Pitkä oli matka metsän halki. Linnean täytyi taas levähtää, ja
satakieli istuutui hänen viereensä. — Heti kun tahdot minut hereille,
viserrä korvaani! sanoi keijukainen satakielelle. — Sen teenkin! sanoi
satakieli ja ummisti sekin pienet silmänsä hetkeksi.
Tuli jo päivä ja yhä nukkuivat Linnea ja satakieli. Kukat heidän
ympärillään oli aurinko jo herättänyt. Ne kuiskivat keskenään ja
ihmettelivät, keitä nuo kaksi ystävää mahtoivat olla. Oravakin hyppäsi
esiin pesästään ja kiipesi puunrunkoa pitkin nukkuvien viereen. Se
katseli toisella silmällään niitä ja ihmetteli. Se oli ihastuksissaan
tuntiessaan jälleen Linnean, vapauttajansa. Katseltuaan vähän aikaa
orava meni rauhallisena matkaansa etsimään ruokaa poikasilleen.
Linnea ja satakieli heräsivät virkistävästä unestaan. He katsoivat
toisiinsa, ja Linneaa nauratti nähdessään satakielen uniset silmät. Ne
olivat vasta vähäsen rakosellaan. — Hyvää huomenta, satakieli! sanoi
Linnea iloisena, — heräsimmekö kesken uniamme? Haukottele nyt näin,
niinkuin minäkin — vai etkö sinä osaakaan? — Linnea oli erinomaisen
virkeällä tuulella. Satakieli raotteli pieniä silmiään, pöyhisteli
höyheniään ja päästi pari raikasta liverrystä. Sitten se alkoi hypellä
oksalta oksalle ja pian raikui sen laulu jo ympäri metsää. — Nyt
jatkamme matkaa! sanoi satakieli ja hyppeli viserrellen edellä. Linnea
nousi ylös ja seurasi satakieltä kevyesti juosten.
* * * * *
Kukkaskentällä oli hiljaista ja pimeää. Vaalea olento istui
sammaltuneella kivellä kyyristyneenä ja nyyhkytti hiljaa. Se oli
Linnea. Satakieli istui vaivaiskoivun oksalla. He olivat juuri
saapuneet ja olivat väsyksissä pitkästä matkasta. Linneaa peloitti
kovasti. Hän katui tuhmuuttaan ja itsepäisyyttään, kun oli tahtonut
mennä ihmisten luo. Nyt hän oli saattanut sisarilleen niin paljon
surua, ja kuinka hyviä he sentään olivat hänelle olleet! Voi,
kuningatar on suuttunut minulle ja rankaisee minua. Hän koetti pidättää
nyyhkytystänsä, ettei satakieli olisi kuullut. Satakieli kuuli sen
kuitenkin ja lauloi:
— Älä sure, Linnea! Nyt olemme perillä ja kaikki on unohdettu. Eivät he
sinua rankaise. Ole nyt taas vain iloinen, ettet itkullasi tee heitäkin
surullisiksi.
Satakieli hyppeli ja sirkutti.
Samassa ilmestyi metsästä rivi tummaharsoisia keijukaisia. He
hyppelivät yhtä kevyesti kuin ennenkin. Jo kaukaa he olivat kuulleet
satakielen iloisen sirkutuksen. — Se on tavannut Linnean, oi,
kiiruhtakaamme, he huusivat, — muuten se ei voisi noin iloisesti
sirkutella!
Heti kukkasniitylle päästyään keijukaiset huudahtivat hämmästyksestä,
ja rivi hajosi. He olivat nähneet olennon istuvan kivellä. Se ei voinut
olla kukaan muu kuin Linnea. Hän oli siis palannut eikä ollutkaan
joutunut vuorenpeikon tai noita-akan kynsiin! Iloisia huudahduksia
kuului, ja jokainen riensi Linnean luo. — Sisaremme on palannut! Oi,
Linnea, kuinka kauan sinä viivyit! — Linnea nosti päänsä ja katsoi
heihin surullisesti. Voi, keijukaisilla oli surupuvut yllään ja mustat
apilankukkakiehkurat silkinhienoilla hiuksillaan! Surivatko he häntä,
vaikka hän oli heidät jättänyt? — Antakaa minulle anteeksi! huudahti
Linnea ja vaipui kivelle itkien. — Linnea, älä ole noin surullinen!
