V.

Palda aukaisi silmänsä. Mustia lintuja lensi hänen ympärillään sinne

tänne, ristiin rastiin. Ne näyttivät hyvin tutuilta ja — aivan oikein —

ne olivat samanlaisia kuin hänkin, roikkuvajalkaisia ja suurikorvaisia.

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Palda ei päässyt käsitykseen. Äkkiä hän

muisti, kuinka hän oli pudonnut mereen. Hän oli luullut hukkuvansa.

Mutta juuri hänen pudotessaan oli pieniä laivahylyn kappaleita sattunut

ajelehtimaan hänen kohdallaan ja hän oli pudonnut suoraan eräälle

niistä. Musta noita oli Hukkasaarella seurannut koko ajan Paldan matkaa

suuntakellostaan. Nähtyään viisarista, että Palda läheni saarta, hän

laski sen viime hetkessä veden alle. Silloin hän huomasi, kuinka Palda

vähän aikaa räpyteltyään putosi suoraan mereen. Sen pitemmälle noita

ei enää viitsinyt seurata. Hän luuli, että Palda oli hukkunut mereen

ja tullut vaarattomaksi. Sitten hän antoi saaren jälleen kohota esiin,

laskipa vangitkin ulos raittiiseen ilmaan kuten ennenkin.

Nyt Palda oli siis lopultakin pelastunut, ja vielä onnellisesti.

Tuntemattomana hän pääsi sisään Hukkaluolaan. Käytyään myrkkyhuoneen

läpi hän muuttui taas ihmiseksi ja kiiruhti jäävaltakuntaan. Kukaan ei

huomannut häntä. Ainoastaan pikku tyttö tunsi hänet ja ilostui niin,

että hänen kirkkaat, kylmät kyynelensä vierivät poskille. Palda tunsi

itsensä ylen onnelliseksi tietäessään, että hän joskus voisi pelastaa

tuon suloisen ja hänelle niin rakkaan olennon.

Pikku tyttö kutsui hänet heidän yhteisen, suuren jääpuunsa alle ja

kertoi Paldalle:

— Tänään on Musta noita palvelijoineen kokouksessa. He luulevat sinua

kuolleeksi, ja koska he nyt luulevat olevansa rauhassa sinulta,

he päättävät tänä yönä, milloin seuraava saalis otetaan. Heti yön

tultua he menevät kokoushuoneeseen ja viipyvät siellä sydänyön ajan.

Se huone sijaitsee aivan tämän saaren pohjukassa. Sen ovella seisoo

aina kymmenen vartijaa, eikä sinne pääse kukaan muu kuin Musta noita

palvelijoineen. Siellä he rauhassa päättävät, mitä tahtovat, eikä

kukaan voi heitä kuunnella.

Palda tuli äärettömän hyvilleen. Taas sattui hänelle hyvä tilaisuus!

Mitään puhumatta hän asettui piiloon odottamaan noidan lähtöä. Myöhään

illalla hän näki, kuinka noita palvelijoineen lähti pois ja katosi

Hukkasaaren alimpaan sopukkaan. Ollen varma, ettei kukaan enää häntä

nähnyt, Palda lähti etsimään huonetta, jossa lasitähti oli. Se ei ollut

kovin vaikeaa, sillä hän oli nähnyt kerran Mustan noidan menevän sinne.

Huoneessa ei ollut muita esineitä kuin suuri, vanhanaikainen kaappi,

joka oli asetettu huoneen perälle seinää vasten. Repimällä hän sai

ovet auki ja alkoi hapuilla hyllyjä. Toiselta hyllyltä hän löysi

kellon, joka osoitti karkulaisten olinpaikan. Hän tarkasti sitä. Hän

näki kellosta itsensä aivan samassa paikassa, jossa hän juuri oli.

Palda sinkautti kellon seinään, ettei noita enää saisi selville hänen

olinpaikkaansa. Sitten hän hapuili kiireesti hyllyjä löytääkseen

tähden. Se oli heti kolmannella hyllyllä. Hän otti sen ulos kaapista

ja alkoi etsiä paikkaa, mistä päästä ulos. Hän muisti, että kaapin

takana pitäisi olla aukko. Vaikea oli siirtää kaappia, sillä se oli

kovin raskas ja oli seisonut siinä jo vuosikausia liikuttamatta. Kovien

ponnistusten jälkeen se kumminkin siirtyi sen verran, että Palda sai

työnnetyksi tähden raosta ulos. Sitten hän tunkeutui itse perässä.

