I.

Keskellä raivaamattoman metsän pimentoa oli ihana kukkasniitty.

Ikivanhat, naavaiset kuuset ja parrakkaat männyt ympäröivät sitä joka

puolelta. Näiden väliin oli sinne tänne eksynyt muutama kitukasvuinen

lehtipuukin. Keskellä niittyä oli sammaltunut kivi, joka oli ollut

siinä jo yhtä kauan kuin ympärillä olevat puutkin.

Eräänä ihanana, tyynenä kesäiltana istui yksinäinen satakieli pienen

vaivaiskoivun oksalla tämän kukkasniityn laidassa. Se katseli

ihastuksissaan ympärilleen. Näin rauhaisaa ja tyyntä paikkaa se rakasti

ja omisti tämän paikan itselleen. Pikku sydän täynnä iloa se puhkesi

raikkaasti livertelemään. Iloisesti sirkutellen se alkoi rakentaa

pesäänsä erään vanhan kannon päähän ja kantoi ahkerana suussaan

aineksia tiheistä pensaikoista ja korsia pienen metsälammen rannalta,

kukkasniityn läheisyydestä.

Saatuaan pesänsä valmiiksi satakieli istui entiselle oksalleen ja

kaiutti esiin suloisimmat sävelensä.

Tuli ilta, ja aurinko punoitti jo taivaanrannalla, mutta yhä satakieli

liverteli. Sen riemu oli mittaamaton ja laulu loppumaton.

Tumman metsän hämäryydestä alkoi lähestyä vaaleita olentoja. Ne olivat

keveitä kuin kesäillan henkäys ja kulkivat eteenpäin kuulumattomin

askelin. — Ihmisiä! sanoi satakieli itsekseen, ja kesken katkesi

riemuinen liverrys.

Tulijat lähenivät. Heidän ohuet harsovaippansa hulmusivat.

Kiharaiset hiukset valuivat hartioille ja valkoiset kukkakiehkurat

koristivat heidän otsiaan. Toinen toisensa kädestä kiinni pitäen he

astuivat kevyesti eteenpäin pitkänä rivinä. Sitten he hajaantuivat

ilonhuudahduksin ympäri kukkaskenttää poimien kukkasia minkä

ennättivät, päivänkakkaroita, sinikelloja ja punaisia neilikoita. He

laittoivat niistä toiset kiehkurat ja kiinnittivät ne vyötäröilleen.

Satakieli katseli tulijoita ihmeissään ja tuumi: — Jos nuo eivät ole

ihmisiä, ymmärtävät he liverrystäni. Pahat ihmiset eivät sitä ymmärrä.

Tahdon laulaa heille ja kysyä, keitä he ovat. — Samassa kuului oksalta

raikasta laulua ja olennot kuulivat sen heti.

— Katsokaa satakieltä! kuului joukosta. — Se tahtoisi laulaa meille,

mutta ei tunne meitä. Sirkuta, sirkuta, satakieli! Laula meille laulusi

ja liverrä meille elämäsi tarina! Me rakastamme sinua — me olemme

keijukaisia!

— Niin kuulkaa sitten, satakieli liverteli. — Minun tarinani on lyhyt

ja surullinen. Te ette tunne ihmisiä — tuskin olette niitä koskaan

nähneetkään. He ovat olleet pahoja minulle, hyvin pahoja. Joka kerta,

kun näen ihmisen, mykistyy kieleni enkä voi laulaa enää, sillä minä

olen katkeroitunut heitä kohtaan.

Oli kaunis, varhainen kesäaamu. Olin silloin vielä hyvin pieni poikanen

emoni pesässä. Meitä oli monta yhtä pientä ja ahkerasti kantoi emo

nokassaan meille ruokaa. Me kurottelimme pieniä päitämme emon tuomisia

tavoitellaksemme. Kun emo taas katosi etsimään uutta, sirkuttelimme ja

laulelimme me sillä aikaa parhaan taitomme mukaan. Tämä oli suloista

elämää. Päivä päivän perään kului riemuissa ja lauleloissa.

Eräänä aamuna sanoi emo: — Huomenna saavat poikaseni alkaa

lentoharjoituksensa. — Se oli meistä ihaninta, mitä voi toivoa! —

Huomenna vasta! Miksi ei jo tänään? huudahdimme. — Ei, ei, huomenna

vasta, ei ennen! vastasi emo. No, me tyydyimme siihen. Emo viserteli

pari kertaa, käännähti ja pyrähti lentoon uutta ruokaa etsimään. Me

kurottelimme iloisina päitämme pesän laidan yli ja seurasimme emomme

taitavaa liitelyä.

