Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella
olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään
kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen
keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui
mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen
ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun
palamaan.
Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä
nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren
vuoteen ääressä.
-- Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti
seuraneidille.
-- Hyvä on, sisar.
-- Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette
palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.
-- Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä
huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.
Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan
vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.
-- Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko
huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen
hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.
-- Kenraali on siis yhä vielä levoton.
-- Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin
asti pääsimmekään kirjassa?
-- Eikö herra paroni siis menekään levolle?
-- En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa
kenenkään apua.
Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja
Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.
Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.
Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja
eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta
puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen
kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.
Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan:
kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja
koko ajan taukoamatta...
Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on
taas saanut jonkin uuden kohtauksen.
Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen
ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.
-- Kas, täälläpä on pimeää... hän mutisi. -- Miksi kaikki valot on
sammutettu?
Ja matalalla äänellä hän sanoi:
-- Neiti?
Ei vastausta.
-- Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni
sairaana?
Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus,
joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin,
hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi,
että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin
esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi
levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi
sen, väänsi sitä.
Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen
herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.
-- Mitä... onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.
Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään
hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta
tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin
marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti
hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin
lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina,
jossa näkyi veritäpliä.
Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä
tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari
kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.
Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta,
joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän
kauhun ilme.
-- Hänet on surmattu, sopersi palvelija, -- hänet on surmattu.
Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut:
nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja
surmannut ehkä hänetkin?
Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että
Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.
Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa
kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän
näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle
joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen
lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.
Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti,
koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti
nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas
portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan
kautta.
* * * * *
Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos,
hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun
hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja
hän tunsi yhtäkkiä kauhua.
Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.
-- Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa
komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.
Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä
voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.
Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut
ketään.
Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan
hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa
hänelle nuo kolmetoista seteliä.
Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla
avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja
heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:
-- Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen
sekasorto.
Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin
hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan:
koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös
ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet
olivat kadonneet.
Hän sopersi aivan ällistyneenä:
-- Ruumis... herra paroni...
-- Se on totta, huudahti komisario, -- missä on murhattu?
Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi
kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs.
Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan
ristillä, verhosi häntä.
Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.
Palvelija sopersi:
-- Joku on tullut tänne.
-- Mitä tietä?
-- En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani...
Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä
paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on
korjattu pois. Kaikki on järjestetty.
-- Kuka sen on tehnyt?
-- Murhaaja!
-- Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.
-- Hän oli jäänyt tänne.
-- Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette
koko ajan kävellyt kadulla.
Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:
-- Se on totta... se on totta... minä en liikkunut portin luota...
mutta...
-- Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin
seurassa?
-- Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.
-- Minne hän on joutunut?
-- Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon,
on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja
lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan,
hän on kaunis, nuori...
-- Mutta miten hän olisi voinut poistua?
-- Pääovesta.
-- Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!
-- Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.
-- Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?
-- Tietysti.
Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut.
Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut
viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi
antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.
* * * * *
Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan
poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja
tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia,
sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen
jäseniä.
Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin
Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan.
Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette
Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut
tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän
mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta
yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.
-- Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, -- hän olisi jo palannut
kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on
joutunut?
-- Minä uskon, sanoi Charles, -- murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.
Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen
kanssa. Poliisipäällikkö lausui:
-- Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.
-- Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, -- mutta se
sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja
asioita vastaan.
Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan
Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno
puhetapa.
-- Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, -- minä en
nähnyt teitä.
-- Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.
-- Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin
Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista
ja Arsène Lupinia?
-- Hehe! nauroi vanha tarkastaja, -- en minä väitä, että Lupinilla
olisi tekemistä tämän asian kanssa... mutta jättäkäämme, siksi kunnes
saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä
tässä on kysymyksessä.
* * * * *
Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon,
joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden
nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui
neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit
kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia,
huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli
aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène
Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen
häiritsevästi.
Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla,
ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle
suuren arvon.
-- Ensiksi, hän alkoi, -- pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan
tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi
kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan
tavallisella paikallaan?
-- Olivat.
-- Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö,
joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.
Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:
-- Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka
teidän luulonne mukaan soitti?
-- Tietysti herra paroni.
-- Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?
-- Taistelun jälkeen... kuolinhetkellään.
-- Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa
yli neljän metrin päässä soittokellosta.
-- Silloin soitti hän taistelun aikana.
-- Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen,
keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan.
Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa
soittaa niin kauan?
-- Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.
-- Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken
välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme
minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi
taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä
kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on
mahdotonta.
