Pitkänä rivinä liitelivät keijukaiset eteenpäin kuningattarensa luo. He
kulkivat niin hiljaa, niin kevyin askelin, että pienen perhosen siipien
suhina kuului.
He saapuivat suureen lehtimajaan, jonka keskellä heidän
keijukaiskuningattarensa istui. Hän nuhteli jo hiukan keijukaisten
viipymistä, mutta lauhtui helposti, kun keijut purkivat kiehkuransa
ja heittelivät kukkaset hänen ympärilleen sanoen: — Satakieli
kertoi meille surullisen tarinansa ja me kuuntelimme sitä, rakas
kuningattaremme. Vasta sitten, kun olimme sen kuulleet, tanssimme
kukkastanssimme ja palasimme kotiin. Älä ole meille vihainen!
— No, hyvä, sanoi kuningatar, — istukaa sitten paikoillenne ja ottakaa
kitaranne esiin. Nyt on aurinko jo laskenut ja teidän on aika soittaa
iltasävelet. Mutta mitä ihmettä — yksi paikka on tyhjänä! Mitä on
tapahtunut? Linnea on poissa! huudahti kuningatar.
— Linnea on poissa! Linnea! Mitä on Linnealle tapahtunut? — Keijukaiset
olivat hämillään ja säikähdyksissään. He keskustelivat kiihtyneinä
ja tuon tuostakin kuului joukosta ihmettelyn huudahduksia. Koskaan
ei ollut tällaista tapahtunut. Aina olivat kaikki saapuneet yhdessä
kotiin. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin keijukaiset joutuivat
suremaan jotakin sisartaan, ja alakuloisina he istahtivat takaisin
paikoilleen. Yksi joukosta oli poissa. Linnea oli poissa!
Tuli yö. Hiljainen suru vallitsi lehtimajassa. Kukaan ei puhunut, ei
soittanut.
— Soittakaa, sanoi kuningatar hiljaa, — soittakaa surusävel Linnealle.
Hiljaa, tyyninä kaikuivat kaihoisat surusävelet öisessä lehdossa.
Kauan ne soivat väreillen, siksi kunnes viimeinenkin lintu nukahti
lauluunsa ja viimeinen kukka sulki teränsä uneen. Silloin hiljenivät
kitaran sävelet ja niiden heläjävät kielet lakkasivat soimasta.
Kaste laski ja yöperhonen yksin liiteli. Suru ja hiljaisuus vallitsi
öisessä lehdossa.
* * * * *
Seuraava päivä kului ja aurinko oli jo laskemaisillaan. Taas liiteli
kukkasniittyä kohden rivi keijukaisia. Tänään heillä oli tummat,
merenvihreät harsopuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat päässä.
Tällainen oli keijukaisten surupuku. Tänään he tanssivat alakuloisina
ja hiljaisina. Eivät liehuneet kukkakiehkurat, eivät kaikuneet
ilonhuudahdukset.
— Satakieli, satakieli! Missä olet, pikku lintu? he huusivat. — Oi,
missä on meidän satakielemme, sehän lupasi tänä iltana tulla meille
laulamaan!
Mutta satakieli ei istunutkaan tänään puussa. Se oli kadonnut kuten
Linneakin. Aurinko laski ja yö saapui, mutta satakieli ei saapunut. Sen
visertelyä keijukaiset eivät saaneet tänä iltana kuulla.
Tällä kertaa keijukaisten tanssi oli lyhyt. He palasivat kotiinsa
vielä surullisempina kuin olivat tulleet. Mustat apilankukkakiehkurat
kuihtuivat pian heidän päässään, ja kuningattaren luo päästyään tuli
keijukaisten silmiin kyyneleitä. He eivät vieläkään olleet löytäneet
Linneaa. Linnea ei enää palannut, ja satakieli oli kadonnut.
Taas he ottivat kitarat ja soittivat surusävelet Linnealle ja
satakielelle. Heiltä oli kadonnut yht'aikaa kaksi ystävää.
Monta iltaa kului samalla tavalla eikä kumpikaan palannut. Linnea oli
yhä poissa ja satakieli oli poissa. Joka ilta keijukaiset soittivat
surusävelet kummallekin ystävälleen.
* * * * *
Eräänä iltana satakieli istui taas pitkästä aikaa vaivaiskoivun
oksalla. Kukkaskentällä ei ollut ketään. Siellä vallitsi hiljaisuus,
jota häiritsi ainoastaan suurten hyttysparvien hyrinä, kun ne tanssivat
iltatanssiaan mailleen laskevan auringon viimeisillä säteillä. Ne
hyrisivät ja lauloivat, minkä ennättivät. Keijukaiset eivät olleet
vielä tulleet, mutta satakieli odotti heitä hartaasti. Ei kestänytkään
kovin kauan, ennen kuin pitkä keijukaisrivi tuli näkyviin metsän
hämäryydestä. Satakieli ihastui. Mutta voi, kuinka he nyt olivat
muuttuneet! Missä olivat taivaansiniset harsovaipat ja missä valkeat
kukkakiehkurat? Miksi he liitelivät noin tummissa verhoissa, kulmillaan
mustat kukkakiehkurat ja — noin surullisina? Satakielen ilo katosi
samassa hetkessä kuin se oli syntynytkin. Mitä, — oliko Linnea yhä
vielä poissa, eikö tuo pieni keijukainen ollut palannut takaisin?