Mutta ilomme ei ollut pitkäaikainen. Eräs poika tuli esiin puiden takaa

ja näytti tarkastelevan emoa. Minä huomasin, ettei hänen katseensa

ollut suopea. Poika kohotti pitkän keppinsä ja osoitti sillä emoa.

Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta pikku sydämeni

supistui kokonaan kauhusta, sillä arvasin, että hyvää se ei merkinnyt

äitiparallemme. Emo sirkutti oksalla iloisena, se ei huomannut poikaa

eikä hänen ilkeää tarkoitustaan. Samassa kuului kova paukahdus. Emo ei

viserrellyt enää, se putosi oksalta ja piipitti tuskissaan. Me vedimme

päämme kauhuissamme takaisin. Laulua ei enää kuulunut, emon ääni oli

vaiennut ja me istuimme pesässä hiljaa, syvän kaipauksen vallassa.

Keijukaiset kuuntelivat tarkkaavaisina. — Tuollaisiako ovat ihmiset?

he huusivat kauhuissaan. — Oi, kuka voi vahingoittaa pikkuista

satakieliemoa? Hui, niillähän ei ole sydäntä enempää kuin peikoilla

täällä vuorissa. Niinkö ilkeitä ovat ihmiset? — Sinulla onkin sitten

suuri suru kannettavanasi, pikku satakieli! sanoivat keijukaiset

surullisina.

Satakieli istui puussa kaihoisan näköisenä ja viserteli muistojensa

valtaamana surullisimmat sävelensä.

— Minulla on ollut suuri suru. Emoani en sen jälkeen ole nähnyt.

Arvasimme, että sille oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää. Me odotimme

pesässä emon tuloa ja kuuntelimme tarkkaavina, kuuluisiko mistään sen

sirkutusta. Mutta ei — emoa ei kuulunut eikä näkynyt, ja yhä suurempi

suru vallitsi pienessä pesässämme. Silloin minä tein uhkarohkean

päätöksen. Päätin lentää pois pesästä ja lähteä etsimään emoa, ja

itselleni ruokaa, sillä nälkä tuntui vatsassa. Toiset sisarukset

katsoivat minuun ihmeissään, kun hyppäsin pesän reunalle ja räpyttelin

heikkoja siipiäni. Hellitin jalkani ja räpyttelin siipiäni, kuten olin

emonkin nähnyt tekevän. Pysyinkin ihmeekseni ilmassa vähän aikaa, mutta

sitten pudota tupsahdin maahan. Siinä sitten hyppelin ja lentelin pikku

matkoja. Tuntui ihanalta olla niin vapaana, kun oli koko ajan saanut

istua pesässä, ahtaudessa muiden keskellä. Nyt hyppelin sitä enemmän,

lauloin ja visertelin. Suruni alkoi jo unohtua ja toivoin vain, että

olisin saanut jotakin syödäkseni.

Mutta pitkäaikainen ei ollut silloinkaan iloni. Äkkiä ilmestyi eteeni

puiden takaa sama poika, jonka olin nähnyt pesästäni. Odotin, mitä

minulle tapahtuisi. Poika ei kuitenkaan tehnyt samalla tavoin kuin

edellisellä kerralla, vaan ojensi kätensä ja tuli lähemmäksi. Minä

pakenin ja piipitin peloissani. Poika seurasi minua ja pääsi yhä

lähemmäksi. Minä hyppelin pensaikkoon, mutta poika tuli yhä jäljessäni

tahtoen ottaa minut kiinni. Minä en jaksanut paeta tarpeeksi nopeasti,

kun olin vasta ensi kertaa ulkona, ja pojan suuri käsi oli jo ihan

pääni yläpuolella. Lyyhistyin kauhuissani maahan ja vapisin pelosta.

Tunsin, kuinka käsi laskeutui painavana päälleni ja tarttui minuun.

Sitten poika katseli minua tarkasti ja hyväili minua kädellään. Voi,

kuinka sen hyväileminen oli kauheata! Raskaalla kädellään se painoi

hentoista ruumistani ja silitteli minua. Olin tukehtua siihen paikkaan.