Hän oli nyt ulkona, vapaudessa, muutaman askelen päässä jyrkänteen

reunasta. Palda istui lasitähden selkään ja lausui taikasanat:

— Tut amo...!

Mutta Paldan suureksi kauhuksi lasitähti pysyi lasitähtenä eikä

liikahtanutkaan paikaltaan. Hän lausui sanat uudelleen, vielä

mahdikkaampana, mutta tulos oli sama.

Palda nousi pois lasitähden selästä ja tutki sitä joka puolelta.

Hän tuumi ja tuumi. Valkoinen mies oli sanonut hänelle, että sanoja

täytyi olla kolme, mutta noita oli lausunut vain kaksi sanaa ja päälle

päätteeksi hänen nimensä. Hän asettui uudelleen lasitähden selkään ja

koetti lausua samalla tavalla kuin noita-akkakin:

— Tut amo — ja hän lisäsi vielä — palda!

Silloinkos alkoi hänen ympärillään surista ja rätistä! Kaiken värisiä

tulia risteili hänen silmissään! Tähti alkoi hehkua, kohosi ilmaan, ja

sille leimahti pitkä, tulinen pyrstö! Ennen kuin Palda ehti selvitä

hämmästyksestään, hän lensi jo pyrstötähden selässä halki ilmojen

kiitäen.

Kovaa vauhtia Palda lensi eteenpäin. Tähti kohosi kohoamistaan yhä

korkeammalle. Maa oli jo syvällä hänen allansa. Se oli kuin pieni

paikkatilkku. Siellä oli tummempia ja vaaleampia paikkoja, maita ja

meriä. Palda tunsi huimausta päässään. Hän ei uskaltanut enää katsoa

alas. Mitä ylemmäksi hän kohosi, sitä kylmemmäksi ilma muuttui. Siellä

kulki kylmiä viimoja ja Palda alkoi palella. Hän piti lujasti kiinni

tähdestä, mutta kädet alkoivat kohmettua kovassa ilmanvedossa. Huih!

Mitä, jos hän ei jaksaisikaan pitää kiinni, vaan liukuisi tähden

selästä ja putoaisi! Mutta Palda muisti Hukkasaaren vankeja ja ponnisti

voimiaan pysyäkseen tähden selässä. Vähitellen tähti alkoi laskeutua

alemmaksi ja ilma lämpeni taas. Tultuaan meren kohdalle tähti alkoi

lentää hurjaa vauhtia suoraan eteenpäin.

Kaukana taivaanrannalla häämötti pilvenkorkuinen vuori. Lähemmäksi

tultuaan Palda huomasi, että vuori laskeutui mereen äkkijyrkkänä kuin

seinä. Tähti lensi suoraan vuoren seinämää kohti! Voi onnetonta!

Tähdellähän ei ollut silmiä, eikä se siis voinut nähdä, mitä edessä

oli! Se lensi yhä samaa vauhtia, vaikka vuori oli jo aivan lähellä!

Palda tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin ruumistaan. Nyt oli siis

hänen viime hetkensä tullut! Oi, oliko tämäkin vain yksi Mustan noidan

verkko, johon hänen piti joutua! Muutama silmänräpäys enää ja hän

murskautuisi kalliota vasten! Palda sulki silmänsä.

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä hän oikeastaan oli? Hänen

ympärillään oli pilkkoisen pimeää. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin

lasitähden, joka hehkui hänen vieressään. Tähden hehku himmeni

vähitellen, ja pian se oli kokonaan sammunut. Palda ei ymmärtänyt

mitään. Hän muisti viimeksi lentäneensä suoraan päin korkeata

vuorta. Mutta — jos hän olikin lentänyt vuoren seinästä sisään? Hän

hymähti hassua ajatustansa. Mitä! Kaukana syttyi sininen liekki,

joka valaisi himmeästi ympärilleen. Palda huomasi olevansa suuressa

kallioluolassa. Samassa hän ymmärsi kaikki! — Juuri viime hetkessä,

kun hän oli ummistanut silmänsä luullen murskautuvansa kallioon,

seinämästä oli lentänyt auki kaksi jättiläiskokoista kiviovea, ja

hän oli tähtineen pudonnut luolan lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Ovet olivat sulkeutuneet, ja kun Palda jälleen heräsi, hehkui tähti

jo sammumaisillaan. — Palda lähti menemään sinistä liekkiä kohti.

