Linnea istui surullisena ikkunan ääressä juuri samaan aikaan, jolloin
keijukaiset tanssivat kukkasniityllä. Hän oli nyt ihmisten luona.
Metsästäjä oli tuonut keijukaisen kotiinsa, suureen linnaan. Siellä
ihastuivat kaikki häneen ja ottivat hänet iloisina vastaan. Mutta
keijukainen ei voinut yhtyä heidän iloonsa, hän oli surullinen ja
kyynelet pyrkivät kostuttamaan hänen taivaansinisiä silmiään. Tämä
kummastutti kaikkia. He kyselivät, mikä oli syynä keijukaisen suruun,
mutta keijukainen ei ymmärtänyt heitä, hän pudisti päätään.
Keijukainen puettiin nyt ihmisten pukuun. Kevyen harsovaipan sijaan
sai hän paksuja vaatteita, sukat ja kengät pantiin hänen jalkaansa ja
kukkakiehkura otettiin pois päästä. Sitten keijukainen vietiin omaan
huoneeseensa. Hui, kuinka se näytti synkältä! Pieni, korkeaseinäinen
komero, johon valo ja auringonsäde pääsi ainoastaan yhdestä ikkunasta!
Tällaiseen keijukainen ei ollut tottunut. Hänen huoneessaan oli ollut
lehväiset seinät ja sininen taivas oli ollut sen kattona. Kukkaset
kasvoivat maassa ja linnut lauloivat puiden oksilla.
Nyt oli kaikki muuttunut. Paksut vaatteet vangitsivat hänet, ja kengät
kiristivät hänen hentoisia jalkojaan. Voi, kuinka keijukaisen oli
vaikea olla! Hän tuli yhä surullisemmaksi. Ihmiset tarjosivat hänelle
ruokaa, mutta keijukainen ei voinut syödä sitä, — sillä hän ei ollut
koskaan syönyt muuta kuin marjoja ja hunajaa. Ihmiset eivät ymmärtäneet
häntä. He ihmettelivät, ettei hän tahtonut syödä eikä pukeutua eikä
vastannut heidän kysymyksiinsä. Keijukaista ei mikään voinut lohduttaa.
Illalla jäätyään yksin huoneeseensa Linnea istui surullisena ikkunaansa
nojaten ja katseli kauan metsään päin. Aurinko laski ja punersi puiden
latvoja. Kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Siellä tanssivat
keijukaiset kukkasniityllä ja hän oli poissa eikä koskaan enää saisi
tanssia ja nauttia ilosta ja vapaudesta.
— Missä on satakieli, voi, missä on ainoa ystäväni? Nyt minä en pääse
enää koskaan keijujen luokse! — Kyynelet tulivat Linnean silmiin. Hän
aukaisi hiljaa ikkunan ja antoi viileän kesätuulen hyväillä kasvojaan.
Siinä hän istui. Iltarusko hävisi taivaalta ja yhä pimeni ilta.
Kaukaa metsän takaa kuului hiljaisia kitaran säveliä. Linnea kuunteli
tarkkaavaisena. Siellä soittivat siskokset, siellä kaukana kukkasniityn
läheisyydessä. Sinne Linnea ei enää koskaan pääsisi takaisin.
Yö tuli ja linnut lakkasivat laulamasta. Mutta yhä kaikuivat kitaran
surulliset sävelet kaukaa metsän takaa.
* * * * *
Useita päiviä oli kulunut.
Taas Linnea istui yksin ikkunan ääressä auringon laskiessa. Surulliset
olivat hänen lempeät silmänsä, ja kalpeus oli levinnyt kasvoille.
