Pitkän ajan kuluttua Palda tuli tuntoihinsa. Hän oli tavattoman
kankea. Hän ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä — ei edes aukaista
silmiäänkään sen vertaa, että olisi saattanut nähdä, missä oli. Hän
makasi hiljaa ja liikkumatta.
Mutta pian Palda muisti kaiken. — Ahaa, hän ajatteli, — minä makaan
meren pohjassa ja olen kuollut. Tällaistako se kuolema onkin? Minunhan
on hyvä olla. Minä kuulen ja tunnen. — Kuinka se voi olla mahdollista
kuolleelle? — Ehkä hekin kuulevat ja tuntevat.
Mietteissään Palda ei huomannut, kuinka hän alkoi kohota hitaasti
ylöspäin. Vähitellen hän alkoi kuulla veden hiljaista loiskinaa. — Nyt
olen meren pinnalla, hän ajatteli. Veden loiskina taukosi ja Paldan
silmät aukenivat. Mitä ihmettä? Taivas kaareutui korkealla hänen
yläpuolellaan! Se oli harmaa ja pilvinen. Paldan mielestä tuntui olevan
aamuyö. Mutta missä hän oikeastaan nyt oli? Sivuilleen hän ei voinut
katsoa — sen verran kuin hän saattoi nähdä, oli sielläkin taivasta.
Kaikkialla vain taivasta... taivasta! Olisiko ehkä taivasta hänen
allansakin? Hänen kaikkea tätä tuumiessaan alkoi väsymys painaa häntä.
Hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän vaipui levolliseen uneen.
Oli aivan pimeä. Pitkä, valkoiseen vaippaan pukeutunut mies läheni
jostakin kaukaa. Hän pysähtyi Paldan eteen, kumartui hänen ylitseen
ja siveli kädellään hänen kasvojaan sanoen: — Voimistu, poikani! —
Paldasta tuntui kuin olisi virkistävää lähdevettä vuodatettu hänen
kuumeiselle otsalleen. Samalla Palda tunsi, kuinka elämä alkoi virrata
hänen suonissaan. Hän sai uusia voimia ja kavahti nopeasti seisaalleen.
Valkoinen mies jatkoi:
— Tunnen sinut, Palda. Olet kuninkaan poika Sarban valtakunnasta, joka
on tämän meren rannalla. Älä pelästy, poikaseni, et ole tietänyt tätä
aikaisemmin. Olen seurannut tarkasti sinun surullista elämääsi. Minulla
ei ole nyt aikaa kertoa sinun tarinaasi, mutta kuule tarkasti, mitä
puhun. — Tällä saarella asustaa ilkeä Musta noita palvelijoittensa
parissa. Minä tahdon pelastaa sinut heidän käsistään. Katsohan nyt
ensiksi, missä olet. Tämä on se sama korkea saari, jonka ennen
haaksirikkoa näit vaipuvan mereen. Kun merimiehet heittivät sinut
laivasta, upposit sinä ja olet nyt noussut saaren mukana meren
pohjasta. Musta noita saapuu vasta aamun koitteessa noutamaan sinua.
Hän ei tiedä, että minä olen käynyt sinun luonasi. Minä voin tehdä
sen ainoastaan unessa. Kuule tarkasti, mitä sanon, sillä kohta sinä
et enää voi uneksia enkä minä voi tulla luoksesi. Kun Musta noita
näet ottaa saaliinsa, hän anastaa ensimmäiseksi sen sielun. Silloin
tuo onneton ei voi enää koskaan uneksia enkä minä voi saapua hänen
luokseen. Täällä on paljon saman kohtalon alaisia kuin sinäkin. He
ovat ensin joutuneet merellä haaksirikkoon ja sitten ilkeä Musta noita
on korjannut ne. Voi, kuinka onnettomia ovat tämän saaren asukkaat
noiden kallioiden keskellä! Heidän ruumiinsa kulkevat tajuttomina ilman
sielua. Vain joskus he pääsevät ulos, mutta silloin heidän täytyy
muuttua linnuiksi, sellaisiksi, jotka eivät koskaan jaksa lentää
tämän meren yli. Siten he eivät voi karata — ja jos voisivatkin, he
pysyisivät aina lintuina, sillä he eivät voi muuttua ihmisiksi muualla
kuin Hukkaluolan sisällä. Minulla on vielä vähän aikaa neuvoa sinulle,
miten pääset pelastumaan. — Mustalla noidalla on harmaa, kivinen arkku,
jonne kaikki sielut kytketään. Siinä on sellainen lukko, jota ei voi
saada auki kuin yhdellä avaimella. Tätä avainta ei voi löytää muuten
kuin lasisen tähden avulla, joka on eräässä luolassa tällä saarella.
