Mutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä
Helsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne
pojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli
siirretty yhteiskouluun.
-- Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti -- sillä juuri
tyttöseuraa he tarvitsivat.
Yhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä
rehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.
-- Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.
-- Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.
-- Vai niin, vastasi isä Kiljunen.
He nousivat junaan ja tulivat Viipuriin. Täällä oli levinnyt tieto
heidän tulostaan. Koko kaupunki oli liikkeellä, sillä tahtoihan
jokainen nähdä, millaisia he olivat. Koko aseman tori oli aivan
mustanaan kansaa, ja hurraahuudoin otettiin isä ja äiti Kiljunen
vastaan.
-- Missä ovat meidän poikamme? huusi isä Kiljunen kokoontuneelle
kansalle.
-- Ne on viety Kuopioon, vastasi poliisi, joka piti järjestystä yllä.
-- Mennään sitten Kuopioon, sanoi isä Kiljunen.
He joutuivat laivaan ja läksivät Saimaan kanavan kautta kulkemaan
Kuopiota kohden. Matkalla ei heille tapahtunut mitään merkillistä, ei
mitään muuta kuin että eräässä kohdassa isä Kiljunen tahtoi koettaa
peränpitämistaitoaan, tarttui ruoteliin ja väänsi sen niin pitkälle
sivullepäin kuin suinkin mahdollista. Silloin jostain tuntemattomasta
syystä se ei enää liikkunutkaan. Kun oli täysi höyry päällä, niin alkoi
laiva mennä keskellä selkää ympäri, ei yhtään eteenpäin, vaan aina vain
ympäri. Täytyi pysäyttää kone, jotta voitiin korjata ruoteli.
Tietysti Kuopion satamassa oli väkeä hirveästi Kiljusten sinne
tullessa. Kun ei poikia siellä ollut, niin menivät vanhemmat
rautatielle ja läksivät Turkuun, jossa uskoivat poikainsa olevan.
Kun tieto heidän tulostaan saapui Turkuun, niin koottiin sotalaivoja
satamaan ja kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, sillä eihän
tiennyt, mitä tapahtuisi, kun tämä herrasväki aina sai aikaan
epäjärjestystä. Mutta eihän siellä mitään tapahtunut. Isä ja äiti
Kiljunen läksivät heti Tampereelle.
Sen koulun rehtori, jonne Kiljusen pojat olivat tulleet Kiljanderin
nimellä, oli lähtenyt matkalle. Kun siis isä ja äiti Kiljunen etsivät
poikiaan, ei kukaan voinut sanoa, missä he olivat. Kaupungin valtuusto
ei keksinyt mitään muuta keinoa tässä hädässä, kuin että kaikki
Tampereen koulujen lapset pantiin riviin molemmin puolin katua asemalta
alkaen, kosken yli vievän sillan poikki, pitkin Hämeenkatua aina
Pyynikille asti.
Ja sitten isä ja äiti Kiljunen läksivät etsimään poikiaan. Tietysti
kaikki liikenne oli kadulla seisautettu, liikkeet olivat suljetut,
ihmisiä oli joka paikassa katsomassa ja ihmettelemässä. Se oli oikea
juhlapäivä Tampereella.
-- Täällä on hyvä järjestys, muuta ei voi sanoa, lausui isä Kiljunen
äidille seisoessaan aseman portailla ja katsellessaan tätä hirveän
pitkää lapsijonoa, joka ulottui pitkin katua niin pitkälle, kuin
suinkin näki.
Tehtaiden pillit puhalsivat merkiksi, että kaikki oli kunnossa, ja
silloin isä sanoi äidille:
-- Nyt travaamaan eteenpäin, mamma! Mene sinä toista puolta katua, minä
toista!
He läksivät juoksemaan kumpikin omaa puoltaan etsien poikiaan. Kyllä he
saivat juosta, sillä lyseon oppilaat olivat joutuneet aivan Pyynikin
lähelle asti.
Täällä Mökö ja Luru näkivät isänsä ja äitinsä juoksevan ja huusivat:
-- Hurraa, minne te nyt kippaatte sellaista kyytiä?
Ja sitten he kaikki huusivat ilosta.
Mutta isä ja äiti Kiljunen ottivat lapsensa pois koulusta ja veivät
kotiinsa, josta he sitten uudelleen veivät heidät Helsinkiin ja saivat
heidät sijoitetuksi erääseen kouluun, jossa oli niin pahankurisia
lapsia, ettei siellä huomattu laisinkaan erotusta Kiljusen poikien ja
muiden välillä. Ja kun ei kukaan välittänyt heistä, niin eivät he enää
sen jälkeen saaneet koulussa mitään merkillistä aikaan.