Linnean elämässä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Hän oli vankina
ihmisten luona, ja päivä päivältä kävi hänelle yhä raskaammaksi
olla siellä. Mitä enemmän ihmiset koettivat häntä lohduttaa, sitä
surullisemmaksi hän tuli. — — — Kerran tuli nuori metsästäjä hänen
luokseen ja vei hänet ulos puutarhaan. Siellä kirkastuivat Linnean
silmät taas, ja nähdessään nokkosperhosen liitelevän, hän lähti
juoksemaan jäljessä ja tavoitteli sitä. Kuinka kevyesti hän hyppeli
ja kuinka notkeasti hänen vartalonsa taipui! Nuorukainen hämmästyi
nähdessään keijukaisen ilakoivan perhosen kanssa. Koskaan ennen hän ei
ollut nähnyt niin notkeaa olentoa. Hän ihastui Linneaan ja lähti hänen
kanssaan ottamaan kiinni perhosta. Kauan ei kestänytkään, kun se jo oli
hänen käsissään. Nuorukainen oli kuitenkin ollut liian kovakourainen
ja pieni perhonen litistyi hänen käsissään. Linnea seisoi nuorukaisen
edessä, jonka avatussa kädessä kuollut perhonen oli. Kyynelet tulvivat
hänen silmiinsä ja hän nyyhki: — Armoton ihminen. Paha on ihminen.
Hennolta perhoselta se taittoi siivet ja lyhyen elämänilon katkaisi.
Minä tahdon täältä pois pian! — Nuorukainen huomasi keijukaisen surun.
— Oi, kuinka herkkä hän on, hän tuumi itsekseen, — kun itkee perhosen
kuoloa! — Sitten menivät molemmat sisään, eikä keijukaisen surua kukaan
voinut lievittää. — — — Nyt Linnea istui ikkunansa ääressä ja katseli
auringon laskua kuten niin monena iltana ennen. — Nyt minä lähden pois!
Minun täytyy päästä vapaaksi! En jaksa olla kauempaa ihmisten luona! He
ovat julmia! Eikö kukaan minua auta? — Linnea oli aivan epätoivoissaan
ja nyyhki hiljaa. Silloin alkoivat kuulua taas nuo kauniit kitaran
sävelet. Ne kaikuivat yli metsän surullisina ja kaihoavina. Linnea
purskahti itkuun.
Eräänä aamuna tuli nuori metsästäjä Linnean huoneeseen kantaen
kädessään pientä häkkiä ja asettaen sen ikkunalle. — Kas tässä, pikku
tyttö, saat seuraa. Nyt ei ainakaan iloa puutu, kun tuon sinulle
tämmöisen pienen oravan! — Linnea kalpeni. Tuossahan on juuri sellainen
vankila, josta satakieli oli puhunut! Noin pieni ja noin ruma! Pieni,
ruskea orava kiipesi siellä ympäri seiniä ja hyppäsi taas notkeasti
alas. Kauhea vankila tuo! Oravaraukka ei voinut hypätä kuin yhden
kerran, kun oli jo seinä vastassa! Metsästäjän mentyä Linnea meni aivan
häkin eteen ja kuiskasi oravalle:
— Tunnetko minut, metsän keijukaisen? Minä en ole ihminen, olen
ystäväsi! Kerro minulle, kuinka olet tänne joutunut? Etkö tahtoisi
takaisin kotiisi?
Orava katsoi keijukaista pyöreillä silmillään ja ilostui suunnattomasti.
— Vieläkö kysyt, tahtoisinko kotiin! Oi, niin kovin mielelläni! Minulla
on oma pesä ja monta poikasta. Nyt ne pikku raukat kuolevat nälkään!
Minun sydämeni on haljeta surusta enkä kuitenkaan pääse pois, en
koskaan! Olen joutunut ihmisen vangiksi. Hän heitti minua kivellä, kun
olin juuri pesääni menossa. Kivi sattui jalkaani ja minä putosin alas.
Pikku poikaraukkani kuolevat nälkään ja minä suruun! — Orava päästeli
pieniä äännähdyksiä, se itki.
— Älä itke, pikku oravani. Illalla, kun nuo kauheat ihmiset paneutuvat
nukkumaan, päästän sinut tästä ikkunasta vapaaksi. Sitten saat taas
mennä poikiesi luo. Odota siksi rauhassa! lohdutteli Linnea.
Orava tuli kovin iloiseksi. Se otti kävyn etukäpäliensä väliin ja
alkoi jyrsiä sitä. — Päivä kului nopeasti heidän pakistessaan.