-- Mutta, sanoi tutkintotuomari, -- joku soitti. Jollei se ollut
paroni, kuka se sitten oli?
-- Murhaaja.
-- Mutta miksi hän oikein soitti?
-- Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille
hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu
olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.
Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla,
selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle,
ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui
aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:
-- Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.
-- Minä en häntä epäile, minä syytän.
-- Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?
-- Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.
-- Ettehän toki! Millä perusteella?
-- Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään,
jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.
Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin
kulta, ja Charles mutisi:
-- Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.
Ja hän jatkoi:
-- Ja sitten... vielä eräs asia... Minä luulen että tikari... jota
en toisella kertaa enää nähnyt... kuului hänelle. Hän käytti sitä
paperiveitsenä.
-- Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon,
että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä,
mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen
Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa.
Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?
-- Ei mitään.
-- Siis?
Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan
vaivalloisesti:
-- Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat
menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota
voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee
tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra
Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen
seurassa.
-- Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin
omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin
kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen
nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on
aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin
hiuksissa.
-- Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat...
-- Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.
-- Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?
-- Niin minä luulen.
Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.
-- Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!
-- Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.
-- Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti
herra Dudouis, -- ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.
Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.
Kultaakin on jäänyt pöydälle.
-- Niin on, huudahti Ganimard, -- mutta kuuluisa timantti?
-- Mikä timantti?
-- Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan
kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A... antoi Léonide
L--lle, ja Léonide L--n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka
intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä.
Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.
-- Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, -- että jollei sinistä
timanttia löydy, niin kaikki selviää... Mutta mistä sitä etsimme?
-- Herra paronin sormesta, vastasi Charles. -- Sininen timantti oli
aina hänen vasemmassa kädessään.
-- Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista,
-- ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin
tavallinen kultasormus.
-- Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.
Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt
sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.
-- Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, -- nyt en ymmärrä
enää mitään.
-- Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.
Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:
-- Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène
Lupinia.
* * * * *
Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista
rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat
tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi.
Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin
vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli
tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni
d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia,
joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.
Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle
pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan
uteliaisuudesta.
* * * * *
Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä
hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat
Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen
huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin
vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla
ei ollut taiteellista arvoa... mutta keskellä huonetta granaatin
värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden
poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.
Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen
timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on
taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä...
ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli
ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin
seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli
kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että
peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi
saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia
aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia
portaita...
Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli
täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.
Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne,
jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan,
että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön
ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori,
maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi
tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta
frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta
arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs
näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.
Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan
tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi
huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas
Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka
timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.
-- Kaksisataakuusikymmentätuhatta...
kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta... seitsemänkymmentäviisi...
kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan
tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. --
Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle... Eikö kukaan tarjoa
enempää?
-- Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.
Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi
hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä,
nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki
läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti
tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi
raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen
miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:
-- Kolmesataaviisituhatta.
Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen
hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen
tarjouksen.
Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen
paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän
piteli avatun kirjekuoren palasia.
-- Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. -- Ensimmäinen
kerta... toinen kerta... vielä on aikaa... eikö tarjota enempää...
vielä kerran: ensimmäinen kerta... toinen kerta?
Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.
-- Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan
kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.
Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.
Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän
ei ollut puhunut aikaisemmin?
Hän alkoi nauraa.
-- Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin
hetkisen hajamielinen.
-- Onko se mahdollista?
-- On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.
-- Ja tuo kirje riitti...
-- Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.
Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa.
Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.
-- Te kai toitte kirjeen Herschmannille?
-- Niin.
-- Kuka sen lähetti?
-- Eräs nainen.
-- Missä hän on?
-- Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa... tuo nainen, jolla on
tiheä harso.
-- Ja joka menee pois.
Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita.
Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää
nähnyt naista.
Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja
pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli
lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla
kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:
"_Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni
d'Hautrecia_."
* * * * *
Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet
päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan
ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi
kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä
varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka
hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.
Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja
dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien
huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.
Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat
koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen
lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle
pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni
d'Hautrecin timantti.
Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen
molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de
Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin
Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.
He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli
salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla
olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat
huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme
vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti
kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä
palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen
lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että
yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.
Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa:
kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut
olla kukaan muu kuin herra Bleichen.
Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani
toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan
konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.
Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.
Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti
matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan.
Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi.
Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli
hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!
Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.
Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei
voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de
Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi.
Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja
kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä
kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani
laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja
konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä
luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen.
Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan
kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa,
olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.
Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää
aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista
salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard
saapui.
Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli
puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan,
puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti
ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat.
Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.
Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:
"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi
illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen
teehuoneeseen.