Sitäkö nuo keijut nyt surivat? Erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä nousi
satakielen mieleen ja hän tuumi niin paljon kuin pikku pää vain kesti.
Keijukaiset olivat tulleet kaikki kukkaskentälle. He eivät poimineet
kukkia eivätkä näyttäneet huomaavan satakieltä, joka istui hiljaa
vaivaiskoivun oksalla. Silloin paisui pikku satakielen rinta ja hän
kaiutti esiin suloisimmat sävelensä ja jäi katsomaan, minkä vaikutuksen
se oli keijukaisiin tehnyt.
Keijukaiset hämmästyivät ja juoksivat satakielen luo.
— Oi, pikku satakielemme, missä sinä olet näin kauan viipynyt? Miksi
et ole tullut tänne, ja missä on Linnea? Oi, sano, missä on sisaremme
Linnea? Meillä ei ole koskaan enää oleva iloa, ellei Linnea palaa
takaisin! Vastaa, rakas satakieli, kerro meille kaikki, mitä tiedät!
Satakieli kuunteli kummastuneena sanatulvaa, jolla keijukaiset ottivat
hänet vastaan.
— No, kyllä minä kerron teille, mutta paljon enempää minä en tiedä
kuin tekään. Samana iltana, jolloin minä täällä viimeksi olin, tuli
Linnea teidän lähdettyänne luokseni. Hän pyysi, että minä veisin hänet
ihmisten luo. Minä en olisi tahtonut sitä kuitenkaan tehdä ja pyysin
häntä peruuttamaan aikomuksensa ja ajattelemaan tarkoin, mitä hän
pyytää. Mutta Linnea pysyi päätöksessään ja rukoili minua mukaansa,
sillä hän ei uskaltanut enää palata takaisin teidän luoksenne. Lopulta
suostuinkin ja johdatin Linnean tämän metsän halki. Mutta suureksi
kauhukseni ilmestyi aamupuolella eteeni tuo sama poika, joka minut
kerran vangitsi. Silloin en voinut muuta tehdä kuin lähteä pakoon.
Siihen jäi Linnea mättäälle ja sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt.
Palasin takaisin jonkin ajan kuluttua, mutta Linnea oli poissa. Nyt
tiedätte, mitä minäkin tiedän. Onpa surullista, ettei Linnea olekaan
palannut takaisin, minä ihan niin luulin, sanoi satakieli.
Keijukaiset eivät puhuneet mitään. Minne Linnea oli joutunut? Ehkä
istuu tuo pieni raukka vuorenpeikon luolassa tai ehkä on noita-akka
loihtinut hänet sammakoksi, joka ei pelastu, ennen kuin on kymmenen
vuotta noitaa palvellut. Hui, kuinka kauhea silloin olisi Linnea-paran
kohtalo! tuumivat keijukaiset.
Keijukaiset sanoivat nyt satakielelle: — Sinä voit yksin auttaa meitä.
Lupaa meille, että sen teet! Me pidämme sinusta ja sinä meistä, etkä
sinä voi kieltäytyä täyttämästä meidän pientä pyyntöämme: Auta meitä
löytämään rakas sisaremme! Me emme itse voi tehdä sen hyväksi mitään!
Lupaa, lupaa! Keijukaiset pyysivät hartaasti ja kohottivat toivottomina
käsiään satakieltä kohti.
Nähdessään heidän surunsa satakieli nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja
sirkutteli: — Lupaan, lupaan! Tahdon etsiä Linneaa ja saattaa hänet
takaisin kotiin!
Keijukaiset tulivat iloisiksi ja kiittivät satakieltä sydämensä
pohjasta: — Kiitos, kiitos sinulle, satakieli! Tule huomenillalla
ilmoittamaan, oletko nähnyt Linneaa? Me olemme taas täällä ja odotamme
sinua! Muista tulla, älä unohda!
He asettuivat sammalkiven ympärille piiriin ja aloittivat
iltatanssinsa. Kevyt oli keijukaisilla jalan nousu ja lasku!
Merenvihreät hunnut hulmusivat, mutta tummuutensa takia niitä metsän
synkkää taustaa vastaan tuskin erottikaan. Tanssin jälkeen katkesi
piiri taas ja rivi hävisi vähitellen metsään, kevyesti, kuulumattomin
askelin. Satakieli näki jonkun vielä viimeiseksi viittovan hänelle
kädellään hyvästiksi.
Satakieli istui vielä puussa ja viserteli, kunnes aurinko oli mennyt
mailleen. Sitten se lennähti pois ja hävisi metsään.