupungissa tiedettiin vanhastaan kertoa, mitenkä
se tai se oli tanssinut itsensä kapteeniksi, tai ylhäällä
Lindestadjärven luistinjäällä kiemurrellut itselleen viran.
Kansan kesken kuiskailtiin hyvinkin tulisista rakkaushistorioista,
salaisista yhtymisistä ja epätoivon ja kyynelten valtaamista eroista,
-- puhumattakaan semmoisesta, jonka Lindestadjärven vesi voi sulkea
helmaansa.
Kansan mielessä leijaili kuin usva salaperäisiä tarinoita.
Mutta sentapaiset huhut painautuivat hiljaisuuteen, kuin haudan
helmaan. Ei siellä milloinkaan uskaltanut kukaan tunnustaa
kertoneensa niitä.