Sanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään
ja sydän hakkasi. Numero 514 -- sarja 23, se oli hänen numeronsa!
Hän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle
ystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt
hän voittikin!
Nopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 -- sarja 23 oli
aivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?
Hän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli
pistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän
seisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko
ei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt
sitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt
sitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!
Puutarhan hietikolla kuului askelia... Hän huusi:
-- Suzanne! Suzanne!
Suzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois
sopersi kuten tukehtuva:
-- Suzanne... laatikko... laatikko?
-- Mikä?
-- Se, jonka ostin Louvresta... jonka toin eräänä torstaina kotiin ja
joka oli tämän pöydän päässä.
-- Muistelehan, isä... yhdessähän me sen siirsimme...
-- Milloin?
-- Illalla... tiedäthän... ennen tuota päivää...
-- Mutta minne... vastaa... minä aivan kuolen...
-- Minnekö?... kirjoituspöydän laatikkoon.
-- Senkö, joka varastettiin!
Hän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän
tarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:
-- Se sisälsi miljoonan, tyttäreni...
-- Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne
lapsellisesti.
-- Miljoonan! jatkoi Gerbois, -- se oli sanomalehtiarpajaisten
päävoitto.
Onnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti
uskaltamatta katkaista äänettömyyttä.
Silloin Suzanne lausui:
-- Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.
-- Miksi? Minkä todistusten nojalla?
-- Tarvitaanko siihen todistuksia?
-- Tietysti!
-- Eikä sinulla ole niitä?
-- On kyllä, on yksi.
-- Siis?
-- Se oli laatikossa.
-- Siinä laatikossa, joka on kadonnut?
-- Niin. Ja joku toinen perii rahat.
-- Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?
-- Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin
mahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain... tuota
kirjoituspöytää...
Hän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:
-- Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän
sen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä
mitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni!
Saammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!
-- Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?
-- Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä
tahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!
Muutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:
"Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi
Omistan numeron 514 -- sarja 23, vastustan kaikin laillisin
keinoin vierasten vaatimuksia.
_Gerbois_."
Melkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:
"Numero 514 -- sarja 23, on minun hallussani.
_Arsène Lupin_."
* * * * *
Joka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista
Arsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi,
sillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin
seikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden
liikettä -- jonka on tehnyt tuo "kansallisvarkaamme", joksi häntä on
kutsuttu -- jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa,
jota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä,
jota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin
tavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.
Kuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta "Vaaleatukkaisesta naisesta"
monine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat
suurilla kirjaimilla: _Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun
rikos! Sininen timantti!_ Miten suurta melua pidettiinkään suuren
englantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan!
Mikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi
näiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä
melu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: "Arsène
Lupin on vangittu!"
Puolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä
ilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina
jäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja
sanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta
minä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi.
Auttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää
olevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock
Holmesin ystävä ja uskottu.
Kaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet
julkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli
odottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja
tuohon yleisöön kuului koko maailma.
Credit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin
selville, että numero 514 -- sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin
Versaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle
Bessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien
toverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää
että hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle
ystävälleen.
-- Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.
-- Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.
-- Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että
minä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme
toisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni
häntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.
-- Onko teillä siihen todistaja?
-- Ei.
-- Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?
-- Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.
-- Minkä kirjeen?
-- Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.
-- Näyttäkää se.
-- Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!
-- Etsikää se.
Arsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen _l'Echo de Francessa_
-- jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja
jonka pääosakas hän näytti olevan -- uutinen ilmaisi että hän jätti
asianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli
kirjoittanut nimenomaan hänelle.
Siitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan!
Arsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen
lakimiehen edustaa itseään!
Kaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli
vaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu
henkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään
lasketellen sanasutkauksia.
Herra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène
Lupinia -- ja hän oli siitä hyvin pahoillaan -- mutta hän oli
saanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä
kunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa
suojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa
koskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin
kyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. "Rakas
ystävä"... oli vain kirjeen alussa.
-- Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä
kirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras
todistus siitä on se, että minulla on kirje.
Lehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut
sanoa muuta kuin:
-- "Rakas ystävä" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti
komentajan kirjeen yhdessä arpalipun kanssa.