Tultuaan lähelle hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä

oli suuri valkoinen pääkallo. Paldaa peloitti. Pääkallo pyöri joka

suuntaan ikään kuin etsien jotakin. Sen punaiset silmät katsoivat

läpitunkevasti Paldaan. Sitten kallo aukaisi suunsa selko selälleen,

niin että leukaluut lonksahtivat. Hampaita pääkallolla ei ollut, vaan

sen sijaan pieniä ja suuria avaimia. Siinä oli siis sekin avain,

jota Palda oli tullut etsimään. Hän kumartui tarkastamaan niitä. —

Jokaisessa oli pienin kirjaimin kirjoitettu, mikä avain oli. Palda

luki: "Tulihuoneeseen". "Höyhenkammioon". "Helmikaappiin". Luettuaan

"Hukkaluolan elämänkirstuun" hän sieppasi äkkiä avaimen käteensä.

Enempää Palda ei viitsinyt avaimia tarkastella. Hän oli saanut, mitä

oli tullut hakemaan ja pani avaimen taskuunsa. Oli jo aika lähteä. Hän

meni lasitähden luo ja istuutui sen selkään. Sininen liekki nurkassa

sammui.

— Tut amo palda!

Suuret kiviovet avautuivat selko selälleen, ja tähti lensi ulos. Taas

kohosi Palda korkealle ilmaan ja lensi eteenpäin hirveää vauhtia. Maa

häämötti hänen allansa harmaana pilkkuna ja hävisi lopulta kokonaan.

Kotvasen kuluttua tähti hiljensi taas vauhtia, kuten tullessakin, ja

laskeutui alemmaksi. Hukkasaaren jylhät kalliot alkoivat häämöttää yön

hämäryydessä.

Kun Palda saapui saarelle, oli keskiyön aika jo ohi. Harmaalla

taivaanrannalla alkoi jo näkyä nousevan päivän ruskoa.

* * * * *

Hukkaluolaan tultuaan Palda juoksi kiireesti kaikkien huoneiden läpi

päästäkseen jääpalatsiin. Siellä oli kaikki entisellään. Tummat

varjot kulkivat tajuttomina edestakaisin. Kenestäkään välittämättä

Palda kiiruhti suuren jääpuun alle. Siellä istui hänen pikku tyttönsä

kyyryssä, toivottoman näköisenä. Nähtyään Paldan hänen silmänsä

kirkastuivat.

— Sinä siis palasit! huudahti tyttö. — Pelkäsin niin kovasti, ettet

enää ehtisi takaisin, sillä muutaman hetken kuluttua palaavat noidat

kokouksesta!

— Olemme pelastetut! Minulla on avain! Kiiruhtakaamme, että ehdimme!

Olemme sitten niin kovin onnellisia! Tule! huusi Palda yhteen

hengenvetoon vetäen tyttöä kädestä mukanaan.

Kun muut vangit näkivät Paldan ja tytön poistuvan jääpalatsista,

he lähtivät seuraamaan heitä. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli

tarkoituksena, seurasivat vain tajuttomina.

Kun he saapuivat siihen huoneeseen, jossa harmaa kiviarkku oli, Palda

otti avaimen taskustaan ja työnsi sen lukkoon. Voimakkaasti hän väänsi

avainta oikealle ja arkun kansi ponnahti auki! Sielut vapautuivat

kivisestä vankilastaan ja kaikki vangit tulivat jälleen eläviksi.

Sydämet sykkivät jälleen ja veri virtasi lämpimänä suonissa. Samoin oli

käynyt Paldalle itselleenkin.

Palda neuvoi nyt pelastettuja menemään yksitellen kapean halkeaman

kautta saarelle. Itse hän jäi odottamaan, kunnes kaikki olivat ehtineet

pois luolasta, ja astui sitten viimeisenä ulos.

Kuinka ihanalta maailma nyt näyttikään! Taivas oli hohtavan sininen ja

ilma kuultavan kirkas!

Vapautetut vangit seisoivat Hukkasaaren huipulla nauttien kaikesta

ihanuudesta ja hengittäen täysin rinnoin raitista ilmaa pitkän

vankeuden jälkeen.

Sitten he laskeutuivat hitaasti äkkijyrkkää rinnepolkua alas rantaan.