Mutta sitä ei saa lentoon, ennen kuin osaa sanoa sille kolme määrättyä
sanaa. Nämä sanat ovat salaisia eikä niitä tiedä kukaan muu kuin noidan
akka, joka asuu eräässä pienessä kylässä tämän meren takana. Häneltä
saa taikasanat, jos menee sydänyöllä, akan maatessa, ja pistää hänen
otsaansa tikarilla, joka on hänen tyynynsä alla. Sitten kun on saanut
taikasanat selville, tarvitsee vain mainita ne, ja tähti lähtee heti
lentoon, suoraan sinne, missä avain on. Seuraa nyt minua, niin näytän
sinulle paikan, jonka kautta pääset ulos Hukkaluolasta.
Samalla leimahti pieni tuli heidän eteensä ja alkoi liukua tasaisesti
eteenpäin. Valkoinen mies seurasi tulta ja Palda kulki perässä. Lopulta
tuli pysähtyi ja leimahti kuin salama muuttuen samalla punaiseksi.
Sitten se katosi ja tuli aivan pimeä. Valkoinen mies pysähtyi.
— Tässä on se paikka, pane tarkoin merkille. Kolme askelta jyrkänteen
reunasta — aivan tällä kohdalla Hukkavuoren sisällä — on pieni luola.
Luolassa on kaappi ja kaapissa lasinen tähti. Siirrä kaappi hiljaa pois
ja aukaise luukku, niin pääset ulos. Istu sitten tähden selkään ja
lausu taikasanat, niin se lähtee lentoon. Tehtävä on äärettömän vaikea.
Ole hyvin varovainen, ettei Musta noita huomaa mitään toimistasi, sillä
silloin joudut hukkaan. No niin, nyt on aika jo lähteä, sillä aamun
koitto on pian käsissä.
Valkoinen mies viittasi kädellään ja katosi.
Palda heräsi ja aukaisi silmänsä. — Minäkö kuninkaan poika? hän kertasi
hiljaa itsekseen. Mutta mitä? Alhaalta kuului vienoa, surullista
laulua. Palda tunsi äänen. Se oli sama, jonka hän oli kuullut saaresta
laivassa ollessaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta sävel kuului sen
sijaan selvästi. — Miksikähän tyttö lauloi aina noin surullisia
lauluja? Tosiaan! — Nyt hän muisti, mitä unta hän oli nähnyt! Valkoinen
mies oli sanonut, että Hukkasaarella oli muitakin samanlaisia kuin hän.
Olikohan tuo tyttönenkin yksi noita onnettomia? Tyttö raukka!
Palda nousi istualleen. Hän muisteli untansa. Ei millään ehdolla hän
saanut sitä unohtaa! Hän muisteli unensa alusta loppuun ja painoi
tärkeät kohdat tarkoin mieleensä. Palda katseli ympärilleen. Hän
huomasi olevansa Hukkasaaren korkeimmalla huipulla. Meri oli kokonaan
harmaan sumuvaipan peitossa, sillä aurinko ei ollut vielä noussut.
Alhaalta kallion sisältä alkoi kuulua kolinaa ja kaksi Mustan noidan
palvelijaa ilmestyi Paldan eteen. — Olemme hiukan myöhästyneet, se on
harmillista! hän kuuli niiden puhuvan. — No, samapa se, pitäkäämme
häntä ankarammin ja tarkemmin silmällä kuin muita! Samassa noidan
palvelijat ottivat Paldan ja kantoivat hänet eräästä suuresta aukosta
sisään, aivan lähellä sitä paikkaa, josta Palda oli nähnyt unta.
Palda oli nyt joutunut Mustan noidan huostaan. Hänet kannettiin
erääseen pimeään luolaan. Hän ei nähnyt mitään, tunsi vain, kuinka
kylmää huokui luolan seinistä ja kuinka hänen ympärillään häärättiin.
Hänen vähän aikaa siinä oltuaan alkoi näkyä valoa. Eräs mies astui
sisään pitäen kädessään heikosti valaisevaa vahakynttilää. Kauhusta
Palda tuli aivan tunnottomaksi. Ne olivat tutut kasvot. Se oli hänen
kauhea kasvatti-isänsä! Palvelijat osoittivat noidalle Paldaa. Hän
makasi liikkumatta ja sulki noidan lähestyessä silmänsä. — Siis
lopultakin ohjasi se viisari oikeaan! kähisi noita. Palda aukaisi taas
silmänsä. Noidan pöllönsilmät pullistuivat ulos, kääntyivät sitten
vastakkain, kasvot tulivat sinipunerviksi, eikä hän voinut kiukuissaan
puhua sanaakaan. Sen sijaan noita puristi suuren karvaisen kämmenensä
nyrkkiin, pui sitä Paldan edessä ja kähisi: — Kostan, kostan! Sinä olet
nyt vihdoinkin kynsissäni! Sydämesi on pysähtynyt ikipäiviksi eikä
sinulla ole enää muuta jäljellä kuin sielusi. Mutta senkin otan minä ja
kytken kiviarkkuuni, sillä karkaamisesi maksaa juuri sen! — Musta noita
osoitti ovelle päin ja kaikki palvelijat astuivat verkalleen Paldan
ympärille. Sitten he raastoivat hänet suurelle, koverolle kivipöydälle.
Noita asettui itse Paldan viereen. Palda näki hänen mustalla rinnallaan
välkkyvän verisen kolmion. Noita kumartui Paldan puoleen, painoi
sormellaan hänen silmänsä umpeen ja pisti tikarilla pienen haavan
hänen otsaansa. Sitten noita otti tikarin kärjellä pienen punaisen
veripisaran ja hyydytti sen verikolmioonsa. Samalla Palda tunsi, ikään
kuin jotakin olisi siirtynyt pois hänestä. Hänen silmänsä aukenivat
jälleen ja hän näki olentojen poistuvan erään halkeaman kautta, josta
tunkeutui luolaan pieni valojuova. He kantoivat käsissään jotakin, joka
muistutti pientä, pitkänomaista kiviarkkua.
Palda nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Hän ponnahti rivakasti
ylös kivipöydältä ja riensi rakoa kohden, mutta silloin tarttui joku
häneen takaapäin. Se oli eräs Mustan noidan palvelijoista, joka oli
jäänyt häntä vartioimaan. Se pudisti päätään merkiksi, ettei aukolle
saanut mennä. — Minun täytyy päästä sinne! Mitä he kantoivat? kysyi
Palda jyrkästi ja riuhtaisi itsensä irti juosten aukolle. Äkkiä hän
tunsi vasemmassa käsivarressaan kipua. Vartija oli kuumalla raudalla
piirtänyt hänen käsivarteensa syvän merkin. Paldan täytyi kääntyä
takaisin. Vartija viittasi kädellään vihaisena ja osoitti luolan
toisessa päässä olevaa aukkoa, josta noita oli tullut. — No, menenpä
sitten, ajatteli Palda, — mutta kyllä minä vielä tuollakin käyn!
Palda riensi aukosta ulos. Hän tuli ihmeelliseen paikkaan. Taivas oli
poissa, kukat olivat poissa! Ei tähtiä, ei aurinkoa eikä kuuta ollut
täällä, ja ulkona hän kuitenkin oli. Taivaan asemesta täällä oli
harmaa, jäinen katto. Kukkien ja puiden asemesta oli pitkiä, jäisiä
tankoja. Huh! kuinka kaikki täällä oli kylmän näköistä! Niin pitkälle
kuin silmä kantoi oli yhtämittaista jäämaailmaa! Palda otti käteensä
erään jääputken ja koetti sulattaa sitä, mutta se ei sulanut — ei
edes tuntunut kylmältä! Varmaa oli kuitenkin, ettei se ollut lasia
eikä kristallia. Jäätä se oli aivan varmasti. Yht'äkkiä hän painoi
kätensä sydämelleen! Ensi kertaa hän huomasi, ettei se sykkinyt! Mikä
hirmuinen todellisuus! Sydän ei sykkinyt, veri oli kylmää ja hän oli
siis kuollut! Hänen kädessään ei ollut pikkuistakaan lämpöä — siksi
ei jääkään sulanut! Hän katsahti ympärilleen. Siellä täällä, kaukana
ja lähellä kulki ihmisiä verkalleen edestakaisin. He kulkivat päät
riipuksissa, alakuloisina ja ilman päämäärää. Heillä oli tummat viitat
yllään.
Samasta oviaukosta, josta Palda juuri oli tullut, tuli musta vartija
kantaen käsivarrellaan tummaa viittaa. Hän tuli Paldan luo, asetti
viitan hänen ylleen ja veti hänen vasempaan käsivarteensa punaisen
ristin. Merkillistä oli Paldan mielestä, että ainoastaan hänellä oli
punainen merkki.
Vähän ajan kuluttua Palda lähti tarkastamaan lähemmin ympäristöään. Hän
piti tarkoin silmällä vastaantulijoita. He olivat aivan kuin kuolleita.
Heidän silmänsä tuijottivat jonnekin kauas katsahtamatta lainkaan
sivuille päin. Silmistä näki selvästi, että he kulkivat tajuttomina,
tietämättä mitään ympäristöstään.
Palda tuli erään suuren jättiläisjääpuun luo. Sen juurella oli pieni
tumma olento kyyristyneenä. Palda vetäytyi äkkiä askelen taaksepäin
ja huudahti hiljaa hämmästyksestä. Tuolla tummalla olennolla oli
samanlainen risti käsivarressa kuin hänelläkin! Huudahduksen
kuultuaan olento hypähti ylös. Silloin Palda huomasi, että tämä oli
pieni tyttönen. Näki selvästi, että tyttö oli itkenyt. Kyyneleitä
oli vielä hänen poskillaan ja hän nyyhki hiljaa. Tyttö kohotti
tummat, kyyneleiset silmänsä Paldaan, mutta huomattuaan ristin hänen
käsivarressaan hän voihkaisi ja lyyhistyi uudelleen maahan alkaen
itkeä katkerasti. Palda tuli aivan neuvottomaksi. Hän otti tyttöä
käsivarresta, nosti hänet ylös ja alkoi lohduttaa häntä.
— Miksi itket? kysyi Palda.
— Itken omaa onnettomuuttani, ja nyt nähdessäni, että sinullakin on
samanlainen risti, itken myös sinun onnettomuuttasi! Tiedän, että olet
juuri tänne tuotu etkä tiedä, missä olet. Olemme niin onnettomia!
Samalla tukahdutti uusi nyyhkytys hänen äänensä eikä hän voinut enää
jatkaa puhettaan.
— No, rauhoitupas nyt, pikku tyttönen, ja kerro minulle, kuinka
onnettomia olemme, niin minä kerron sitten sinulle, kuinka onnellisiksi
tulemme! sanoi Palda.
Tyttö nosti silmänsä Paldaan ja hymyili.
— Kiitos, hän sanoi, sinä olet hyvä poika. Minä tahdon heti olla sinun
hyvä ystäväsi. Istukaamme tuohon, niin kerron sinulle kaikki alusta
alkaen.
Sitten he istuutuivat ja tyttö alkoi kertoa:
— Tottahan tiedät, että olemme molemmat kuolleet pois maailmasta. Sinne
emme voi enää koskaan palata. Olen ollut täällä jo kauan, kauan! Minä
en tiedä ajan pituutta, mutta sen vain tiedän, että kauan olen täällä
ollut! — Jouduin kerran haaksirikkoon isäni kanssa. Molemmat me silloin
hukuimme. Minä jouduin heti tänne ja isääni en ole sen koommin nähnyt.
Voi, pikku äitiraukkaani! Muistan, että hän oli suloinen olento. On
tainnut jo kuolla suruun meidän tähtemme! Minä olin silloin aivan
pieni, olen siitä asti viettänyt tätä yksitoikkoista elämää. Täällä on
useita mustia olentoja, joiden päänä on ilkeä Musta noita. Nämä olennot
vartioivat ankarasti ja tarkasti minua. — Oletko nähnyt verikolmiota
Mustan noidan sysimustalla rinnalla? Mitä enemmän hän saa ihmisiä
tänne vangikseen, sitä enemmän suurenee ja kimaltelee kolmio! jokaisen
ihmisen elämän hän ottaa pienenä, lämpimänä veripisarana ja hyydyttää
sen kolmioonsa. Minua ihan kauhistuttaa koko tämä kuollut maailma
ja nämä kuolleet olennot! Sielua meillä ei ole, sillä noita anastaa
sen ensimmäiseksi. Niin kauan kuin emme voi saada sitä takaisin,
täytyy meidän olla täällä. Tämä paikka, jossa olemme, ei ole mikään
saari, vaan suuri vedenalainen maailma. Ainoastaan pieni osa tästä on
vedenpinnan yläpuolella, mutta sekin voi kadota, jos noita on nähnyt
hyväksi anastaa lisää onnettomia vankeja. Täällä ei ole päivää eikä
yötä. Kukaan ei kasva eikä vanhene. Minulla on niin ikävä, kun en
koskaan voi nukkua enkä nähdä unta kesästä, linnuista ja kukkasista!
Enempää tyttö ei voinut kertoa, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän
puhkesi itkemään.
Palda kauhistui ajatellessaan, kuinka hirmuista elämää tuo pieni,
viaton olento oli saanut viettää! Mutta lannistua hän ei millään
hinnalla tahtonut! Rohkeutta, rohkeutta vaadittiin. Palda lupasi
tytölle, että hän koettaa kaikin voimin pelastaa hänet tästä kauheasta
paikasta.
Tyttö tuli äärettömän hyvilleen. Hän kehoitti Paldaa olemaan hyvin
varovainen, sillä jos hänen yrityksensä tulisi ilmi, Musta noita voisi
panna täytäntöön viimeisen rangaistuksensa. — Nämä punaiset ristit ovat
merkkinä jostakin tottelemattomuudesta. Minullakin on sellainen merkki,
kun kerran aioin väkisin mennä saarelle ihmisenä toisten kaikkien
muuttuessa linnuiksi. Jos saa kolme tällaista merkkiä, joutuu erään
kiviluolan sisään, jossa on ainainen yö. Mutta minun tietääkseni siellä
ei ole ketään.
Sitten Palda erosi tytöstä, joka alkoi hyräillä hiljaa.