Pitkä aika oli kulunut. Palda ei ollut saanut aikaan mitään. Ei
ollut pienintäkään toivoa päästä Hukkaluolasta ulos, sillä kaikkia
vartioitiin tarkasti.
Eräänä päivänä Musta noita lähetti ilmoituksen, että koska oli jo
kulunut pitkä aika siitä, kun vangit olivat olleet viimeksi ulkona,
he saisivat tänään mennä saarelle. Kaikkien täytyi peräkkäin mennä
kallioisen huoneen läpi, jonka toisesta päästä pääsi saarelle. Tämä
huone oli täynnä myrkkyä, jota hengitettyään jokaisen täytyi heti
muuttua roikkuvajalkaiseksi, suurikorvaiseksi linnuksi. Paldaa harmitti
tämä muuttuminen äärettömästi, sillä silloin hän oli aivan kykenemätön
toimimaan. Mutta mennä täytyi, ja niin Paldakin muuttui linnuksi.
Kaikki liitelivät nyt saaren yläpuolella sinne tänne. Siivet olivat
hyvin heikot ja kannattivat ainoastaan pikkuisen aikaa. Palda tuumi
yhä, millä hän pääsisi meren toiselle puolelle. Mitään muuta keinoa ei
ollut kuin lentäminen, mutta siitäkään ei olisi apua, kun siivet olivat
niin kovin heikot. Palda liiteli sinne tänne ja koetti yhä pidentää
lentomatkoja. Lopulta hän jaksoi jo lentää yli saaren ja teki samalla
vielä pienen kierroksen merellekin. Hän erkani muista ja lensi saaren
toiseen kolkkaan. Siellä hän sitten laskeutui istumaan erääseen pieneen
sopukkaan. Pitkän aikaa hän istui siellä ja mietti keinoja. Silloin
alkoi kaukaa mereltä näkyä pieni vaalea täplä. Palda arvasi, että
sieltä lähestyi laiva. Jännittyneenä hän odotti laivan lähestymistä.
Mutta samassa kuului saarelta Mustan noidan huuto: — Takaisin, linnut,
laiva lähestyy! Saari katoaa! — Palda joutui nyt onnettomaan pulaan.
Täytyisikö hänen palata takaisin? Ei, takaisin hän ei mene, hän pysyy
saarella viimeiseen asti! Rauhattomina alkoivat linnut lennellä edes
takaisin. Lopuksi ne näkyivät vastahakoisina lentävän sisään, samasta
aukosta, josta olivat tulleetkin.
Palda vain ei liikahtanut paikaltaan. Laiva näkyi jo selvästi,
mutta se läheni kovin hiljaista vauhtia. Saari alkoi vajota mereen
vähitellen. Palda lensi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi aina sen mukaan
kuin saari vajosi. Sankkaa sumua alkoi laskeutua saaren ympärille.
Palda joutui hätään. Aukko, josta linnut menivät sisään, vaipui veden
alle. Ratkaisu oli tapahtunut! Palda ei voinut enää astua sisään.
Hänen täytyi nyt joko lentää laivaan tai kuolla siihen paikkaan. —
Laiva oli tullut yhä lähemmäksi, sinne ei ollut enää pitkä matka,
mutta hänen siipensä tuskin kannattaisivat sinne asti. Saari vajosi
yhä ja sumu sakeni. Kun viimeinenkin jalansija vaipui mereen, Palda
pyrähti lentämään sumun läpi sinne päin, missä muisti laivan olevan.
Hetken kuluttua sumu loppui ja Palda lensi selvällä merellä. Mutta voi!
Siipiä alkoi väsyttää ja laiva oli vielä jonkin matkan päässä! Hän
ponnisti ja ponnisti, niin että jokainen siiven nousu ja lasku tuotti
hänelle suurta tuskaa. Vielä, vielä oli matkaa! Palda alkoi vaipua,
sillä voimat olivat lopussa. Siivet olivat jo niin kankeat, etteivät
ne tahtoneet enää lainkaan liikkua. Mutta Palda ponnisti viimeisetkin
voimansa. Muutama siivenisku vielä. Lopen väsyneenä Palda putosi laivan
kannelle.
