IV

Lyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän

koulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin

Kiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi,

mutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat

muistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen

piti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen

nimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi,

että hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista

nimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!

Opettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat

yhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin

sivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta

keskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä

vakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan

tekemään lapsista erinomaisia olentoja.

Mökö ja Luru siis muuttivat koulua.

Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet

mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain

odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia

oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar

ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan

oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he

eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä

nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin

ryhtyy tekemään sille kiusaa.

Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis

tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden

tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli

ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:

-- Mitä elukoita ne ovat?

Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt

yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin

kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti

Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.

Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:

-- Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!

Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita

näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta

silmiinsä paljaasta odotuksesta.

Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa,

olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla

oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli

kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä,

käänteli niitä ja sanoi:

-- Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.

Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun

sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt

Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:

-- Älkää siinä narskuko.

Tytöt nauroivat yhä enemmän.

Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi

kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa

oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa

jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja

löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.

Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa

tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät

nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun

oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä

suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.

Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä

tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset

tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että

hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä

onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt

pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka

hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin

pudotetuksi ikkunasta.

Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle,

sanoi hän:

-- Jaha, sinäkin tulit tänne.

Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että

pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka

kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella

poikia päähän.

Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:

-- Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.

-- Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.

-- Usko minua, se rupeaa lihomaan.

Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä

suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi

vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä

ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän

nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat

nousta.

Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet

näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat.

Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä

pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen

opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki,

itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen

koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.

Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään

tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.

Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta

täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu

kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä

pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä

seikkailuista sanoi rauhallisesti:

-- Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!

Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei

tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.

V

Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä

on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä

hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä

puheella tarkoitettiin heitä.

Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka

eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki

laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin

yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään

tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.

Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He

olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut

aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat

hankkia.

Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti

ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja

alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.

Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä.

Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät

katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat

vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan

häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän

sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas,

jossa uusi sade osui häneen.

Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui.

Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi,

kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein

kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat

tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.

Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet

kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä

vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat

joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.

Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun

koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.

Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai

ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.

-- Emme me tuonne mene, sanoivat he.

-- Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. -- Eihän se ole mitään muuta

kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.

Tämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja

Lurun karkaavan käsistään.

Pojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:

-- Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.

Rehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli

kynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen

lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

-- Mennään pois, sanoi hän Lurulle. -- Rehtori sanoi, että se on hauska

paikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.

He menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana

päivänä oli sunnuntai.

Kun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että

opettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella

äänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain

näkynyt.

Tiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat

tietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen

tähtensä hirveässä hädässä.

-- Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.

-- Missä? kysyivät opettajat.

-- Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi

Mökö.

-- Missä paikassa?

-- Hän sanoi sitä karsseriksi.

Kylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että

oikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan

uupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.

Rehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut

kummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan

päästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin.

Toiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät

tienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu

säännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse

tuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.

Iltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin

toimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni

ja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin

poliiseja.

Kaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun.

Rohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja

viimein löysivät pojat.

Kyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä

suurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin

nytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina

asemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.

Pojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.