Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9
eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha
tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen
teehuoneen yläkertaan.
Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard
esitteli heille:
-- Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten
muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. -- Herra Léonce
d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.
Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä
saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.
Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja
sanoi:
-- Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa
puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?
-- Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen,
niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut,
saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli
välttämätön.
-- Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla
portin luona?
-- Niin.
-- Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret
valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.
Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä
syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:
-- Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön
sormuksen varastamiseen.
-- Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus... ja hyvin vakava.
Ja kreivi kysyi:
-- Ja tähän... huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?
-- Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme
teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa
kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella,
riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen,
langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun
paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.
Herra de Crozon huomautti:
-- Sehän on kaikki aivan luonnollista.
-- Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun
kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan
lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux,
joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän
oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.
-- Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, -- jompaa kumpaa
serkkuani d'Andellea?
-- Ei ole kysymys heistä.
-- Se oli siis rouva de Réal?
-- Niin.
Kreivitär huudahti hämmästyneenä:
-- Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?
-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. -- Oliko
rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?
-- Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.
-- Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?
Kreivitär muisteli.
-- Oli... oli kyllä... minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.
-- Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että
rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti
teitä ostamaan sen.
-- Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi...
-- Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen
eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet,
ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa.
Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille
todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään,
menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche
de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä
häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.
-- Entä sitten?
-- Entä sitten? sanoi Ganimard.
-- Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän
asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen,
joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra
Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon
vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä
teillä on siihen vastattavaa?
-- Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.
-- Hän on siis olemassa?
-- On... eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää
sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin
kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de
Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja
tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni
tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni
henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa
Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain
kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal,
joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa
ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut
matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin
valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa
henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan.
Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.
-- Mitä! Te odotatte häntä?
-- Kello puoli kuusi.
-- Ja oletteko varma siitä?...
-- Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on
epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa... Folenfant antaa
merkin.
Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.
-- Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa
siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec...
ja tekin, herra Gerbois... Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin
annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä
pyydän.
-- Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra
Dudouis.
-- Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni,
päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä... kuin vaaleatukkaisen
naisen.
-- Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?
-- Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja
ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan
minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken
muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden
henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.
Hän kumartui ikkunasta katsomaan.
-- Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme:
Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän
käsissämme.
Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä,
laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.
Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut
puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen
vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän
voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi
vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita
Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.
Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen
salaamatta levottomuuttaan.
-- Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard
kauhuissaan.
Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi
poistua.
-- Ei, ei, sanoi Ganimard, -- miksi aiotte poistua?
-- Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän
menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.
-- Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä
jäädä tänne.
-- Mutta...
-- Tarpeetonta. Te ette lähde.
Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:
-- Mitä te aiotte?
Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan.
Hän oli taas oma herransa ja lausui:
-- Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on
halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen
käsiinne, minkä lupasitte minulle?
-- En... en... en minä tiedä... en minä muista.
-- Kyllä te muistatte... Ajatelkaahan tarkemmin... Eräs
naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen
timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on,
ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?
Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen
nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa
vapisivat hiukan.
-- Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de
Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä
minä omistan.
Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.
-- Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni
oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen
tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen
hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.
Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt
käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:
-- Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on
kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden
tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi
hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan
kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin
huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä
huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.
-- Mitä te sanotte!... Vaaleatukkainen nainen... Crozonin linnassa...
Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.
-- Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on
Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni
Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin
silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs... on teidän... se
on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli
Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat
aivan samoja.
-- Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki
tietää?
-- Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, -- että
vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen,
olette te.
Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki
häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.
-- Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja
jonka näitte herra Detinanin luona?
-- En.
Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard
horjahti.
-- Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää...
-- Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin
vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin... mutta hän ei ole
vähääkään hänen näköisensä.
-- Minä en voi uskoa... eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.
Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?
-- Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.
-- Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de
Crozon.
Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut
mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista
hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma
sortui.
Herra Dudouis nousi.
-- Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän
teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne...
omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.
-- Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen
frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin
pelottavalta.
-- Mutta teidän ainaiset matkanne?
-- Vaatiihan minun toimeni sitä?
Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin
puoleen.
-- Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan
leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan
sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki
virkahuoneeseeni.
Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun
tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa
ja sanoi:
-- Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?
-- Ette.
-- Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna,
ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva
Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut
teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja
tiesi meidän tapaavan toisemme.
Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata
kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä
esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava,
ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:
"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha
Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle,
mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi,
että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi
ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka
on sama -- tai melkein sama -- kuin erään kunnianarvoisen
liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja
hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan
takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on
minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun!
Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen
pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen
Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi
ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti
hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte,
Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun,
tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille.
Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani
nauraneeni sille hurjasti.
Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon
herra Dudouisille.
_Arsène Lupin_."
-- Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut
nauraa, -- hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään!
Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten
hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää...
Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin
tuli häntä sääli.
-- Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.
Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.
* * * * *
Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin
kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec
ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi
tarkastajaa ja sanoi:
-- Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet
hituistakaan pitemmälle.
-- Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että
vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen
päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.
-- Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä.
Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä
varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten
toisen hyödyksi.
-- Sille minä en mitään mahda.
-- Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä...
-- Ketä tarkoitatte?
Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi
suoraan:
-- Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun
mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra
Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme
Sherlock Holmesin apua?
Hän joutui hämilleen.
-- Ei suinkaan, mutta... minä en oikein ymmärrä...
-- Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon
selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me
olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen
salapoliisin puoleen.
-- Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti,
ja se on hänelle kunniaksi luettava, -- te olette oikeassa; vanha
Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko
Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä
suuresti, mutta se ei ole luultavaa.
-- Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?
-- Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock
Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia.
Englantilainen häviää.
-- Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?
-- Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.
-- Tiedättekö hänen osoitteensa?
-- Tunnen, Parker Street 219.
Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra
Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.