-- Todistakoon hän sen! vastasi Lupin sanomalehtimiehille.
-- Mutta hänhän on varastanut kirjoituspöydän! huudahti herra Gerbois
samoille sanomalehtimiehille.
Ja Lupin vastasi:
-- Todistakoon hän sen!
Huvittava oli tämä kaksintaistelu näiden molempien henkilöiden
välillä jotka molemmat omistivat numeron 514 -- sarja 23;
sanomalehtimiehet juoksivat toisen luota toisen luo, Arsène Lupin oli
aivan kylmäverinen, herra Gerbois parka aivan suunniltaan.
Mies parka, sanomalehdet olivat täynnä hänen valituksiaan! Hän kertoi
onnettomuudestaan liikuttavan avomielisesti.
-- Ymmärrättekö, hyvät herrat, tuo konna riistää minulta Suzannen
myötäjäiset! Mitä minuun tulee, niin vähät minä siitä välittäisin,
mutta Suzannen tähden! Ajatelkaahan, miljoona! Kymmenen kertaa
satatuhatta! Arvasinhan minä, että kirjoituspöydän sisällä oli aarre!
Turhaa oli väittää hänelle, että hänen vastustajansa viedessään
kirjoituspöydän pois ei tietänyt mitään arpalipun olemassaolosta,
ja ettei kukaan voinut edeltäpäin aavistaa että tuo arpa voittaisi
päävoiton, hän vain huokaili:
-- Joutavia, kyllä hän sen tiesi! Miksi hän muuten olisi nähnyt niin
paljon vaivaa saadakseen tuon kurjan pöydän haltuunsa?
-- Tuntemattomista syistä, mutta ei suinkaan saadakseen haltuunsa
paperipalasen, jonka arvo silloin oli kaksikymmentä frangia.
-- Kokonainen miljoona! Hän tiesi sen... Hän tietää kaikki! Te ette
tunne tuota roistoa! Hän ei ole teiltä siepannut miljoonaa!
Tätä tällaista keskustelua olisi voinut jatkua kauankin. Mutta
kahdentenatoista päivänä herra Gerbois sai Arsène Lupinilta kirjeen,
jonka alussa oli: "erittäin salainen". Hän luki sen yhä kasvavalla
levottomuudella.
"Hyvä herra, yleisö pitää hauskaa meidän kustannuksellamme. Eikö
teidän mielestänne olisi jo aika toimia vakavasti! Minä omasta
puolestani olen sen lujasti päättänyt.
Tilanne on selvä: minulla on arpalippu, jonka voittamia rahoja
minulla ei ole oikeutta nostaa, teillä taas on oikeus nostaa ne
arpalipulla, jota teillä ei ole. Me emme siis voi mitään ilman
toistemme apua.
Mutta te ette suostu luovuttamaan minulle _teidän_ oikeuttanne,
enkä minä teille _minun_ arpalippuani.
Mitä siis teemme?
Minä en näe muuta keinoa kuin: jakakaamme. Puoli miljoonaa
teille, puoli miljoonaa minulle. Eikö se ole tasajakoa? Eikö tämä
Salomonin tuomio vastaa niitä oikeudellisia vaatimuksia, jotka
meillä kummallakin on?
Tämä on oikeudenmukainen ratkaisu, mutta sen täytyy tapahtua
heti. Teidän ei sovi ruveta väittelemään tarjoukseni johdosta,
se on välttämättömyys, johon teidän tulee olojen pakosta taipua.
Minä annan teille kolme päivää miettimisaikaa. Perjantaiaamuna
toivon saavani lukea _l'Echo de Francen_ pikkuilmoitusten
joukossa vaatimattoman ilmoituksen osoitteella Herra Ars.
Lup. joka sisältää peitetyin sanoin vilpittömän ja suoran
suostumuksenne ehdottamaani sovintoon. Silloin saatte heti
haltuunne arpalipun ja peritte miljoonan -- josta annatte minulle
viisisataatuhatta frangia tavalla, jonka teille myöhemmin
ilmoitan.
Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin,
joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä,
joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte
vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion
ylimääräisten menojen suorittamiseksi.
Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.
_Arsène Lupin_."
Epätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että
näytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen
suuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.
-- Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille.
-- Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän
arpalipun rikki, jos hän tahtoo!
-- Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.
-- Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä
hankin itselleni tuomioistuimen edessä.
-- Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.
-- En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle
minun miljoonani.
-- Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette
ostanut.
-- Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa
kirjoituspöydän.
-- Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?
-- Samapa se, minä ajan asiaani.
Suuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että
Lupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan
uhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat
taistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan
kuin saarrettu metsänpeto.
Perjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä _l'Echo de
Francen_, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa
pikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä
osoitteella _Herra Ars. Lup._ Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen
herra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.
Samana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli
ryöstetty kotoaan.
* * * * *
Meitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä
poliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen
tietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa,
panee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä,
salapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää
hänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä
hän edes ei ota lukuun.
Ja yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène
Lupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy
tuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen,
joka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä
vähääkään.
Ja mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä
vaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti
kotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään
lyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa
oli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia
kestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon
lähettyville.
Kaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä
kotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka
tuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut
mitään tietoa.
Tiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja
kaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet
mitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä
kuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka
tuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä
istui vaaleatukkainen nainen -- harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi
todistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne
tungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi
nähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli
kiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli
Suzanne Gerbois.
Mutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää,
väkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!
Miten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut
epäilyttävää liikettä.
Kauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen
Peugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon
johtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli
järjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli
aivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle
naiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.
-- Mutta kuljettaja?
-- Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen
erinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.
-- Onko hän täällä?
-- Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole
näyttäytynyt.
-- Emmekö voisi saada tietoja hänestä?
-- Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä
on heidän nimensä.
Käytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.
Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä
hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.
Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut
hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen
jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.
_l'Echo de Francessa_ ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi
sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.
Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan
poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 -- sarja 23.
Johtaja hyppäsi seisaalleen.
-- Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?
-- Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi
herra Gerbois.
-- Mutta tehän väititte... olihan kysymys...
-- Pelkkää juttua ja valhetta.
-- Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.
-- Riittääkö komentajan kirje?
-- Riittää.
-- Tässä se on.
-- Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä
on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä
ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon,
että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä
hiiskumatta sanaakaan.
-- Se onkin aikomukseni.
Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta
on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä
puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut
lähettää herra Gerboisille numeron 514 -- sarja 23! Kaikki ottivat
tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton
pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon
kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään
muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka
kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi
pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän
oli joutunut?
Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti
voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne
heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään
ahneesti haluamastaan miljoonasta... niin silloin heti naurajat ovat
toisella puolella.
Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän
siis myöskään päässyt pakoon!
Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut
ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti
Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta
kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo
vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin
heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi
ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla
säilyttäen rahansa?
Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta
koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.
-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.
-- Ja neiti Gerbois?
-- Etsimistä jatketaan.
-- Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?
-- Ei ole.
-- Vakuutatteko sen?
-- En.
-- Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?
-- Ei minulla ole mitään sanottavaa.
Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.
-- Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, --
ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.
Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin
salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä
päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä:
vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.
Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja
seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.
* * * * *
Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen
kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.
Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi
annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.
Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili -- olihan
tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta -- puheli kaksi miestä
ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin
ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka
oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli
ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies.
Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:
-- Se ei kestä kauan... viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen
jälleen. Onko kaikki valmiina?
-- Täydellisesti.
-- Montako meitä on?
-- Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.
-- Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja
siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme...
muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia
jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta
miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.
-- Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon
yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin,
hän saisi pitää koko miljoonansa.
-- Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota
toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.
-- Ketä toista?
-- _Häntä_.
Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään
kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen
oli ollut.
-- Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, --
että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.
-- Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard
huoaten.
Kului minuutti.
-- Varuillanne, Ganimard huomautti.
Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi
bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden
ohi katsellen näyteikkunoita.
-- Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. -- Mies, jolla on
miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.
-- Mitä hän aikonee tehdä?
-- Varmaankaan ei mitään... Olkoon kuinka tahansa, minä olen
varuillani. Tämän takana piilee Lupin.
Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään
sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa
takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti
eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli
pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti
nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.
-- Perhana! huudahti Ganimard, -- tuokin on taas niin _hänen_
tapaistaan!
Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin
hänkin Madeleine-kirkon ympäri.
Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto
pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.
-- Sukkelaan, Folenfant... kuljettaja... hän on ehkä Ernest.
Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja
vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs
herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina
lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.
-- Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, -- minkä osoitteen hän antoi?
-- Ei mitään... Boulevard Malesherbes... Messinan puistokatu...
kaksinkertaiset juomarahat... Siinä kaikki.
Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt
ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.
-- Concorde-torin asemalle.
Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi
auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa,
sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.
-- 25 Clapeyron-katu.
Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi
Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi
ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.
-- Täällähän asuu herra Detinan?
-- Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.
-- Aivan oikein.
-- Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme,
ja hän sanoi heti:
-- Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?
-- Ei vielä.
Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin
ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:
-- Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:
-- Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias
tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa,
jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi
viikkoa kovasti vartioitu... Minua pidetään silmällä.
-- Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni
olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.
-- Mutta siis...
-- Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, -- eikä minua
tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella _hänen_
määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut _hänen_
määräyksiään, olen nostanut rahat _hänen_ määräämällään hetkellä, ja
minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin _hän_ on käskenyt. Kun
olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt
lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.
Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:
-- Tuohan hän tyttäreni, tuohan?
-- Toivottavasti.
-- Mutta... oletteko te hänet nähnyt?
-- Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan
teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello
kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen
lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua
ilmoittamaan siitä parilla rivillä _l'Echo de Francessa_. Mutta minä
olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä
suostuin kaikkeen.
Herra Gerbois huokasi:
-- Voi, miten tämä kaikki päättyy?
Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen
yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin
herra Gerbois jäi kuuntelemaan... Eikö ovikelloa soitettu?
Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi
melkein ahdistavaa tunnetta.
Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:
-- Me emme näe häntä... Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan
järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä
voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.
Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä
setelien päälle:
-- Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä
antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.
Ovi aukeni.
-- Puolet riittää, herra Gerbois.
* * * * *
Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois
heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan
lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.
-- Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki
huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan
hansikkaita käsistään asianajajalle:
-- Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne,
jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule
unohtamaan.
Herra Detinan sopersi:
-- Mutta tehän ette soittanut... minä en kuullut oven...
-- Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että
niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.
-- Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.
-- Hyvä Jumala, sanoi Lupin, -- kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa,
odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.
Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee
kiitoksia:
-- Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla
äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi
pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja
säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun... Mutta,
se oli niin sallittu.
Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:
-- Hyvä on! Miljoona on tuossa... Me emme kuluta aikaa hukkaan.
Sallittehan?
-- Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, -- neiti
Gerbois ei ole vielä täällä.
-- Entä sitten?
-- Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?
-- Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän
pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois.
Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut
tekemään tekoja, jotka ovat hiukan... erikoisia, niin epäillään minun
sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen!
Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja
huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.
-- Niinkö luulette?
Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.
-- Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan
Ganimardia... Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha
veikko!
-- Onko se mahdollista! huudahti professori. -- Minä vannon
kuitenkin...
-- Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat
ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume... ja Dienzy!
Kaikki minun hyvät ystäväni.
Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän
nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara
uhkaisi häntä.
Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys
asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.
Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin
kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille
kokoamansa viisikymmentä seteliä:
-- Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme
näin paljon teille velkaa.
-- Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.
-- Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!
-- Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!
-- Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène
Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, -- kun ihmisellä on niin
paha maine.
Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.
-- Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun
antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.
Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:
-- Tyttäreni ei mene naimisiin.
-- Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta
hänellä on kova halu päästä naimisiin.
-- Mistä sen tiedätte?
-- Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä
suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi
on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten
sielujen salaisuudet.
-- Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. -- Minä myönnän
olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta
tuosta huonekalusta.
-- Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja
sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu --
ja sitä minä en tietänyt -- niin minä halusin saada sen itselleni
ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota
koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä
talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen
laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Omistanut Napoleon I:lle
Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion_, ja sen
yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "_Sinulle,
Marie_." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna
Josephinea varten -- siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain
epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.
