Kiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika,
jolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen
sanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:
-- Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä
säästämään.
-- Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. -- Me panemme jauhoja entistä
vähemmän taikinaan.
Ja niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa
olikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun
oikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja
siitä sitten uuniin.
Äiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja
leivät saivat jäädä paistumaan.
-- Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti,
-- ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.
Kun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja
katsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes
kaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.
Kylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa
levitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät
toisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja
peräseinään.
Koko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa,
osaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain
ihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että
vaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.
-- Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. -- Kyllähän siitä tulee
oikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.
-- Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, -- jos se kypsyy, niin emme
saa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin
uunin suu.
-- Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, -- ja pannaan pieneksi ja
sitten uudestaan uuniin.
Isä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut
aavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.
Taikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se
olikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja
ne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän
niistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.
Nyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.
Tänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta,
josta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei
herrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja
kyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet
kypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei
ainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.
-- Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen
häneltä vastausta.
-- Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät
kypsyä, sanoi Mökö.
-- Se oli taas viisas lause, sanoi isä. -- Semmoisia poikia minulla on,
että ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.
Ja kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin
nukkumaan.
Koko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä
taikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui
siitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä
sitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun
äiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja
huomasi pudonneensa sängystä.
Hän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin
katsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.
-- Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.
-- Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.
Mutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle
tukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki
jäsenet olisivat heltineet.
-- Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.
Ja niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni
pantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.
Mutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.
-- Nämä pitää syödä? sanoi isä.
Kylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun
koettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden
pureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä
jauhoja taikinaa tehdessään.