Meillä ei ole sinulle mitään anteeksiannettavaa, me olemme iloisia,
että sinä palasit takaisin. Nyt tanssimaan ja uusia kukkakiehkuroita
solmimaan! — Keijut ottivat Linneaa kädestä ja tanssittivat häntä
ympäri kukkaskenttää. Linnean täytyi väkisinkin nauraa ja suru haihtui
pian kokonaan. Sitten he poimivat kukkia, ja pian valmistuivat
uudet valkoapilakiehkurat. Mustat kiehkurat heitettiin pois ja
valkoiset asetettiin sijaan. Linnea peitettiin kokonaan kukilla, ja
onnesta säteilivät kaikkien kasvot! Satakieli lauloi ja keijukaiset
tanssivat. Tänään oli juhlapäivä, ja keijukaiset tanssivat kauneimman
perhostanssin, minkä osasivat.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja keijukaiset lähtivät hyppien
kuningattarensa luo. Yön hämärästä erottuivat vielä valkeat
kukkakiehkurat. Ne loistivat kuin lumitähdet mustan metsän keskessä.
Kauan satakieli istui vielä sinä iltana puun oksalla laulaen ja
viserrellen. Viimein se lensi pesälleen ja istahti sen sisälle. Voi,
kuinka suloiselta tuntui istua siinä! Satakieli lauloi vielä pari
kaunista säveltä ja nukahti.
Tänä iltana vallitsi rauha ja ilo lehtimajassa. Keijukaisilla oli
taas taivaansiniset harsovaipat yllään ja he istuivat kaikki hiljaa
kuningattarensa ympärillä. Linnea kertoi heille käynnistään ihmisten
luona. Kaikki kuuntelivat tarkkaavasti. Kun Linnea oli lopettanut,
nousi kuningatar seisomaan ja sanoi: — Pienet keijukaiseni, nyt olette
kuulleet, millaista on ihmisten luona. Kuitenkaan älkää tuomitko heitä
liian ankarasti. Linnea sattui näkemään vain ihmisten pahoja puolia,
mutta kyllä ihmiset voivat olla hyviäkin. Ajattelemattomuudessaan he
tekevät usein pahemmin kuin tarkoittavatkaan. Uskokaamme heistä hyvää,
niin he tulevat hyviksi, ja älkäämme olko katkeria heitä kohtaan! Nyt
ottakaa kitaranne ja soittakaa pois kaikki katkeruus ja paha mieli!
Keijukaiset alkoivat soittaa. Tänä ehtoona helkkyi soitto iloisemmin
ja kirkkaammin kuin ennen. Sävelet kohosivat korkeuteen ja kaikuivat
tyyninä öisessä lehdossa.
Mutta Linnean kitara oli vaipunut alas ja hän istui surullisena.
Hänellähän olisi pitänyt olla hauskaa, kun hän oli päässyt takaisin
kotiin! Miksi sittenkin kaipaus täytti hänen mielensä? Niin —
Linnea tiesi kyllä syyn suruunsa — nuorukainen oli ollut hänelle
hyvä ja Linnea piti hänestä, ja nyt hän ei enää koskaan saisi nähdä
nuorukaista. Toiset keijukaiset huomasivat Linnean surun ja koettivat
lohduttaa häntä. — Älä sure, Linnea, kaikki tulee vielä hyväksi
jälleen. Tule, me tahdomme keinuttaa sinut nukkumaan! — Hämähäkki oli
kutonut verkkokeinun keijukaiselle kahden valkorunkoisen koivun väliin.
Siihen Linnea asetettiin nukkumaan.
Aurinko oli jo laskenut. Metsän reunassa ruskotti taivaanranta. Kaste
laski ja sen kirkkaat vesihelmet kimaltelivat verkkokeinun reunoissa.
Yksi keijukaisista tuuditti ja toiset soittivat kitaroillaan ja
lauloivat Linnealle kehtolaulun:
Nuku, nuku, keijunen,
pehmeä sulla on kehto!
Kuule, kuinka humisten
sulle laulavi lehto!
Kastehelmet ne kimmeltää
ruskossa riutuvan illan.
Hämärän neitoset kutovat
unten saarihin sillan.
Nuku, nuku, keijunen,
koko metsä jo nukkuu.
Unten saarissa sinulta
kaikki huolesi hukkuu...
Kitaran äänet hiljenivät ja niiden tuudittavat sävelet lakkasivat
soimasta.
Oli yö ja koko lehto uinui...