Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he
asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka
eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.
-- Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, -- kun
voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.
Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.
Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna
syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.
-- Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. --
Tarttuvatko ne siihen kiinni?
-- Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.
-- Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. -- Niilläkin voi olla vilu
vedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.
-- Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä
kohden, joka loistaa.
Juuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti
isä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.
Miksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain
sellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan
hän siinä aivan oikeassa.
Hän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset
suoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he
päättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin
sellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.
Koko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin
kaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat
peitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun
kyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä
Kiljunen ylpeästi:
-- Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että
jokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on
ihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin
tullessamme.
Kyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää
voisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin
eihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.
Vene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei
kukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä
toteuttamiseen.
Ja mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis
kaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja
käyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että
pani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli
Kiljusten vene aivan täynnä.
Kaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja
lusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin
oli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu
veneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.
Ja nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili
upotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat,
kun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.
-- Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi
isä.
Kun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän
päästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden,
lusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.
Ei näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.
-- Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.
Ja se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.
Mutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja
istui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän
varpaisiinsa.
Ja vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten
suuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja
irroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten.
Samassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.
-- Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. --
Yhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.
Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen
ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina
korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan,
missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja
veitsikasaa.
Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan,
irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä
keräili.
Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin
kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa
kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä
oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole
mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan,
miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen
veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista,
vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja
arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys
silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa,
että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä
niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet
rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen
ympäriltään pois.
Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän
onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli
heillä suuri kopallinen rapuja.
Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä
oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät
kaikki ravut järvistä ja joista.