Metsästäjä kävi monta kertaa katsomassa ja huomasi, että keijukainen
oli tullut paljon iloisemmaksi. — Arvasinhan, että se auttaa, hän sanoi
poistuessaan itsekseen.
Illalla Linnea aukaisi kopin oven ja päästi oravan ulos. Se hyppäsi
ikkunalaudalle ja sanoi: — Kiitos, kaunis metsänkeiju! Kunhan marjat
kypsyvät, näytän minä sinulle parhaat paikat! Hyvästi, muistan sinua
aina! — Samalla orava hypähti notkeasti alas ja lähti juoksemaan pitkin
vihreää nurmikkoa metsään päin.
Seuraavana päivänä Linnea oli taas yhtä surullinen kuin ennenkin.
Metsästäjä tuli hänen luokseen ja huomasi oravan olevan poissa. — No,
mutta missä orava on? hän kysyi. Linnea pudisti päätään surullisena. —
Se on kai päässyt karkuun, tuumi metsästäjä, — mutta kyllä minä vielä
toisen pyydystän, sillä tyttö on saatava iloiseksi jälleen. — Sitten
hän meni taas pois vieden häkin mennessään.
Linnea puikahti ulos, ensi kertaa ihan yksinään. Siellä oli sentään
paljon hauskempaa kuin pimeässä huoneessa! Mutta mitä hälinää tuolta
tieltä kuului? Mitä siellä huudettiin ja meluttiin? Linnea meni
hyvin varovasti lähemmäksi, nähdäkseen, mitä siellä tehtiin. Hän jäi
seisomaan erään suuren pensaan taa. Vanha hevoskaakki siellä veti
raskasta halkokuormaa. Kuinka pieni ja laiha se raukka oli — ja noin
suuri kuorma! Se koetti vetää raskasta taakkaansa mäkeä ylös, mutta
ei jaksanut. Silloin vingahti ruoska ilmassa ja ajaja huusi ja ärjyi
hevoselle tempoen ohjaksista. Hevonen vapisi tuskasta ja väsymyksestä
koettaen viimeisillä voimillaan saada ylen painavaa kuormaansa mäkeä
ylös, mutta turhaan. Taas pamahti ruoska hevosen laihaan selkään,
taas nykäisi hevonen ja koetti ponnistaa viimeisillä voimillaan
eteenpäin. Linnea seisoi kauhusta jäykkänä paikallaan. Hän painoi kädet
kasvoilleen ja kirkaisi. Minne hän vain meni, hän näki joka paikassa
ihmisten raakuutta! — — Oi, noita julmia ihmisiä! hän huusi tuskissaan
ja vaipui tiedottomana pensaan juurelle.
Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hevonen kuormineen jo poissa.
Linnea tahtoi nähdä vielä hevosta. Hän tiesi, missä talli oli ja
meni sinne. Hyväksi onneksi ei siellä sattunut olemaan ketään, niin
että Linnea sai olla rauhassa hevosten kanssa. Siellä oli niitä
useita. Linnea kävi hyväilemässä jokaista. Ne ymmärsivät kaikki hänen
puhettaan. Tultuaan äskeisen vanhan hevosen luo Linnea otti sitä
kaulasta kiinni, hyväili sitä hiljaa ja itki. Hevosellakin oli suuret
kyynelkarpalot silmissä.
— Voi, kuinka ihmiset ovat sinulle pahoja, kuinka ne lyövät sinua!
kuiskasi Linnea sille. — Minulla on niin ikävä, kun sinä kärsit!
Kärsitkö sinä paljon?
— Paljon, paljon minä saan kärsiä! Olen jo vanha ja voimaton. Kauan
olen palvellut ihmisiä uskollisesti saamatta palkakseni juuri muuta
kuin lyöntejä ja kirouksia. Minä en kelpaa enää mihinkään, sen
tähden he vedättävät minulla noita raskaita halkokuormia. Ne ovat
niin raskaita minulle, liian raskaita! Kuinka ihmiset eivät tule
sitä ajatelleeksi, että minä olen jo heikko ja sairas! Jaksan tuskin
enää tallissa seistä. Mutta äänettömänä on minun kaikki kärsittävä,
kunnes kuolen. — Samalla vierähti vanhan hevosen silmistä kaksi suurta
kyynelkarpaloa. Se itki ihmisten julmuutta. Oi, kuinka raskas oli tuon
vanhan, uskollisen hevosen elämä! Linnea piti sitä yhä kaulasta ja
hyväili ja lohdutti sitä.
