Mikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan
selittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi
ollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista
kanaa ja kukko.
Äiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne
kanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän
pojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan
ymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat
eivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos
kana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita
ylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä
jo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen
laittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei
koskaan päässyt kylliksi korkealle.
Kanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että
sellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään
kanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti
tiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta
pois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.
Lopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin
sellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla
kaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi
huutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan
silloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi
aina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian
huomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä
niin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä
paikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi
senjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta
herrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet
eivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen
kanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.
Kun sillä vielä oli kanalaumansa elossa, kiekui se aamulaulunsa
navetassa, missä se oli yötä, mutta nyt se heti aamulla varhain alkoi
astella vakavana Kiljusen poikien ikkunan alle. Ja sitten se päästi
oikein mahtavan kiekunan. Se oli sellainen, että lähikylissä sen kukot
kuulivat ja vastasivat siihen. Ja kukko oikaisi itsensä niin suoraksi
kuin mahdollista, nousi varpailleen ja päästi laulunsa. Sen heltta kävi
aivan tulipunaiseksi tästä voimanponnistuksesta, mutta se yhä vain
päästeli aamuääniään.
Arvaahan sen, että pojat, jotka mielellään olisivat nukkuneet hiukan
kauemmin, tästä suuttuivat. Ensimmäisinä aamuina he avasivat ikkunan,
taputtivat käsiään yhteen ja sanoivat:
-- Sh, sh, mene pois, kukko!
Kun kukko oli huomannut, että se oli häirinnyt poikien unen, asteli se
tyytyväisenä tiehensä. Arveltuaan poikien vaipuneen uudelleen uneen se
tuli tunnin päästä ja päästi oikein riemulaulun. Pojat heräsivät taas
ja suuttuneina heittelivät kaikenlaisilla esineillä kukkoa. Mutta tämä
oli ketterä ja vikkelä ja osasi aina väistää.
Joka aamu se tällä tavalla herätti pojat, jotka tämän tähden alkoivat
päivisin olla niin väsyneitä, että eivät jaksaneet tehdä mitään
merkillistä. Ja tämän voimanponnistuksen kautta kukon ääni tuli vain
entistä kirkkaammaksi, se tuli niin kirkkaaksi, että ihmiset sanoivat:
Korea ääni kuin Kiljusen kukolla.
Olivathan Kiljusen pojat oikeastaan hyviä poikia. He eivät mitenkään
tahallaan olisi tahtoneet kukkoa tappaa, mutta he keksivät keinoja
saadakseen sen vaikenemaan. Eräänä iltana he kaikessa hiljaisuudessa
tulivat navettaan, missä kukko nukkui orrellaan, hiipivät sen luo ja
panivat sen päälle äkkiä pärekopan. Kukko putosi orrelta koppaan ja
pojat käänsivät pian kopan nurin ja jättivät kukon sen alle. Kukko
kaakotti täällä jonkin aikaa ihmeissään, se kun ei oikein voinut
ymmärtää, mistä oli kysymys. Se kotkotti vihoissaan ja tuumi, että
jollain tästä oli päästävä. Ensin se sai nokkansa kopan laidan alle,
sitten pisti päätään pitemmälle, ja kun se oli väkevä kukko, niin yksi
keikaus vain ja kori oli nurin ja kukko vapaudessa. Se nokki ja kyni
pukunsa kuntoon ja nousi orrelle odottamaan aamua.
Ja sitten se läksi ilmoittamaan pojille, että hän oli paikallaan
määrähetkenä. Kylläpä sen ääni oli nyt riemuitseva! Koko aamuilma
kaikui sen kiekuessa, ja pojat hyppäsivät vuoteeltaan oikein korkealle.
Sen päivän iltana olivat pojat päättäneet ottaa kukon kiinni ja sulkea
sen johonkin turvalliseen ja varmaan paikkaan yöksi. Kukko aavisti kai
jotain pahaa, sillä se oli valinnut itselleen yöpuun pienasta, joka oli
navetan takana aivan lantatunkion yläpuolella. Se ei ollut huomaavinaan
laisinkaan sitä, että pojat varovaisesti lähestyivät, se vain odotti.
Mökö toiselta ja Luru toiselta puolen kapusi seinää pitkin pidellen
kiinni sen raoista, toinen käsi valmiina tarttumaan kukkoon. Juuri kun
pojat olivat kukon kohdalla, juuri kun ojensivat kätensä sitä kohden,
lähti tämä lentoon.
Hyi, sitä on oikein vaikea kertoa, minkä näköisiä pojat olivat vähän
ajan päästä, kun he nousivat lantakasasta. Kukko seisoi pää kallellaan
vähän matkan päässä ja katsoi säälien heihin päästäen oikein
murheellisen kiekunan.
Aamulla tietysti kukko oli paikallaan poikien ikkunan alla
ilmoittamassa, että hän voi hyvin ja oli täysissä voimissaan.
Päivällä pojat pitivät oikein pitkän tuumailun siitä, millä kukko
saadaan pysymään aamulla poissa heidän ikkunansa alta. Illalla he
tiputtelivat jyviä navetan ovelle ja siitä sisäpuolelle. Kukko meni
tähän ansaan, nokki niitä, meni navetan sisälle, ja silloin pojat äkkiä
panivat oven lukkoon.
Tuli aamu. Kukko huomasi olevansa lukon takana. Se mietti, kiipesi
ylisille, siellä oli aukko. Kukko asettui sen reunalle ja katseli
peloissaan alaspäin. Välimatka oli hirveän korkea. Mutta kun se oli
rohkea kukko, niin se uskalsi sittenkin lentää. Se pääsi onnellisesti
maahan. Ja sitten se lähti juoksemaan oikein tulista vauhtia pitkin
tietä kylään päin.
Kukaan Kiljusen herrasväestä ei ollut hereillä eikä siis nähnyt sitä
kummallista kulkuetta, joka lähestyi heidän taloaan. Ensin asteli
mahtavana heidän kukkonsa ja sen jäljessä peräkanaa kaikki kylän kukot.
Tasaisesti ne nostelivat jalkojaan, ja Kiljusen kukko motkotti aina
tuon tuostakin, siten hillitäkseen toisia laulamasta.
Kun tämä kukkolauma oli päässyt poikien ikkunan alle, niin se päästi
oikein moniäänisen laulun. Sitä voi hyvällä syyllä sanoa konsertiksi,
niin moniääninen se oli. Kiljusen kukko kiekui ylinnä ja löi siipiään
maahan, ja joka kerta kun se oikein raapaisi niillä, kiekaisivat toiset
kukot voimiensa takaa.
Mökö ja Luru hyppäsivät aivan säikähtyneinä vuoteiltaan pystyyn ja
menivät akkunaan. He ottivat tuolin heittääkseen sen kukkojen päälle,
mutta nämä olivat jo aavistaneet vaaran ja menneet talon portille,
missä ne nyt seisoivat rivissä ja kaulat ojossa päästivät korkean
äänen. Eiväthän pojat sinne asti jaksaneet heittää tuolia, ja siis
kukot saivat turvassa mennä omille teilleen.
Nyt olivat pojat jo kokonaan kadottaneet rohkeutensa. He tiesivät,
ettei tätä kukkoa millään voi saada vaikenemaan. Siksi he päättivät
jättää sen rauhaan. Seurauksena oli, että pojat siitä alkaen aina
olivat valveilla auringon noustessa.
Kukko tuli vanhaksi ja viimein poikien suureksi ja hyväksi ystäväksi.