Professori huokasi:
-- Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka
mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!
Arsène Lupin sanoi nauraen:
-- Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte
yksinänne saanut pitää numeron 514 -- sarja 23.
-- Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka
on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.
-- Tästäkö kaikesta?
-- Tuo ryöstö...
-- Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.
-- Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!
-- Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on
aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.
-- Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.
-- Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten
neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan,
olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä
vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään
muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.
Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:
-- On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut
teidän ehdotuksiinne.
-- Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun
naisystäväni otti tämän asian huolekseen.
-- Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti
herra Detinan.
-- Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon
luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen
uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja
Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle
tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse...
Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten
kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.
-- Se on hän, sanoi Lupin, -- oletteko niin hyvä, herra Detinan ja
avaatte...
Asianajaja riensi avaamaan.
Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin
syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen,
kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä
jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman
muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki
hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.
Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten
neiti Gerboisille:
-- Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette
saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin
onnettomaksi.
-- Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä
raukkaani olisi ollut.
-- Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää
tilaisuutta hyväksenne -- se on verraton -- puhuakseni hänelle
serkustanne.
-- Serkustani... mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä...
-- Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta
miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.
Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon
mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.
Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.
-- Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky!
Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin,
olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat
sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.
Hän meni ikkunaa kohden.
-- Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään
katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää...
ei enää ketään... ei häntä, eikä muita... Perhana! Tilanne taitaa
käydä vakavaksi... En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona
tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!
Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä
takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa
vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän
astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.
-- Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan?
Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi,
vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.
Ja hän jatkoi miettiväisenä:
-- Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös
neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan
tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he
voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka
he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei,
luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni...
miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan
minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa
vaihtokauppa... Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen
poistuessaan.
Ovikello soi.
Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen
ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:
-- Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten...
Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.
Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja
ei liikahtanutkaan.
Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän
pyyhkäisi sen hihallaan pois.
-- Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua...
Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni
herra Philippelle.
Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.
-- Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli
kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden
poistua tästä huoneesta... Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?
-- Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan
sanomaan.
-- Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla
loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata
korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta,
enkä minä tahtoisi käyttää väärin...
Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi
vaaleatukkaisen naisen puoleen:
-- Oletteko valmis, ystäväni?
Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti
neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.
Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:
-- Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä
rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen
aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.
Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja
ääniä portailta.
-- Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.
Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja
vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.
-- Isä! Et saa... odota! huudahti Suzanne.
-- Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle
veijarille. Ja puoli miljoonaa!
Hän avasi oven.
Ganimard syöksyi sisään.
-- Tuo nainen... missä hän on ja Lupin?
-- Hän oli täällä. Hän on täällä!
Ganimard huudahti riemusta:
-- Me saamme hänet kiinni... talo on saarrettu!
Herra Detinan huomautti:
-- Mutta keittiön portaat?
-- Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta
kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.
-- Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä
tietä...
-- Mistä sitten? vastasi Ganimard, -- läpi ilmanko?
Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei
keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että
keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta
poliisille:
-- Eikö ketään?
-- Ei ketään.
-- Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin
huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä
Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.
* * * * *
Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka
hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui
Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa
vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka
vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin
kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan
sisällä.
-- Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.
Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:
-- Ohoi, ohoi!
Herra Dudouis huudahti nauraen:
-- Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?
Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan
peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.
-- Minä etsin _häntä_, hän ärähti.
-- Ketä?
-- Arsène Lupinia... Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.
-- Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.
Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi
raivosta käheällä äänellä:
-- Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat
samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset
eivät haihdu kuin höyry.
-- Eivät, mutta he katoavat kumminkin.
-- Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.
-- Mutta viereinen talo?
-- Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.
-- Toisten kerrosten huoneistot?
-- Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he
eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.
-- Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?
-- Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden
vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.
-- Meidän täytyy saada hänet kiinni.
-- Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me
sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä... he eivät voi olla
olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin
se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.
Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä
seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut,
niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä
kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään
seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään
johtopäätöksiä.
Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa
mielipidettä:
-- Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat
täällä!
Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei
tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät
katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan
menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin
toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai
sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.