Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän
posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen
huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat
sanoneet toisilleen:
-- Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi
tulisimme.
Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko
päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne
posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan
ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.
Pojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia
soittamaan.
-- Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. -- Ellei meillä ole
marakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää
saada.
-- Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.
-- Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.
-- Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.
-- Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.
-- Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.
-- Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.
-- Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, -- silloin ei
kukaan sinua tunne Luruksi.
Ei Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että
hän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.
Ja nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä
aivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö
katseli veljeään ja sanoi:
-- Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen
vielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.
-- Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.
-- Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.
-- Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.
He menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.
-- Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.
-- Me panemme liimalla, lausui Luru.
-- Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.
-- Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä
kertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. -- Se ei lähde ruumiista.
Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun
jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä
näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.
Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin
karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein
lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat
panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.
-- Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen
veljeään. -- Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.
-- Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. -- Minä en tule
miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!
-- Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä,
sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.
-- Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi
Luru. -- Siitä saamme hännän.
Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän
irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen
paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin
häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö
kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja
molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru
taakseen ja huusi:
-- Odota vähän, häntä jäi!
Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat
pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia
määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän
paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi
kuin jäikin aivan lujaan istumaan.
-- Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.
-- Mennään nyt, sanoi Luru.
Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan
nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen
kiinni.
Mökö katseli veljeään.
-- Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. -- Ei noin
suuria marakatteja ole.
-- No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.
-- Se on oikein, lausui Mökö. -- Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva.
Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin
mukana.
Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne
oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru
näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti
sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi
posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö
ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä
toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada
kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille.
Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.
-- Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. -- Viekää pois nuo koiranne,
sillä muuten ne syövät minun paviaanini.
Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta
näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja
nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö
veivasi posetiiviaan.
Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä.
Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat,
sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika
takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta
he eivät koskaan olleet nähneet.
-- Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.
-- Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.
Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten
tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle
syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin
paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään
veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla
olisi pilannut kaiken.
Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri,
kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä
kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi
ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän
pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon
lähtevän irti.
Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja
tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko
olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.
-- Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.
-- Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.
-- Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta
vertaa enemmän kuin sinä saat.
-- Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin
päällä, sanoi Mökö.
On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä.
Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se
loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun
tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi
irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.
Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen
päälleen hännän ja sanoi:
-- Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään
tekemisissä.
Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä
ja läksi astelemaan kotiaan kohden.
Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun
Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden.
Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:
-- Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja
tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja
voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi
läiskiä niin paljon kuin tahtoo.
Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää
lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja
kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla
vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.
Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen
laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan
hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten
varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt
selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä
lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että
se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni
sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. -- Pitääkö minun tulla mukanasi?
Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli
häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja
meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi
sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään
aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru
kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.
-- En minä tuonne mene, päätti Luru.
Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun,
heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.
-- Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.
Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin,
joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja
sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.
Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti
kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä
kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa.
Siihenhän kettu kuolla kupsahti.
Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka
Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan
nyt kuollut kettu omanaan.
Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä
pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä,
niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru
huusi:
-- En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!
-- Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa
vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun
päälle.
Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.
Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat
omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat
tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat
häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se
ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien
sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja
lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru
pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja
siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä
kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian
lähtenyt pois.
Luru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä
hän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen
melu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.
Mökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta,
että hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa
navetan ylisille heinäkasaan.
Kun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli
paviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta
pystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi
räkättää ja räksyttää.
Talon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse
kummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin
yläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi
vuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli
huppuun ja alkoi huutaa apua.
Isä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat
kuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä
kauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun
hänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli,
ja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi
päätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi
kaksipäinen poika.
-- Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. -- Ota, mamma,
jokin kirja ja rupea lukemaan.
Äiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli
Kansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen
nimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä
äänellä hän huusi.
Pulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa
takaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden,
joka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan
takaa haukkui vimmatusti.
Posetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren
apinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti
pyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.
Kylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä,
posetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti
luki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:
-- Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!
Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla
tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:
-- Sehän on Luru!
Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.
Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin
puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi
liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu
kasa.
Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan
paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan
mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät
pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:
-- Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!
Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä
olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan
kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi
itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi
kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan
kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen
karvamäärän, mikä nousi pinnalle.
Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti,
sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä
kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja
olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon
enemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin
soittamisesta.
Mökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina,
mutta siihen Luru ylpeästi vastasi:
-- Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista
ulkomuotoa. Minulla on sellainen.
Ja siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.