Erään lahdekkeen mutkassa oli suuri laivasto. Vilkasta liikettä ja

ihmisvilinää näkyi laivoilla. Kiire näytti olevan jokaisella. Missä

vedettiin purjeita ylös, missä kannettiin tavaroita, ja missä taas

komenteli kapteeni ja jakeli merimiehille käskyjään. Ankkureita

nostettiin, ja alus toisensa jälkeen alkoi hiljaa liukua merelle päin.

Joka puolella näkyi vain laivoja ja purjeita.

Eräs suuri laiva erottautui kaikista muista. Sillä oli kuninkaallinen

vaakuna kyljessä ja kultainen leijonankuva kokassa.

Vapautetut kiiruhtivat kulkuaan joutuakseen katsomaan, mistä oli tuo

suuri laiva ja tuo suuri laivasto. Palda puristi ihastuksissaan pikku

tyttönsä kättä — he kaksi kulkivat edellä muiden seuratessa. Suuren

laivan kyljessä oli nimi "Sarba".

— Kuninkaan laiva! huudahtivat kaikki, ja Palda kuiskasi tytölleen: —

Isäni laiva! Minä olen Sarban kuninkaan poika!

Tyttö veti kätensä hiljaa Paldan kädestä, painoi päänsä surullisena

alas ja hiipi kenenkään huomaamatta syrjään.

— Voi, nyt minä menetin hänet! hän nyyhki hiljaa, — hän on kuninkaan

poika ja minä — kalastajan tyttö!

Palda oli heti huomannut tyttönsä hämmästyksen, kiiruhti perässä ja

kuuli hänen viime sanansa.

— Niin, minä olen kuninkaan poika ja tulen kerran kuninkaaksi, ja sinä,

pikkuinen kalastajatyttöni, kuningattareksi. Mutta katso nyt minuun

kirkkailla silmilläsi kuten ennenkin äläkä sure enää, sanoi Palda,

sitten tarttuen uudelleen tytön valkoiseen, hentoon käteen.

Tyttö nosti silmänsä ja hymyili kyynelten läpi.

He saapuivat laivalle. Hienosti pukeutunut hoviherra astui sieltä

vastaan ja kumarsi syvään Paldalle. Palda talutti kädestä tyttöään,

joka seurasi säikähtyneenä ja vastahakoisena, ja jätti hänet kuninkaan

kammion oven eteen, kunnes palasi.

Kuningas astui Paldaa vastaan kädet ojossa sulkien ainoan poikansa

syliinsä, eikä liikutuksesta voinut sanoa sanaakaan. Palda oli

onnellinen. Kuinka ihanalta tuntuikaan nyt, kaikkien huolien ja

kärsimysten jälkeen, vaipua oman isänsä syleilyyn!

— Rakas, rakas poikani, sanoi kuningas, ilkeän noidan lumous on nyt

vihdoinkin voimaton! Olipa ihanaa, että sain ainoan perilliseni

takaisin! — Kymmenen vuotta sitten joutui minun kuninkaallinen

kalastajani tämän saaren kohdalla haaksirikkoon ja hukkui pienen

tyttönsä kanssa. Saatuamme tiedon onnettomuudesta lähdimme heti koko

laivaston kanssa etsimään kalastajan laivaa, mutta emme löytäneet

siitä jälkeäkään. Hukkasaaren noita, josta emme tienneet silloin

vielä mitään, nostatti hirveän myrskyn ja me jouduimme haaksirikkoon.

Sinä olit silloin viisivuotias. Mutta nyt on nostettava ankkuri ja

lähdettävä purjehtimaan kotiin päin! Olemmekin olleet matkalla jo

kymmenen vuotta!

Silloin Palda muisti pikku tyttönsä ja meni hakemaan hänet kuninkaan

eteen. Kuningas hämmästyi suuresti ja huudahti:

— Siinähän on Rosalda, minun kunnollisen kalastajani tytär! — Kuningas

oli aina pitänyt Rosaldasta ja hänen nöyrästä esiintymisestään.

Kuninkaallinen laiva lähti purjehtimaan Sarban valtakuntaa kohti. Oli

varhainen aamu, ja aurinko nousi kaukaa meren takaa. Rosalda ja Palda

seisoivat kannella ja katselivat merelle. Melkein itkusilmin tyttö

kuiskasi:

— Voi, jos tämä onkin vain unta, ja me heräämme taas Hukkaluolan

jäämaailmassa! Tämä on liian ihanaa ollakseen todellista!