Ihminen ei ymmärtänyt, että sen hyväily oli minulle kuritusta. Kärsin

kauheasti ja kaduin kovasti, että olin lähtenyt pesästä pois. Lopuksi

poika pani minut pilkkopimeään taskuunsa ja vei kotiinsa. Sen koommin

en ole nähnyt sisaruksiani enkä tiedä, kuinka niille kävi. Mutta

uskon varmasti, ettei niiden elämä voinut olla sen surullisempi kuin

minunkaan.

Sitten — oi, sitten seurasi pitkä, ikävä aika. Poika vei minut kotiinsa

ja pani minut häkkiin. Olin vankina, en päässyt lentämään enkä

hyppimään muuta kuin parilla orrella, jotka oli asetettu häkkiin. En

laulanut koskaan enkä viserrellyt. Surin vain menetettyä vapauttani,

jota en koskaan enää saisi takaisin. Itkin surusta. Ihmiset tulivat

usein luokseni ja ihailivat minua. He heittivät muutaman murun minulle,

ikään kuin armosta. Minä en syönyt. Olisin tahtonut lentää kauas,

ettei minun olisi tarvinnut nähdä noita kauheita ihmisiä eikä niiden

armopaloilla elää! Oi, kuinka lyhytnäköisiä ovat ihmiset! He ihailivat

vankia eivätkä ajatelleet, kuinka paljon heidän ihailemansa vankiraukka

kärsi!

Keijukaisten silmiin oli tullut kyyneleitä. — Vankina — oi, kuinka

kauheita ihmiset mahtavatkaan olla! he sanoivat. — Minä en koskaan

tahtoisi olla ihminen! huudahti yksi heistä.

Taas satakieli lauloi pari surullista säveltä ja jatkoi:

— Elin yhä edelleen vankina päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

Asustin edelleen korkean huoneen ikkunalla vankikopissani, joka oli

niin pieni, että tuskin sain siipiäni levälleen. Epätoivoissani

ryntäsin usein häkkini seiniä vastaan, mutta voimani olivat niin

heikot, etteivät sen ristikot edes taipuneet. Usein ponnistelin niin

kauan, että väsyneenä ja epätoivoisena vaivuin häkin lattialle. Kerran

siinä maatessani ja miettiessäni sattui lintu lentämään ikkunan ohi.

— Tuo onnellinen, tuumin silloin, kuinka ihanaa mahtaakaan sinulla

olla, kun saat olla vapaana luonnon helmassa! Mutta minä, joka olen

luotu lentämään enkä vankina olemaan, en ole koskaan saanut lentää,

enkä koskaan olla vapaana! Ihminen on minun vapauteni ottanut, ja hänen

tähtensä täytyy minun koko elämäni olla vankina! Piipitin taas yksinäni

ja itkin suruissani.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin muutos. Oli tullut niin ihmeellisen

kirkkaat päivät. Se hiukan virkisti minua ja silloin päästin ilmoille

iloisen sirkutukseni. Ihmiset tulivat luokseni ja ihailivat taas

minua. Minä vaikenin heti muistaessani kohtaloni enkä laulanut enää

yhtään. Silloin ihmiset ottivat häkkini ja kantoivat sen minun

suureksi ihmeekseni ulos ihanaan valoon ja auringonpaisteeseen. Se

oli ensimmäinen muutos yksitoikkoisessa elämässäni koko vankinaoloni

aikana. Minä en kuitenkaan laulanut enkä riemuinnut, minä olin yhä

edelleen vanki.

Suruni kasvoi päivä päivältä nähdessäni toisten lintujen lentävän

ohitseni ja silloin minä aina hyppäsin orrelleni ja räpyttelin

siipiäni. Kun ihminen silloin tuli lähelleni, minä piipitin: —

Vapauttakaa minut, vapauttakaa! Antakaa minun lentää niinkuin

muittenkin lintujen! Antakaa vapauteni takaisin! Mutta ihminen ei

ymmärtänyt minua. Hän tuli lähemmäksi, luuli minua iloiseksi ja sanoi:

— Voi, kuinka kauniisti se piipittää! Se mursi sydämeni viimeisenkin

toivon. Mahdotonta oli minun enää koskaan saada lentää. Asetuin

istumaan orrelleni ja hiljaa katkeroituneena katselin toisten lentoa.

Silloin tuli pieni tyttö häkkini eteen. Se katseli minua

ihastuksissaan. Minä piipitin sille, mutta ei hänkään minua ymmärtänyt.