Yksi ainoa merimies seisoi kannella ja tähysteli merelle. Hän huomasi,
että jotakin putosi laivan kannelle. — Mistä tipahti tämä merkillinen
lintu keskellä aavaa valtamerta — ja näin heikot siivetkin vielä? hän
tuumi ihmeissään. Nokan juuressa oli pieni haava, josta vuoti verta.
Palda oli satuttanut sen pudotessaan. Säälien alkoi merimies hyväillä
lintua ja toi sille ruokaa, mutta lintu ei maistanut muruakaan.
Toisetkin merimiehet tulivat katsomaan merkillistä lintua. He nauroivat
ja vetivät säälimättömästi sen pitkistä korvista ja jaloista. Ellei
hyvä merimies olisi ehtinyt apuun, olisi lintuparka ihan kuollut
miesten raakaan leikkiin. Hän otti linnun heidän käsistään, asetti sen
pieneen häkkiin ja sulki oven. Palda oli joutunut taas vangiksi.
Koko seuraavan yön Palda istui häkissä ja katseli merelle. Hän oli
ehtinyt tulla taas voimiinsa ja oli valmis mihin ponnistuksiin tahansa
päästäkseen vapaaksi.
Aamulla aikaisin merimies tuli häkin luo, aukaisi oven ja laski linnun
vähäksi aikaa ulos syömään siemeniä. Mutta tuskin lintu oli päässyt
häkistä, kun se pyrähti lentoon merimiesten jäädessä tavoittelemaan
sitä. Erään suuren purjeen taakse Palda lensi piiloon ja odotti
kärsivällisenä maan lähestymistä. Illalla he saapuisivat maihin, jos
tuuli olisi suotuisa.
Tuuli olikin koko päivän myötäinen, ja he pääsivät perille hyvissä
ajoin. Laiva laskettiin satamaan ja väki astui maihin. Palda ei vain
liikahtanut paikaltaan. Hyvin myöhään, kun kaikkialla oli jo aivan
pimeää, hän vasta uskalsi lähteä laivasta. Mutta minne päin hän
suuntaisi lentonsa? Ensin hän lenteli edestakaisin kylän yläpuolella
ja huomasi, että tulet oli sammutettu. Mutta kun Palda muisti, että
noita-akka valvoi aina myöhään, hän arvasi, että aivan tällä kohtaa se
ei asunut. Palda lähti lentämään kylän laitaan. Sieltä näkyi tuikkivan
pieni tuli. Palda lensi tulta kohti. Siinä oli tosiaan pieni, risainen
hökkeli. Palda lensi ikkunalle ja kurkisti sisään. Noita-akka siellä
hääräili ahkerasti. Palda alkoi nyt etsiä paikkaa, mistä päästä
sisälle. — Katon rajassa oli pieni ikkuna, josta oli mennyt ruutu
rikki. Hän lensi siitä sisään ja jäi odottamaan, kunnes noita-akka
menisi levolle.
Kauan aikaa Palda istui ja odotteli. Loppujen lopuksi akka sammutti
tulen ja lakkasi hääräämästä. Vähän aikaa vielä odotettuaan Palda alkoi
lennellä vinnillä edestakaisin etsien portaita. Äkkiä kuului ankara
kolahdus! Palda oli lennellessään pudottanut akan katossa riippuvan
noitakontin. Alhaalta alkoi kuulua liikettä ja mutinaa. Akka oli
herännyt romahdukseen ja puhui kiukustuneena itsekseen. Sitten kuului
askeleita. Akka kömpi ylös ullakonportaita. Kauhuissaan Palda aikoi
lentää takaisin aukosta, mutta pimeässä ei löytänyt sitä. Hän lensi
kaukaisimpaan nurkkaan ja piiloutui sinne. Akka astui ylös ullakolle.
Käsillään haparoiden hän läheni Paldaa. Akka sai käsiinsä pudonneen
noitakonttinsa ja huusi kiukkuisena: — Kuka on aikonut varastaa
konttini? — Palda kyyristyi nurkkaan peläten, että akka löytäisi
hänet. Mutta akka asetti kontin takaisin naulaan ja lähti sitten taas
huoneeseensa.
