Joulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan
professori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen
mahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa
vuoksi.
Sepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.
Ja kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi
pienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi
kirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.
Samalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon
näköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla,
huomasi pöydän ja kysyi:
-- Mitä se maksaa?
-- Se on jo myyty, vastasi kauppias.
-- Vai niin... varmaankin tälle herralle?
Herra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun,
jota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.
Mutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun
tuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin
kohteliaasti:
-- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra... tehdessäni
epähienon kysymyksen... Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.
-- En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani
varten.
-- Te ette siis pane sille suurta arvoa?
-- Panen kyllä.
-- Siksikö, että se on vanhanaikainen?
-- Siksi, että se on mukava.
-- Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan,
mutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?
-- Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.
-- Mutta...
Herra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän
vastasi kuivasti:
-- Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.
Tuntematon asettui hänen eteensä.
-- Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut... minä maksan
kaksi kertaa enemmän.
-- Minä en myy.
-- Kolme kertaa?
-- Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, -- se mikä kuuluu
minulle ei ole kaupan.
Nuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei
voinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja
poistui.
Tuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui
Viroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.
-- Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.
Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi
isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle
kuninkaallisen lahjan.
Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen,
palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti
niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa
ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa
säilytti.
Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello
kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra
Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan
vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.
He palasivat yhdessä kotiin.
-- Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?
-- Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet
messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.
-- Sinä olet siis tyytyväinen?
-- Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin
tulisin ilman sitä toimeen.
He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois
ehdotti:
-- Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?
-- Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.
Suzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän
huudahti kauhusta.
-- Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.
Hän saapui vuorostaan huoneeseen. _Kirjoituspöytä oli poissa_.
* * * * *
... Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli
käytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar
ostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu
kaupunginpalvelija -- naapurit näkivät hänet -- pysäytti kärrynsä
puutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät
tietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään,
joten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.
On huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä
pöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro,
jonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä
ja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen
oli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä
kannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?
Ainoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut
tapaus.
-- Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti
suuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan
aikovan kostaa.
Se ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut
kumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen
neljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän
huutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia
jatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.
Mutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt
tavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty
johonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi
salaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.
-- Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi
Suzanne usein.
-- Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin
naimisiin.
Suzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen,
vaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä
talossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä
katkeruutta ja pettymyksiä.
Kului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä
vakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia...
Helmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin
kädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi
lukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti
veti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:
"Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset.