Toini (antaa myös): Kuinka olette niin köyhäksi tullut, mummo kulta?
Mummo: Oh, se on pitkä juttu ja surullinen! — Väkijuomat ovat sen
saaneet aikaan.
Aina: Kuulehan, Toini!
Toini: Kyllä kuulen, vaan en käsitä.
Aina (tarjoaa tuolia): Istukaa hyvä mummo, ja kertokaa meille kaikki.
Mummo (istuutuu): No, jos tahdotte, mutta ei se ole mikään hauska
kertomus.
Hohho! — Kun menin naimisiin Juhon kanssa, muutimme pieneen, siistiin
ja kauniiseen kotiin. Olimme kovin onnelliset. Juho oli hyvä ja ahkera
mies. Hän ei koskaan mennyt kapakkaan kuten moni muu työmies. Meillä
oli myös pieni, Sulonen ja kiltti poika — kotimme oli kuin paratiisi,
mutta sitten sinne tuli käärme.
Aina: Käärme? Mitä sillä tarkoitatte?
Mummo: Tarkoitan väkijuomia. Ja minä onneton sen myrkyllisen käärmeen
päästin taloon. Tietämättömyydessä ja ajattelemattomuudessa sen tein,
mutta kyllä sain kalliisti maksaakin… (pyyhkii kyyneliään).
Aina: Mummo rukka!
Mummo: Oli sillälailla, että meidän naapurinamme asui toinen
työmiesperhe. Me kävimme toistemme luona sunnuntai-iltapäivin — ja
Mari ja minä ikäänkuin kilpailimme, kellä olisi hienompaa kotonaan.
Eräänä iltana hän tarjosi meille punssia — silloin ensi kerran ilmestyi
väkijuomia keskuuteemme. — Voi, että se olisikin ollut viimeinen
kerta! Mutta ei ollut. Oi voi, jos minä olisin ymmärtänyt kaiken
onnettomuuden, mikä sinä iltana kätkeytyi punssilasiin.
Toini: Mitä vaarallista siinä yhdessä punssilasissa mahtoi olla?
Mummo: Mitäkö vaarallista! Siinähän oli alku väkijuomahimoon! Samalla
tuli myös ylpeys. Minä en tahtonut olla Maria huonompi. Kun Mari
miehineen tuli ensi kerran luoksemme, minä tarjosin heille sekä
punssia että viiniä vastoin Juhon tahtoa. Siten tapahtui monta kertaa.
Lopulta meillä oli yhtenään väkeviä kotona. Juhosta tuntui hyvältä
silloin tällöin ottaa ryyppy. Eräänä iltana hän meni kapakkaan ja tuli
kotiin juovuksissa ja hulluna. Nyt vasta silmäni avautuivat ja minä
huomasin, mikä oli edessä. Tahdoin heti hävittää koko väkevät juomat,
mutta se oli jo myöhäistä. — En tahdo kertoa kaikesta kurjuudesta,
mikä nyt seurasi. — Juhosta tuli juomari, pojastamme tuli juomari,
kaikki omaisuutemme meni vähitellen kapakkaan. Juho kuoli hermotautiin
— poikamme hukkui eräänä iltana, kun tuli tansseista kotiin ja piti
kulkea sillan yli. Minä yksin jäin mailmaan katkerasti katumaan
ymmärtämättömyyttäni. — Rakkaat, pienet tytöt! Kun te tulette suuriksi
ja saatte oman kodin, niin älkää koskaan salliko väkijuomien päästä
koteihinne.
Ja nyt minun täytyy mennä, kun olen kertonut surullisen tarinani.
Hyvästi nyt, ja kiitos avusta!
Toini: Kiitos itsellenne, hyvä mummo! Olette antanut minulle opetuksen,
jota en koskaan unohda.
(Mummo poistuu. Toini Ainalle): Anna anteeksi, Aina, kun minä olin
äsken niin paha ja kiukkuinen! — Nyt ymmärrän paremmin. Kun tulen
suureksi, en koskaan päästä väkijuomia kotiini.
Aina: Saman minä lupaan. En tahdo pitää väkijuomia enkä vangittuja
lintuja kodissani. — Me tahdomme yhdessä työskennellä hyvän ja oikean
puolesta maailmassa.
Toini: Niin tahdomme, niin tahdomme!
Rosa Invenius.
Sotamiehiä.
Henkilöt: Hanna, Kalle, Pekka.
Pekka: Kuuleppas Kalle, eikö olisi hauskaa, jos olisimme suuria ja
pääsisimme sotilaiksi! Minä heti paikalla lähtisin sotatanterelle,
sinne missä tapellaan. Ja siellä rupeisin tappelemaan minäkin.
Kalle: Hyi mitä puhutkin! Olisiko sinusta hauska tappaa ihmisiä? Siihen
virkaan minä ainakaan en rupea.
Pekka (kynsien korvallistaan): Kas, en tullut ajatelleeksi, että se
sotilasvirka on ihmistappamisvirkaa. Minusta vain olisi niin hauska
taistella musiikin soidessa, uljaan hevosen selässä, välkkyvä miekka
kädessä.
Hanna: Minusta sinussa on ainainen halu tappeluun. Alituiseenhan sinä
painiskelet Kallen ja Juvosen Jussin kanssa.
Kalle: Ainahan se Pekka tahtoo leikkiä sotaa.
Pekka: Ja sotamies minusta tuleekin. Kun tulen suureksi, menen heti
Suomen kaartiin, sillä tottahan me pian saamme tänne kaartin.