Pitkän aikaa Palda istui paikallaan liikkumatta. Oli jo melkein
sydänyö ja kaikkialla oli jälleen hiljaista. Palda alkoi laskeutua
varovasti alas portaita. Hän oli jo päässyt ovelle. Akka oli unohtanut
sen raolleen. Palda meni huoneeseen. Tikarin saaminen tyynyn alta
oli tavattoman vaikeaa, mutta se onnistui kuitenkin lopuksi. Palda
hypähti sängyn reunalle pitäen nokassaan tikaria. Samassa akka aukaisi
silmänsä! Palda säikähti, mutta säilytti kuitenkin malttinsa ja pisti
tikarilla akkaa otsaan. Akan silmät painuivat jälleen umpeen ja syvään
huokaisten hän vaipui uneen. Siinä makasi nyt noita hiljaa Paldan
odotellessa sanoja. Mitään ei vain kuulunut. Samassa kuului kylältä
tornikellon kumahduksia, se löi 12. Silloin alkoi noidan ruumis
liikahdella. Kädet menivät ristiin ja peukalot alkoivat kiivaasti
pyöriä toistensa ympäri, ensin myötä- sitten vastapäivään. Vähän ajan
kuluttua peukalot pysähtyivät ja akka alkoi puhua joitakin epäselviä
sanoja. Äkkiä noita korotti äänensä ja huusi kuin huuhkaja:
— Tut amo palda... tut amo...!
Palda hätkähti. Se kai oli jokin sekava pyyntö eikä noitalause, sillä
noita lausui hänen nimensä. Siinä täytyi olla kolme sanaa, eikä kaksi.
Palda painoi tikarinsa kärkeä lujemmin noidan otsaan. Silloin akka
alkoi uudelleen huutaa:
— Tut... a... amo... pal... da...!
Siis taas sama! Noidan sanat loppuivat siihen ja akka jäi makaamaan
liikkumattomana. Kolmannen kerran Palda koetti kysyä, mutta vastausta
ei enää tullut. Sen sijaan herahti otsasta pieni veripisara. Palda
hellitti otteensa, pudotti tikarin nokastaan ja kiiruhti pois.
Samassa alkoi vuoteesta kuulua kahinaa. Noita siellä taas itsekseen
mutisi. Kuuli selvästi, että hän oli äärettömän kiukkuinen.
Nopeasti Palda kiipesi ullakolle. Pilkkopimeässä hän ei voinut löytää
ikkunaa, josta oli tullut. Alhaalta alkoi näkyä valoa. Noita-akka
sieltä tuli lyhty kädessä! Palda piiloutui nurkkaan. Noita seisoi
ullakon toisella puolella ja katsoi terävästi ympärilleen. Lyhdyn
valossa Palda huomasi, että se ikkuna, josta hän oli tullut, oli aivan
noidan vieressä ja — tukittuna.
Huomattuaan Paldan noita-akka syöksyi raivoissaan hänen kimppuunsa.
Syntyi hirveä takaa-ajo. Ympäri ullakon he juoksivat peräkkäin, noita
lyhty kädessä.
Yht'äkkiä kuului ankara rysähdys ja tuli pilkkoisen pimeää. Noita-akka
oli kompastunut juostessaan ja rikkonut lyhdyn. Palda ei antanut mennä
silmänräpäystäkään hukkaan. Muistettuaan, millä kohdalla ikkuna oli hän
kiiruhti sinne ja kiskaisi rievun pois. Ikkunasta virtasi sisään heikko
valonsäde. Akka kompuroi nurkassa ja sadatteli: — Senkin lurjus, kun
sai sittenkin varastetuksi ne sanat! — Mutta Palda hypähti ikkunalle,
levitti rikkonaiset siipensä ja lensi takaisin meren rannalle.
