Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää,
miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin
vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti,
vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla,
että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin,
mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa
rinkeleistään.
Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja,
jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi
veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona
olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.
-- Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.
-- Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.
He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja
kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen
laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne,
toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella
kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko
kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.
Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä
ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat
tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin,
että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva
nousisi veden pinnalle.
Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä
huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.
Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon
mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja
eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa
metsässä.
Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!
-- Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!
Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja
mennessään:
-- Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.
Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa
lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla
heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri
armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin
mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina
ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun
kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki
suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen.
Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää
urhoollisilta.
Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen
huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua
vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta,
pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.
Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan
kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi
hänkin. Huusi tornista alas:
-- Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!
Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet
uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän
heidän mennä.
Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä
kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä
kullakin sattui olemaan.
Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä
voimaa juoksemaan pakoon.
Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan
vanha vaimo.
Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja
lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien
vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla
kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne,
ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin
uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät
toimittaa.
Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti,
ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät
siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin
pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan
tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli
kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai
kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin,
minkä hän heille oli toimittanut.