-- Mitä herroille saa olla?
-- Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee
vähän painoa ruoalle... Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.
Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:
-- Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?
-- Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.
-- Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?
-- Terveydellisistä syistä.
-- Ettekö koskaan hairahdu?
-- Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani... jotta en erottuisi
muista.
Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa,
jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan
aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa
tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä,
iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana
jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä
ennen.
Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli
harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa,
joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä,
vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä
minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.
-- Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin
aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön,
että elän tuhlaamalla.
-- Ehkä liiaksikin.
-- Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata,
minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä
teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni
on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa,
eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna... puhujaksi, tehtaan
johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että
se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène
Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää,
jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty,
kiihkeämpi... Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan
elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet
tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen
viimeisensä.
Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli
kiihkeä, ja hän jatkoi.
-- Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa!
Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan,
ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä,
hievahtamattakaan! Muuten on hukassa... Yksi ainoa tunne vetää tälle
vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia.
Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko
elämän!
-- Miten runollista! huudahdin. -- Ja te aiotte saada minut uskomaan,
ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!
Hän hymyili.
-- Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. -- Toinenkin aihe on
todella olemassa.
Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:
-- Olettehan lukenut _Temps_ -lehteä tänään?
-- Olen kyllä.
-- Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin
Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.
-- Hitto vieköön! Kuinka niin?
-- Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet
hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla
ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat
kuuden kesken.
Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut
rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään
ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen,
enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan
virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun
yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:
-- _Temps_ julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun,
jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun
ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de
Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen
näiden rikosten toimeenpanijana.
Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että
varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän
miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja
hänen katseensa oli vilpitön.
Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman
kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet...
-- Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:
-- Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.
-- Nerokaskin!
-- Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi
ilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla
varuillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän
määrää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock
Holmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on
julkista sotaa.
-- Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa
niskassanne, ja millaiset vastustajat!
-- No, toinen ei tule kysymykseen.
-- Ja toinen?
-- Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se
kiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella.
Ensiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain
kuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi
ajatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan
taistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna
kaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty
tuumaakaan.
-- Hän on etevä.
-- Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai
tulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani,
että hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä
paitsi...
Hän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:
-- Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun.
Ja minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja,
jotka panevat hänet miettimään.
Hän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita
ihastuneen näköisenä.
-- Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska
Englantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo
miesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun
Lupin saa varoituksen...
Hän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan
kuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.
-- Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, --
juokaahan hiukan vettä.
-- Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.
-- Vaan mikä?
-- Minä tarvitsen raitista ilmaa.
-- Tahdotteko, niin avaan ikkunan?
-- Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja
hattuni, minä pakenen.
-- Mutta miksi, mitä tämä tietää?
-- Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään,
katsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa
vasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.
-- Hänkö, joka istahtaa taaksemme?
-- Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.
Ulkona selitän teille kaikki.
-- Mutta kuka hän on?
-- Sherlock Holmes.
Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski
lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle
hymyillen aivan entisellä tavallaan:
-- Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä
odottamaton näky...
-- Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien
valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen
seisovani uuden henkilön edessä.
-- _Hän_ tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. -- _Hän_ on nähnyt minut
vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen
mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni,
vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi... ja sitä
paitsi... minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma
tässä pienessä ravintolassa.
-- No niin, sanoin minä, -- lähdemmekö pois?
-- Emme, emme.
-- Mitä te aiotte?
-- Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle...
-- Ettehän toki sitä aio?
-- Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä
hän tietää... kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat
niskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.
Hän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja
sitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista
luonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri,
kumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:
-- Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni... Sallikaa minun
esitellä teille eräs ystäväni...
Hetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan,
sitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène
Lupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:
-- Siinä tekisitte väärin... lukuunottamatta sitä, että se ei olisi
kaunista, se olisi aivan hyödytöntä!
Englantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.
-- Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. -- Luuletteko sitä paitsi
pystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin
kannalta.
Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin
kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä
viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:
-- Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.
Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja
ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa,
jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka
ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin
paksu ja rehevä ruoho.
-- Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman
luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan
pilkallisesti.
Watson sopersi:
-- Miksi ette vangitse häntä?
-- Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja
minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin
tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.
-- Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.
Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja
oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.
Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta
ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät
ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:
-- Viinuri!
Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:
-- Olutta, whiskya ja soodaa.
Rauha oli solmittu... siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen
jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme
rauhallisesti.
* * * * *
Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin
viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt
koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa.
Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei
hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan
kömpelö ulkomuotonsa -- ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät,
vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.
Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen
yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi
luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit,
Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla
tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan
hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli
koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes
ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka
oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.
Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi
viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.
-- Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.
-- Oho! huudahti toinen nauraen, -- jos se riippuu minusta, niin
pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.
-- Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä
kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.
-- Onko teillä siis niin kova kiire?
-- Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö,
lady Ecclestonin ryöstö... Luuletteko, herra Lupin, että viikko on
kylliksi?
-- Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin
kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä
varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte
etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.
-- No niin, sanoi englantilainen, -- juuri nuo edut aion hankkia
itselleni kahdeksassa päivässä.
-- Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?
-- Kymmenentenä viimeistään.
Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:
-- Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa...
-- Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.
-- Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi
nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa
toivottuun tulokseen.
Sherlock Holmes hymyili:
-- Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:
-- On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni,
sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta
puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan
tutkimukseni.
-- Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella
painolla.
-- Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä,
on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut
lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena
seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia
persoonallisia ajatuksia.
-- Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja
johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.
-- Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota
hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, -- onko epähienoa kysyä
teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?
Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä
yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti
ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma
selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä
piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat
taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.
Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:
-- Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi
kuin miltä se ensi alussa näyttää.
-- Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena
kaikuna.
-- Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi
ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä
unohtako arpalipun 514 -- sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta
kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen
arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side,
joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka
ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard,
jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden
katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään
näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.
-- Siis?
-- Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, -- on näille
kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat
alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän
puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan
välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.
-- Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?
-- Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa,
niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin
asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata
toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin
varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen
tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.
-- Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.
-- Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada
sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette.
Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin
ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys.
Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella
kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma
siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä
kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen
hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama,
yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei:
teillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär
asettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.
-- Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan,
huomautti Lupin.
-- Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, -- minulle ei pidä
kertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan,
mutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.
-- Mitä se tietää?
-- Se tietää, että...
Holmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta
hän lausui:
-- Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea
on teidän hallussanne.
Arsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan
yksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:
-- Te olette terävä mies.
-- Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan
ihastuksesta.
-- Niin, vakuutti Lupin, -- kaikki selviää, kaikki saa oikean
muotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies,
jotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta
kohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja
loogisuudestanne.
-- Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla
tunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, -- ei tarvinnut muuta kuin
miettiä asiaa.
-- Täytyi _osata_ miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun
olettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu...
-- No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme
seikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu
25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko
solmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely
lapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?
-- Se on minun mielipiteeni.
-- Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen,
että kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?
-- Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.
-- Ja te olette vankina.
-- En.
-- Ettekö?
-- Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia
asioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä
en voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.
-- Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada
aikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda,
herra Lupin.
-- Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle
voittamattomia esteitä, herra Holmes.
-- Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.
Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin
ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan
kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.
-- Hyvä on, huudahti Lupin, -- sepä on jotain! Vastustaja, mutta se
onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.
-- Ettekö pelkää? kysyi Watson.
-- Melkein, herra Watson, -- ja todistuksena siitä on se, että minä
riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua
ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?
-- Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja
kaikki on lopussa!
-- Ja minä istun lukkojen takana?
-- Epäilemättä.
-- Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni.
Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi
loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia
ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli.
Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!
-- Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota
Holmes niin kunnioittavasti kohteli, -- älkää heittäkö minuuttiakaan
hukkaan.
-- En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen
olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria,
jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.
He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla
kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo
pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui
käsivarteeni ja veti minut kadulle.
-- Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät
hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.
Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:
-- Poltatteko?
-- En, mutta ettehän tekään luullakseni.
-- En minäkään.
Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan
saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois,
juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta
esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman
minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun
luokseni.
-- Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja
katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut
Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on
tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään
hukattavana.
Hän poistui nopeasti.
Täten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta,
johon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa
sattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden
henkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi
kelloaan ja nousi vuorostaan.
-- Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata
kreivi ja kreivitär asemalla.
-- Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista
whiskya.
He poistuivat.
-- Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi
menetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää.
Kuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli
tuossa ravintolassa?
Watson ei viivytellyt vastausta.
-- Syödäkseen.
-- Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin
huomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.
Pimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:
-- Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen
selville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti
haastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen
mieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin
en menekään.
-- Ah! sanoi Watson ällistyneenä.
-- Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi
kolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka
jätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.
-- l'Elysée-Palace-hotelliin?
-- Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte
kädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.
Watson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes
otti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja
kreivitär jo häntä odottivat.
Hän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi
rauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.
Juna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan
kreivittären viereen ja sanoi hänelle:
-- Onhan teillä sormuksenne?
-- On.
-- Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti
sitä.
-- Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.
-- Timantti keinotekoinen?
-- Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa
kuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta
kuin koota se yhdeksi kiveksi.
-- Mitä! Minun timanttinihan on oikea.
-- Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.
-- Missä minun sitten on?
-- Arsène Lupinin hallussa.
-- Siis tämä?
-- Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra
Bleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.
-- Tämä on siis väärä.
-- Aivan varmasti.
Hämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä
käänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:
-- Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti
varastettu? Ja miten se on anastettu?
-- Siitä juuri minä tahdon päästä selville.
-- Crozonin linnassa?
-- Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä
minä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu
paikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan
matkoilla.
-- Mutta...
-- Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne,
eikö niin?
-- Niin.
-- No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on
paljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan
teille oikean timanttinne takaisin.
Juna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi
oven. Kreivi huudahti:
-- Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!
-- Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni.
Hyvästi.
Eräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen
suuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä
minuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää
ennen puoliyötä.
Hän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta
ovesta ja riensi ajoneuvoihin.
-- Clapeyron-katu.
Päästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti
ajurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa
ja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia
etäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.
-- Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.
Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki
katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään
samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä
olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja
laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat
talojen edessä.
Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien
suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan
taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan
yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki
"vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat
puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon
suuret, tyhjät ikkunat.
-- Se on totta, hän ajatteli, -- paronin kuoltua ei kukaan ole asunut
täällä... Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen
tarkastuksen.
Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen
toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli
mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan
sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi
hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli
raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta
porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän
seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.
Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut
nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta
kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta
huoneeseen.
-- Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa
paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin
uteliaana.
Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse
taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen
nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies
varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes
enää nähnyt häntä.
Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun
hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin,
tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus,
sama pimeys vallitsi kaikkialla.
Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja
lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän
huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita
alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia
puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.
-- Perhana, huudahti Holmes, -- hän pujahtaa käsistäni!
Hän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä
poistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia
sekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka
hiukan liikahteli.
Englantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta
silloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän
puolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt
häntä hänen salaperäisissä puuhissaan?
-- Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on
joku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.
Kului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä
vaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut
ja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon,
tarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa
tupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota
kylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin
pelottavaksi.
Kuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock
syöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan:
englantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen
taistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan
saadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä
kiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin,
ja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi
vastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja
pakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan
kuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi
sähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.
-- Watson! huudahti hän kauhistuneena.
-- Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.
* * * * *
Molemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat
aivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei
liikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin
kurkkua, joka korisi yhä heikommin.
Ja äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä,
mutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.
-- Mitä te täällä teette? Vastatkaa... Olenko minä käskenyt teitä
piiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?
-- Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, -- enhän minä tietänyt teidän
olevan täällä.
-- Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä
nukkumaan.
-- Minä olin nukkumassa.
-- Olisitte sitten nukkunut!
-- Minä nukuin.
-- Te ette olisi saanut herätä!
-- Teidän kirjeenne...
-- Minun kirjeenikö?
-- Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.
-- Minultako? Oletteko hullu?
-- Mutta se on totta!
-- Missä se kirje on?
Watson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki
hämmästyksekseen:
"Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle.
Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka
pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes."
-- Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, -- kun
näin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli...
-- Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus... Mutta,
katsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien
hänen kanssaan liikkeelle, -- ensi kerralla, Watson, kun saatte
kirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole
väärennetty.
-- Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, --
kirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?
-- Ei!
-- Kenenkä sitten?
-- Arsène Lupinin.
-- Mutta miksi se kirjoitettiin?
-- Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi
hitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin
ymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä
tarkoituksessa?
-- Minulla on kiire takaisin hotelliin.
-- Niin minullakin, Watson.
He olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui
lukkorautaan ja veti.
-- Kas, tekö suljitte portin?
-- En suinkaan, minä jätin portin raolleen.
-- Mutta...
Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon
käsiksi. Hän kirosi.
-- Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!
Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa
turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren
hampaitaan:
-- Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä
nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen
hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin
tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle
vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän,
ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta
vain omista asioistani.
-- Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.
-- Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin
vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se
ei ole mahdollista.
Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.
-- Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen
kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.
He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia
portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle.
Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja
tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas
leipää.
Holmes purskahti nauruun.
-- Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu
linna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin
olisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.
-- Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson
synkän näköisenä.
-- Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa
oli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, -- se tahtoo
sanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on
sangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä
pilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi
paikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha
ystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö
teillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan
vastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni
olla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä
sitähän te tavoititte, hyvä ystävä.
Hänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään
ja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä
oli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja
pitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava
puoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.
Aamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen
liikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan
ja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua
ja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä
numeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.
Watsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti,
hän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta
hän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää
tammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa
neljästä porrasaskelmasta.
Hetken kuluttua Watson sanoi hänelle:
-- Ovatko numerot oikeita?
-- Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen
vuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, -- joka tapauksessa ne
merkitsevät jotain.
-- Jotain aivan selvää, sanoi Watson, -- ne ilmoittavat kuinka monta
laattaa on lattiassa.
-- Ah!
-- Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus
on ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin,
jossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.
Sherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.
-- Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne
saa minut melkein häpeämään.
-- Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana,
-- minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän... tai
oikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne
tullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.
Watson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan
Holmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli
kuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi
irvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:
-- Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä
paljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne
kohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset
hyväkseni.
-- Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.
-- Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on
näin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.
-- Poistua! Ja miten?
-- Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.
-- Se on suljettu.
-- Avataan se.
-- Kuka sen tekee?
-- Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka
kävelevät puistokadulla.
-- Mutta...
-- Mutta mitä?
-- Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että
Sherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.
-- Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että
pitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen
kasvojaan. -- Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.
-- Ettekö te yritä mitään?
-- En.
-- Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan
kautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos.
Etsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.
-- Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin
poliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että
minäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas
asti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole
tottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.
* * * * *
Kello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi... ja
heidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin
ankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä
suuresti.
-- Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa
olla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä
Jumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole
lainkaan hienotunteinen.
He ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa
avainta.
Hetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:
-- Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.
-- Minä! Ja mitenkä?
-- Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.
-- Mikä ystävä?
-- Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän
käyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.
Watson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja
kirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.
-- Hyvä Jumala, hän mutisi, -- sekin on taas uusi konnankoukku.
Ja hän jatkoi varovaisesti kyselyään:
-- Ja matkatavarani?
-- Ystävännehän vei ne mukanaan.
-- Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?
-- Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.
-- Se on totta. Se on totta!
He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja
hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.
Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat
kulkuaan. Watson huudahti:
-- Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä
tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren
kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!
Holmes seisahtui ja sanoi:
-- Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.
-- Miten niin?
-- Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun
meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani
mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne.
Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen,
ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?
-- Se tietää...
-- Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka
on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut -- ja
voittaakseen hänet -- täytyy olla... täytyy olla minä. Ja kuten
näette, Watson, lisäsi hän nauraen, -- ei sittenkään ensi kerralla
onnistu.
* * * * *
Kello kolme julkaisi _l'Echo de France_ iltapainoksessaan seuraavan
uutisen:
"Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan
poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin,
jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan
asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.
Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he
nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.
Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen
läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään
ankarampiin toimenpiteisiin."
-- Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden
käsissään, -- pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on
lapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on
liiaksi katupoikamainen.
-- Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?
-- Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin
suuttumus. -- Miksi suotta kiivastuisin? _Minä olen aivan varma
siitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan_.