Kun tulen suureksi.
Henkilöt: Aina, Toini ja vanha mummo.
(Aina istuu pöydän ääressä tehden käsitöitä.)
Toini (tulee sisään): Päivää, Aina! Oho, kuinka ahkerana sinä jo istut!
Minäkin olen ottanut käsityön mukaani.
Aina: Sepä hauskaa, nyt saamme yhdessä istua ahkerina ja keskustella.
Toini (istuutuu, ottaen neulomuksensa esille): Arvaas, mitä minä olen
tänään ajatellut. Olen tuuminut, millaista on sitten aikaihmisenä.
Aina: No, hyvänen aika! Sitä samaahan minäkin olen tässä ajatellut.
Toini: On kovin hauskaa nyt jo tuumia sellaista.
Aina: Niin ihmeen hauskaa! Mutta kuulehan, sitten menemme yhdessä
asumaan, kun olemme niin hyvät ystävät.
Toini: Tietenkin menemme. Ajattelehan, miten hauskaa meillä tulee
olemaan! Tuumitaan nyt ensiksi, minkälainen talo meillä pitää olla.
Aina: Ei meillä ole varoja kovin suurta rakentaa — kenties vain kaksi
huonetta ja kyökin, vai?
Toini: Mutta minä luulen, että tarvitsemme kolme huonetta, salinkin,
näes, jos tulee vieraita.
Aina: Se on totta se! Siis on kohtuullista kolme huonetta ja kyökki.
Siten on meillä kummallakin oma huone, sali ja kyökki ovat yhteiset.
Toini: Voi kuinka hauskaa! — Kuinka sinä kalustat huoneesi?
Aina: Luulen hankkivan! valkeat huonekalut, sohvan, kuusi tuolia,
pöydän ja vuoteen.
Toini: Hienoa, hienoa! Minä otan paljasta vihreää, sitäpaitsi vihreät
huonekalut ovat nyt muodissa. Ja sitten panen valkeat verhot ikkunoihin
ja kukikkaan korkkimaton lattialle.
Aina: Niin minäkin laitan! Mutta kuinka salin kalustamme? Sen nyt
kuitenkin täytyy olla hieno, sillä varmaankin käy meillä usein vieraita.
Toini: Siellä pitäisi olla topatut huonekalut.
Aina: Mutta ne ovat niin hirveän kalliit. Mutta tiedätkö — minäkin
otan vihreän kaluston omaan huoneeseeni, niin saliin saa tulla valkeat
huonekalut.
Toini: No niin, ne näyttävät hienommilta. Ja sitten pitää siellä olla
paljon kauniita kasveja.
Aina: Ja kattoon ripustamme lintuhäkin, jossa on pieni viheriävarpunen.
On niin hauskaa kuulla sen laulavan.
Toini: Ei millään muotoa, hyvä Aina! On suuri synti pitää pikkulintuja
häkissä, mihin ne eivät ole luodut olemaani Ne aina kaipaavat ulos
vapaaseen luontoon.
Aina: Me ripustamme häkin hyvin matalalle kasvien keskelle, ja annamme
joka päivä tipuseIle siemeniä ja raitista vettä. Minä pyydystän
kärpäsiä ja matoja niin paljon kuin sille suinkin maittaa.
Toini: Mutta sittenkin se on vankina. Minä en koskaan maailmassa tahdo
piinata jumalan luomia olentoja — en ole tähän asti piinannut enkä aijo
vastakaan!
Aina: No, kenties sinä olet oikeassa. Minä vain ajattelin itseäni ja
omaa hupiani. — Sensijaan voimme ottaa pienen kissanpojan.
Toini: Tai pienen koiran. Minä pidän enemmän koirasta kuin kissasta.
Aina: Mutta kissa hävittää hiiriä.
Toini: Mutta koira vartioi taloa varkailta ja rosvoilta.
Aina: Sitten lienee parasta, että otamme sekä koiran että kissan, niin
ei ole pelkoa varkaista eikä hiiristä.
Toini: Mutta kuinka sisustamme kyökin?
Aina: Niin, kyökin! Mutta siitä tulee kaikista hauskin. Sielläkin pitää
olla hyvin hienoa ja sievää — pieni hella uunineen, puulaatikko, kaappi
ja pöytä.
Aina: ja lettupannu kaikin mokomin! Minä pidän hirveästi letuista.
Toini: Niin minäkin, — ja sitten meillä pitää välttämättä olla myös
kahvipannu.
Aina: Tietysti. Voi, voi, kuinka Suloselta maistuu aamu päiväkahvi
omassa kodissa. Sitten saamme vieraillekin tarjota kahvia. Kohtuullisia
meidän kuitenkin täytyy olla kahvinjuonnissa — kaikkein korkeintaan
kaksi kuppia päivässä, ei koskaan aamulla.
Toini: Mutta kun rae saamme oikein hienoja vieraita, tarjoomme viiniä
tai punssia.
Aina: Niin, tai konjakkia ja paloviinaa — hyi, Toini, emmehän me
väkijuomia tuo hienoon kotiimme! Kaikkihan siitä säikähtyisivät.
Toini: Säikähtyisi? Minkätähden?
Aina: Tiedäthän, että ne sisältävät alkoholia, joka on myrkkyä, ja että
on suuri häpeä niitä nauttia.
Toini: Mutta, rakas Aina, eihän vähä ketään vahingoita, isäkin ottaa
väliin hiukan. Eero ja Otto ainakin tahtovat vähän punssia, kun tulevat
luoksemme.
Aina: Olkoot sitten tulematta! Olen lukenut erään kirjan, jossa
sanotaan, että alkoholi vahingoittaa, vaikka sitä vähänkin ottaisi.
Toini: Mutta ajattelehan, miten hauskalta ja vierasvaraiselta
näyttäisi, jos sinä tai minä tarjoilisimme pienellä hopeatarjottimella.
Aina: Hyi — näyttäisi sitten kapakalta koko talo!
Toini (kiivastuen): Mutta tiedä, että minä ymmärrän tämän asian yhtä
hyvin kuin sinä!
(Sisään astuu vanha ryysyihin puettu mummo.)
Mummo: Hyvää päivää! Olisikohan pikku neideillä antaa lanttia. Olen
ollut kauvan sairaana enkä jaksa vielä tehdä työtä.