Tyttö alkoi tutkia vankikoppiani, käänteli ja katseli sitä joka

puolelta. Minä seurasin hänen puuhiansa ja odotin, aukaisisiko hän

oven. Aivan oikein! Tyttö aukaisi oven ja koetti saada minua käsiinsä.

Minä koetin pakoilla pienessä häkissäni, mutta se oli mahdotonta.

Minä tunsin käden ympärilläni ja minut vedettiin ulos kopista. Tyttö

puristi minua ja minä piipitin pelosta. Odotin hetkeä, jolloin olisin

voinut pyrähtää lentoon. Mutta kauhukseni näin, että iso ihminen

lähestyi tyttöä. Hän huomasi minut tytön kädessä ja huudahti: — Oi, nyt

sinä lasket sen karkuun! Sitä ei olisi saanut ottaa häkistä! — Tyttö

säikähti ja aukaisi kätensä ja minä pyrähdin lentoon.

Olin vapaa! Lensin korkeutta kohden ja silloin visertelin niin

raikkaasti kuin vain osasin. Lensin ylös pilvien luo, liitelin

siellä edestakaisin, laskeuduin alas metsän rajalle, taas kohosin

ylös ja livertelin! Minä en halunnut istua enkä levätä, — ei — se

muistutti vankilaa. Lensin vuoroin ylhäällä ja alhaalla edestakaisin

ja visertelin kaiken aikaa. Ensi kertaa nautin sydämestäni vapauden

ihanuutta. En koskaan enää palannut takaisin. En tahtonut nähdä

vankilaa, se kammoksutti minua. Nyt olen ollut vapaana siitä asti, ja

tähän loppuu elämäni surullinen tarina.

Samalla kuului oksalta kirkasta sirkutusta ja livertelyä.

Nyt keijukaiset olivat kuulleet satakielen surullisen tarinan. He

olivat kaikki hiljaa ja surullisia. Kaikki kukatkin olivat painaneet

nuppunsa alas — ne ymmärtävät linnunkieltä ja surivat nekin.

Mutta aurinko oli sillä välin laskenut ja keijukaisten täytyi palata

takaisin, sillä keijukaiskuningatar ei sallinut heidän olla kovin

kauan poissa. Ensiksi he kuitenkin asettuivat vaivaiskoivun ympärille,

ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia piiriä siroin liikkein.

Ohuet harsovaipat hulmusivat ilmassa ja kiharat hiukset aaltoilivat

vienossa iltatuulessa. Jalka tuskin kosketti maata ja vartaloiden

liikkeet kilpailivat notkeudessa ilmassa leijuvien huntujen kanssa.

Satakieli katseli ihastuksissaan tanssia. — Nuo keijukaiset ovat

suloisia olentoja! Ne ovat varmaankin linnuille sukua ja siksi kevyitä

kuin auringonsäde!

Vähän ajan kuluttua piiri hajosi ja keijukaiset alkoivat lähteä kotiin

päin, kulkien samassa tahdissa. He ottivat vyöltään kukkakiehkurat,

heiluttivat niitä satakielelle ja huusivat: — Hyvästi, hyvästi,

satakieli! Tule huomenillalla taas! Istu tuolla samalla oksalla! Me

tahdomme kuulla sinun viserrystäsi! Tule, tule!

Keijukaiset katosivat vähitellen metsän pimeyteen. Kukkaskiehkurat

liehuivat vielä.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Yksinäinen keijukainen

tuli esiin metsän pimennosta ja astui satakielen eteen. Kuinka

ihana tuo keiju oli! Vaalea, kihara tukka, taivaansiniset, lempeät

silmät ja taivaansininen hulmuava harsopuku! Valkoiset kukat hänen

otsakiehkurassaan olivat kuihtuneet, mutta vyötäröllä olivat kukat

vielä virkeitä.

Satakieli katseli kummastuneena keijuun ja liversi arvoituksellisen,

lyhyen liverryksen. Keiju kohotti vaaleat, hentoiset käsivartensa ylös

satakieleen päin ja sanoi pelokkaalla äänellä:

— Minä olen Linnea, keijukainen. Satakieli, ystäväni, älä katso minua

noin kummeksuen! Olin äsken tanssimassa tämän koivun ympärillä, mutta

kuultuani sinun tarinasi en tahtonutkaan enää mennä kotiin. Jättäydyin

viimeiseksi ja menin piiloon. Älä anna minua ilmi, sillä olen tehnyt

kovin väärin, ja he rankaisevat minua! Oi, auta minua ja neuvo minulle

tie ihmisten luo! Tahtoisin oppia tuntemaan heitä.