Koko aamuyön Palda istui satamassa ja odotti laivan lähtöä. Siellä
oli monta alusta, mutta missään ei näkynyt liikettä. — Aivan toisessa
päässä satamaa oli pieni laiva, josta kuului ääniä. Sitä luultavasti
varustettiin matkalle. Palda lensi sinne. Kenenkään huomaamatta hän
pääsi laivaan ja piiloutui matkatavaroiden taakse. Laiva lähtikin
matkalle ja Palda oli onnellinen tietäessään, että vaikein tehtävä oli
nyt suoritettu. Yksin istuessaan hän mietti sanoja, jotka noita-akka
oli lausunut. Sanojahan piti olla kolme eikä kaksi. Mutta noita-akka
oli lausunut vain kaksi sanaa: — Tut amo, ja lopuksi hänen nimensä,
sillä akka luultavasti tunsi hänet.
Koko päivän oli ollut hyvä tuuli ja laiva kulki kovaa vauhtia.
Illan suussa tuli kaksi merimiestä kantta pitkin juuri sen laatikon
kohdalle, jonka takana Palda istui piilossa. Paldaa peloitti, että
miehet sattuisivat huomaamaan hänet. Mutta ei — toinen heistä istuutui
laatikolle ja toinen nojasi kaidetta vastaan.
— Oletko koskaan kuullut Hukkasaaren tarinaa? kysyi toinen miehistä.
— Olen — senhän kaikki merimiehet tietävät, vastasi toinen.
— Niin, mutta Hukkasaari on nyt kokonaan kadonnut. Monta laivaa on
purjehtinut siitä ohi ja se on aina ollut poissa.
— Luultavasti se on vajonnut mereen — niin ainakin kerrotaan.
— Vajonnut se onkin. Olen kuullut kerrottavan, että jos Hukkasaarelta
katoaa joku vanki, niin se pysyy meren alla, kunnes se olento on
kokonaan kuollut ja vaaraton. Nyt on luultavasti tapahtunut niin, sillä
saari on ollut vajonneena kauan aikaa.
Siihen lopettivat miehet keskustelunsa ja menivät pois.
Hiljaa ja hiiskumatta Palda oli ollut piilopaikassaan. Siis oli kaikki
ollut turhaa! Saari oli kadonnut! Mahdotonta on siis päästä sinne.
Oliko hänen nyt seurattava laivaa yli meren ja sitten lopulta kuoltava
tällaisena kauheana linnunpelättimenä? Pitikö hänen sittenkin jättää
kaikki vankiraukat Hukkasaaren luolaan? Vähän ajan kuluttua saapuisivat
he siihen paikkaan, jossa saaren piti sijaita. Jännityksellä Palda
odotti hetkeä, jolloin saari siintäisi kaukaa mereltä. Ei kestänytkään
kauan, ennen kuin taivaan rannalta tuli näkyviin pieni musta pilkku.
Se läheni ja selveni. Todellakin — saari oli siellä samanlaisena
kuin ennenkin! Miehet olivat puhuneet turhia. Paldan mieli tuli taas
iloiseksi ja hän alkoi jo räpytellä siivillään, sillä saari läheni ja
hänen oli kohta lähdettävä lentoon.
Yks' kaks' Palda pyrähti lentoon ja lähti suoraan saarta kohti.
Merimiesten silmät suurenivat pyöreiksi nähdessään tuollaisen
merkillisen linnun lähtevän laivastaan. Ja vielä enemmän he
ihmettelivät nähdessään saaren taas pitkästä aikaa. Kauan he eivät
kuitenkaan sitä nähneet, sillä sumua alkoi laskeutua saaren ja laivan
välille.
Palda lensi yhä eteenpäin. Sumu sakeni niin, että saari enää vain vähän
häämötti. Palda kiiruhti lentoaan. Jäljellä oli enää vain muutaman
siiven iskun matka. Enempää hän ei olisi jaksanutkaan, sillä siivet
olivat väsyneet ja rikkonaiset. Mutta äkkiä — saari katosi! Palda
pysähdytti lentonsa ja räpytteli siivillään yhdessä kohtaa. Minne mennä
keskellä aavaa valtamerta, jossa ei näkynyt peukalon levyistä kuivaa
paikkaa, jolle olisi voinut laskeutua? Siinä hän räpytteli niin kauan
kuin siivet kannattivat. Viimein voimat loppuivat ja Palda putosi
mereen.