I
Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen
perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki
meni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä
kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan
rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään
mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja
Lurusta hiukan kummalliselta.
Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin
Kiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko
lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien
polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi
hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he
kysyivät palosotamiehiltä:
-- Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?
Palosotamiehet vastasivat:
-- Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!
Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto
oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa
kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki
muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan
sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät
siis hyvin helpolla kouluun.
Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu
ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen
poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.
Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan
valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö
ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät
tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.
Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja
opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.
Mökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja
kun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni,
jonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja
sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat
tätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä
syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään,
jolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat,
vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.
Olihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan
pikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet,
minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.
Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat
tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki
Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.
Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan,
kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö
ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä
viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän
koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja
työmiehiä.
Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he
näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:
-- Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!
Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan
keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.
Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja
alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen
taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta
pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista
korkeita valleja luokkahuoneisiin.
Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari
avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.
Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla
näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein
voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.
Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin
vihaisesti, kun he kysyivät:
-- Näkikö opettaja oman koiransa?