— Ihmisten luo, kaunis keijukainen? Mikä on tuon merkillisen tuuman

päähäsi pistänyt? Älä mene sinne, sillä siellä et saa olla niin vapaana

kuin täällä! sirkutteli satakieli.

— Vaikka niinkin, mutta auta minua kuitenkin pääsemään sinne! Minä

en tahdokaan olla enää näin vapaana, minua ikävystyttää olla täällä!

huudahti Linnea.

Satakieli sulki toisen silmänsä ja asetti pienoisen päänsä kallelleen.

Näin tekee satakieli aina, kun sillä on tuumittavana oikein tärkeä asia.

— Niin, kuten tahdot, se sanoi sitten. — Minä varoitan kuitenkin

sinua vielä. Sinä olet kaunis keijukainen, ja ihmiset tahtovat sinut

naimisiin. Silloin et saa olla vapaana etkä koskaan enää voi palata

tänne.

— Naimisiin! huudahti Linnea. — Mitä se mahtaa merkitä? — Mutta sitten

hän huudahti äkkiä rukoilevasti: — Lähdetään, lähdetään pian! Meillä

ei ole enää pitkää aikaa. He huomasivat, että olen poissa ja tulevat

etsimään. Pian, pian! Lennä edellä, minä seuraan sinua! Minne päin

nyt ensin on käännyttävä? Auta minua nyt tällä kertaa, sillä minun

on mahdoton palata takaisin! — Linnea-rukka oli hätääntynyt ja kovin

peloissaan.

Satakieli pyrähti oksalta lentoon. Linnea seurasi sitä ja juoksi

keveästi yli kivien ja kantojen. Metsä oli suuri ja matka pitkä.

Koskaan ei keijukainen ollut kulkenut näin kauas kukkasniityltä.

Viimein Linneaa alkoi väsyttää ja hän pyysi satakieltä levähtämään.

Keijukainen asettui pehmeälle sammalelle lepäämään. Satakieli istuutui

puun oksalle Linnean yläpuolelle. Keijukainen oli matkasta väsynyt ja

nukahti pian, kiharainen pää tummaa mätästä vasten.

Satakieli katseli surullisena kaunista keijukaista ja tuumi: — Kenties

ihmiset asettavat keijukaisenkin samanlaiseen suurempaan häkkiin,

jollaisessa minä olen ollut ja ihailevat siinä sitten. Ei, se olisi

liian surullinen kohtalo tuolle pienelle Linnealle!

Siinä satakieli istui ja tuumi tuumimistaan. Aika kului ja aamu alkoi

jo olla käsissä, mutta yhä nukkui Linnea. — Miksi ei Linnea jo herää?

tuumi satakieli. — Aika olisi jo taas jatkaa matkaa, että ehtisi

perille ennemmin. — Satakieli alkoi aikansa kuluksi visertää ja hyppeli

oksalta oksalle sirkutellen auringon nousulle.

Aurinko nousi ja aamu valkeni, mutta vielä nukkui keijukainen. Silloin

satakieli asettui keijukaisen eteen ja liverteli niin kovaäänisesti

kuin vain taisi. Kuullessaan satakielen raikkaan liverryksen

keijukainen heräsi heti ja avasi ihanat silmänsä. Hän hämmästyi

huomatessaan, että oli nukkunut niin kauan ja katsahti satakieleen

ikään kuin anteeksi pyytäen.

Yht'äkkiä satakieli pyrähti lentoon ja katosi metsään. Keijukainen

kuuli sen piipittävän valittaen.

Säikähtyneenä keijukainen hypähti ylös ja koetti seurata satakieltä,

mutta ei löytänyt sitä enää.

Samassa kuului rapinaa ja keijukainen näki koiran tulevan esiin

metsiköstä ja heti sen jälkeen nuoren miehen. Miehellä oli jokin

pistävä esine olallaan. Keijukainen säpsähti ja piiloutui pensaan taa.

Sieltä hän seurasi katseellaan tulijoita. Nyt hän ymmärsi, mikä oli

syynä satakielen äkkinäiseen katoamiseen. Pikku satakieli oli tuntenut

ihmisen.