— Ihanaa tämä on, mutta silti ihan totta! Eihän Hukkavuoressa koskaan

uneksita! Pyyhi nyt kyynelesi ja hymyile kuten ennenkin, sitten on

meillä taas hyvä olla! lohdutti Palda.

— Se on totta! Eihän Hukkavuoressa uneksita! huudahti Rosalda ja pyyhki

kyynelensä. Hän otti Paldaa kädestä ja jäi yhdessä hänen kanssaan

katselemaan auringon ihmeellistä nousua.

Kaukaa häämötti komea kaupunki. Korkeat tornit kimmelsivät auringossa.

Lumous oli haihtunut. Risainen kylä oli muuttunut entiseksi komeaksi

Sarban kaupungiksi.

Suuri ilo ja riemu syntyi Sarban valtakunnassa kuninkaan ja

kruununperillisen palaamisen johdosta. Kaikkien rakennusten katoille

nostettiin liput, ja tulojuhlaa vietettiin kokonaista kymmenen päivää.

Rosalda saapui kotiinsa. Hän luuli tapaavansa siellä ainoastaan vanhan

äitinsä — tai ehkä ei enää häntäkään. Mutta mitä ihmettä! — Äiti ja isä

istuivat molemmat pirtissä, kun hän avasi oven.

— Isä täällä — ja äiti! huudahti Rosalda. — Voi, kuinka te olette

vanhentuneet!

— Niin, lapseni, suuri suru vanhentaa! — Isäsi hukkui kymmenen vuotta

sitten. Hän tuli tänään kotiin sen suuren laivaston mukana kuten

sinäkin. Taivas on antanut molemmat aarteeni takaisin!

Iloinen oli se hetki, jolloin nuo kolme saivat taas nauttia yhdessäolon

onnesta.

* * * * *

Viimeisenä "kymmenen päivän" juhlana oli kaksinkertaiset pidot. Silloin

vietettiin kuninkaan pojan ja kalastajatytön häitä. Onnellisia olivat

nuo kaksi, mutta heidän onnensa kautta olivat kaikki muutkin tulleet

onnellisiksi. — Suuria ja arvokkaita olivat häälahjat. Joka puolelta

niitä saapui, toinen toistaan ihanampia. Eräs pieni lahja kiinnitti

erityisesti morsiusparin huomiota. Se oli pieni punainen, välkkyvistä

rubiineista valmistettu risti, johon oli taidokkaasti kaiverrettu sanat:

Muistoksi pienelle morsiamelle ja hänen pelastajalleen Hukkaluolan

vapautetuilta vangeilta.

Rosalda piti ristiä pienessä kätösessään ja katseli sitä kauan.

Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisteli noita hirveitä

aikoja.

Palda otti rubiiniristin käteensä ja kysyi, miksi Rosalda itki juuri

tänään.

— Itken ainoastaan ilosta tietäessäni, kuinka onnellinen nyt olen ja

kuinka onneton olen kerran ollut!

— Rosalda, tämän ristin pidämme kalleimpana muistonamme, sillä tässä on

yhteisen onnemme salaisuus! Pyyhi kyynelesi, Rosalda, ja laula minulle

nyt tuo surullinen laulu, jonka kerran kuulin sinun laulavan ollessasi

Hukkasaaren vankina.

Rosalda kohotti ihanat silmänsä Paldaan ja lauloi hänelle vienolla,

hiljaisella äänellä surullisen Hukkasaaren laulun:

Oon kerran ennen ollut

ma tyttö kalastajan.

Niin selvään vielä muistan

sen onnellisen ajan.

Niin hyvä oli isä,

niin hellä äiti-kulta!

Ne kauan sitten vienyt

on kova onni multa.

Sen myrsky-yön ma muistan,

kun aallot isän peitti,

ja Hukkasaaren rantaan

mun onnettoman heitti.

Ei päivä tänne paista,

ei kuulu linnun ääni.

Vain holvikatto jäinen

nyt kaartuu yli pääni!

Ei kukaan täällä elä,

ei ykskään sydän sykkää.

On kaikki sielutonta

ja kuollutta ja mykkää.

Oon vanki Hukkasaaren,

mua vahtii Musta noita!

Oi, pelastuksen päivä,

sa etkö koskaan koita?

Vaan kuitenkin ma toivon

ja tyynnä hiljaa vuotan...

Sun, Sankarini, kerran

ma tulevaksi luotan!