Kankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia
näytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan
herrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että
nämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He
vakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat
olla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut
tarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää
kiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan
mielellään.
Kun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein
tunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:
-- Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole
mitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.
Siinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän
ensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra
Kankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.
Kun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva,
niin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen
istuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei
mitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan
yleiselle turvallisuudelle vaarallisena.
Asiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston
kanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan
Kiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista.
Ja nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma
tulisi maksamaan.
Tänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka
päivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään
korkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden,
että hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä,
että maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan
metrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä
nähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun
kuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella
nopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja
päätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä
pidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä
ja sanoi:
-- Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan
metrin juoksijoille.
Tämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta
levottomuutta.
Tänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen
tulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä
siitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan,
niin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan.
Tähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko
sotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.
Herra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai
tämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!
Täytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten
elämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi
hyvin elokuviin.
-- Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa,
sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä
kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.
Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen
markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu
mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu
maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua
vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä
maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa
katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun
kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan
ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.
Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi
kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista
ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se
oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen.
Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein
sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat
kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä
määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.
Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa
Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli
laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra
Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet
mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.
Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän
maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä
elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta
oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat
kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen
kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan
hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat
olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen
vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat
nousivat pystyyn.
-- Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut
jokaisen oikealle paikalleen.
-- Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. -- Alkakaa vain konetta veivata!
Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen
meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen
kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.
Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin
edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin
mahdollista.
-- Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.
Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt
liikkeelle.
-- Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.
-- Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.
Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.
Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä
takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi,
hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan
odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne
entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden.
Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa
luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat
tietysti oikein laumalla jälestä.
Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni
valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:
-- Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.
Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti
paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät
valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa,
vaan meni niin että rasahti murskaksi.
Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa
heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka
riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi
varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat
olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari
kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät
mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.
Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi
katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean
kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja
kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.
Kun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat
kadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:
-- Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?
-- Tuolla katolla, huusi Mökö.
-- Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen
kissoille.
Mutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.
-- Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.
Kissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.
-- Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi
isä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.
-- Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi
Kankkunen. -- Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.
Uusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.
-- Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.
-- Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. -- Riisukaa päähänne, niin minä
sivelen sudilla teitä.
Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin
erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja
sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä
kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei
heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.
-- Emme me tule sellaiseen! huusivat he.
Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.
-- Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, -- sillä muuten ei kuvista tule
mitään.
-- Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. -- Juokse sinäkin, mamma!
Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa.
Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen
ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän
aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin
laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti
kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein
jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.
Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan
roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.
Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:
-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin
suinkin jaksoi.
Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden
kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat
harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät
ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi
jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen
ja sitten toinen apulainen.
Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä
pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja
etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta
sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina
tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä
pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli
katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri
uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas,
että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi
roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä
Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli
opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja
sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti
Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja
kumma, etteivät he loukanneet itseään.
Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja
sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet
katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.
Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun
Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia
enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi
niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat
poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole
olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.