Mies läheni yhä ja katseli tarkkaavasti ympärilleen. Koira juoksenteli

puiden ympärillä vähän väliä katkonaisesti haukahdellen. Keijukainen

kyyristyi yhä enemmän, ettei mies olisi häntä huomannut. Mutta mitä

hän näkikään? Koira pyöri erään puun ympärillä ja haukkui vimmatusti.

Voi, nyt mies kohotti pitkän esineen ylös ja osoitti sillä jonnekin.

Sieltä kuului linnun ääntä. Pyssy pamahti ja keijukainen näki mustan

linnun putoavan puusta. Koira hyökkäsi heti sen kimppuun ja kantoi sen

suussaan isännälleen. Linnea huudahti säikähdyksestä ja kaatui kalpeana

sammalille.

Metsästäjä kuuli huudahduksen ja kiiruhti katsomaan. Hänen

hämmästyksensä oli suuri, nähdessään ihanan keijukaisen makaavan

tummalla mättäällä. Mitä oli tapahtunut? Mistä oli tuo kaunis olento

joutunut tänne? Metsästäjä oli aivan ymmällä eikä tiennyt, mitä olisi

pitänyt tehdä. Hän kumartui katsomaan. Keijukainen oli kai pyörtynyt,

koska silmät olivat sulkeutuneet ja rinta aaltoili hiljaa.

Metsästäjä otti keijukaisen syliinsä. Se lepäsi hervottomana hänen

vankoilla käsivarsillaan. He saapuivat lähteelle. Metsästäjä laski

kauniin keijukaisen maahan ja kaatoi virkistävää lähdevettä hänen

lumivalkoiselle otsalleen. Ihastuneena metsästäjä huomasi, että

keijukainen alkoi tointua. Se aukaisi ihanat, taivaansiniset silmänsä

ja katseli kummastuneena ympärilleen. Huomattuaan metsästäjän

keijukainen jäi säikähtyneenä tuijottamaan häneen.

— Rauhoitu, sanoi metsästäjä, — en tee sinulle mitään pahaa. Minä

varjelen sinua ja autan sinua pääsemään kotiisi jälleen.

Keijukainen kummastui yhä enemmän. Hän ei ymmärtänyt ihmisen puhetta

eikä päässyt selville metsästäjän tarkoituksesta. Samassa hän muisti,

että se oli juuri tuo sama mies, joka oli äsken ampunut linnun.

Keijukaisen katse synkistyi, hän peitti kasvot käsillään ja nyyhki

hiljaa: — Satakieli, satakieli, eikö sinua enää ole? Olenko minä nyt

jäänyt ihan yksin ilman ainoatakaan ystävää! Tule ja laula minulle

vielä edes yksi ainoa kerta! — Mutta satakieltä ei näkynyt, ei

kuulunut. Se ei tullut visertelemään Linnealle.

Metsästäjä ei ymmärtänyt, mikä tuo ihmeen ihana olento oli, joka ei

käsittänyt puhetta, vaan katseli häntä ikään kuin ei olisi koskaan

ennen ihmistä nähnyt. Hän kysyi keijukaiselta, missä tämän koti oli.

Keijukainen pudisti päätään, sillä hän ei ymmärtänyt mitään. Metsästäjä

ihmetteli.

— Eikö ole kotia? No, mistä sinä sitten olet tullut?

Taas keijukainen pudisti päätään.

— No, mutta minne sinä sitten menet? hän kysyi uudelleen.

Keijukainen pudisti päätään, niin että vaaleat kiharat heilahtelivat ja

katsoi kummeksuen metsästäjään.

Nyt metsästäjä ei enää voinut jatkaa kyselyjään. Hän katseli vain

ihmeissään keijukaista, jolla oli vielä kuihtunut kukkakiehkura päässä

ja toinen vyötäröllä. Mistä tuo olento on tänne joutunut? Ei suinkaan

hän ole taivaasta pudonnut? Vaikka siltä hän tosiaan näyttää, sillä

noin kaunista olentoa ei voisi maan päältä löytyä.

He nousivat kumpikin ylös. Metsästäjä otti keijukaista kädestä ja pyysi

häntä seuraamaan kotiaan, sillä mihinkään muuallekaan hän ei voinut

keijukaista jättää.

Keijukainen seurasi hyvin vastahakoisesti, sillä hän ei ymmärtänyt

metsästäjän tarkoitusta. He kulkivat nyt ihmisten luo, ja keijukaista

alkoi peloittaa.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja oli jo tullut päivä.