Kauan Linnea ei kuitenkaan uskaltanut tallissa olla. Hän kävi sanomassa
hyvästi jokaiselle hevoselle ja lupasi taas käydä niitä katsomassa.
Hevoset nyökyttivät hänelle vastaukseksi, ja Linnea palasi huoneeseensa
takaisin.
Mutta mitä ihmettä! Häkki oli uudelleen tuotu hänen pöydälleen, ja
siellä kyyrötti pieni lintu yhdessä nurkassa. Taas uusi vanki, tällä
kertaa pikku lintu! huudahti Linnea. Hän kiiruhti häkin luo ja katseli
lintua. — Satakieli! hän huudahti hämmästyneenä. — Satakieli, pikku
satakieli, taas sinä olit joutua ihmisten vangiksi! Mutta minä päästän
sinut uudelleen karkuun! Oi, kuinka minun on ollut ikävä sinua, niin
ikävä! Lupaa minulle, ettet lähde yksinäsi, ota minut mukaasi! Minä
olen niin onneton, niin onneton ihmisten luona!
Satakieli, joka oli surullisena kyyröttänyt vankilansa nurkassa,
heräsi ikään kuin unesta kuullessaan Linnean puhuvan. Sillä ei ollut
aavistustakaan, että se oli joutunut Linnean huoneeseen. — Nyt olen
minäkin taas onnellinen nähdessäni sinut! Jouduin vangiksi, kun tulin
sinua täältä etsimään, sillä lupasin siskoillesi saattaa sinut jälleen
kotiin. Minä luulin aikomusteni raukeavan tyhjään, mutta onnellinen
sattuma toikin minut sinun luoksesi. Illalla lasket sinä minut kopista,
ja sitten pakenemme yhdessä täältä. Voi, sitten on meillä taas hauskaa!
— Satakieli hyppäsi orrelle ja sirkutti sydämensä pohjasta, aivan kuin
se olisi istunut vaivaiskoivun oksalla kukkaskentän laidassa.
Samassa astui nuorukainen sisään. Hän hämmästyi suuresti nähdessään
Linnean iloisena ja satakielen sirkuttelevan sydämensä pohjasta. — Nyt
hän on taas iloinen, ei suinkaan hän nyt enää päästä lintua karkuun,
niinkuin päästi oravan, tuumi metsästäjä itsekseen poistuessaan
huoneesta.
Kun linnassa oli hiljaista ja kaikki olivat nukkuneet, päästi Linnea
satakielen vapaaksi. Se hyppäsi heti ikkunalle ja siitä puuhun. — Tule
pian, tule pian! se sirkutteli.
— Odota, odota, minä tulen heti! huudahti Linnea. Hän riisui nopeasti
paksut vaatteet päältään ja kengät jalastaan ja heitti ylleen ohuen,
taivaansinisen harsovaippansa. Sitten hän astui ikkunalle ja hypähti
kevyesti alas huudahtaen: — No, nyt olen valmis seuraamaan sinua! Olen
niin onnellinen, että taas olen vapaana ja pääsen kotiin! — Linnea
lähti seuraamaan satakieltä, ja molemmat jättivät linnan.
Metsän reunaan saavuttuaan Linnea katsahti vielä kerran taakseen ja
näki linnan hämäriin verhoutuneena. Sitten katosivat molemmat metsään.
Seuraavana aamuna huomattiin, että Linnea ja satakieli olivat poissa.
Vaatteet oli jätetty tuolille, mutta harsovaippaa ei näkynyt missään.
— Ihmeellinen olento oli tuo hentoinen tyttö, tuumivat ihmiset. — Aina
surullinen ja yksin. Hän ei voinut olla mikään muu kuin hempeämielinen
hengetär.