Aamuaurinko nousi suurena ja punaisena. Huimaavan korkealla avaruudessa
purjehti pienen pieni musta pilkku.
Siellä lensivät Heleena ja lepakko uudelle etsinnälleen.
Tällä kertaa ilma oli aivan tyyni. Meren kohdalla alkoi vasta tuulla.
Selälle tultua lepakko teki äkkinäisen kulman alaspäin kiitäen suoraan
mereen.
Heleena kuuli selvästi, kuinka meri kohisi heidän allaan, mutta ei
vähääkään pelännyt. Tästä lähin hän ei pelkäisi enää mitään. Hän ei
pakenisi mitään kärsimyksiä, kunhan vain löytäisi ruusun!
Parissa silmänräpäyksessä olivat Heleena ja Jim pudonneet mereen, ja
suuri harmaa hyökyaalto peitti heidät alleen.
Heleena tunsi, kuinka viileä merivesi huuhteli hänen kasvojaan. Meri
kohisi ja valitteli myrskytuulen kourissa. Lepakko äänteli hiljaa.
Yhden kerran se vielä voihkaisi ja sen jälkeen Heleena ei kuullut enää
mitään. Hän tunsi vaipuvansa hitaasti alaspäin. Henkeä ahdisti. Vihdoin
hän tunsi allansa pohjan.
Heleena lähti haparoimaan eteenpäin tunnustellen käsillään ympärilleen.
Hänen kätensä sattuivat johonkin kylmään, limaiseen... kuului sihinää
ja sakeaa mutaa ryöppysi hänen kasvoilleen, niin että henki kokonaan
salpaantui. Hän haparoitsi uudelleen ja tapasi taas jotakin, mutta kävi
samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Lopulta hän ei koskenut
enää mihinkään, puristi vain kätensä nyrkkiin ja istui hiljaa. Vähän
ajan kuluttua kysyi matala ääni:
— Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — En! vastasi tyttö. Samassa tarttui
suuri limainen käsi hänen käteensä ja Heleena kuuli saman matalan äänen
sanovan:
— Seuraa! — Hän nousi heti ja seurasi olentoa, vaikka tuntui ilkeältä
pitää kiinni sen liejuisesta kädestä.
Jonkin ajan perästä olento päästi Heleenan käden, ja hän kuuli suuren
muurioven paukahtavan takanaan kiinni. Samalla hetkellä hän huomasi
seisovansa vihertävän hämärässä huoneessa. Ympärillään hän ei nähnyt
ketään.
Ylhäällä kuului suhinaa ja lepakko ilmestyi Heleenan eteen. — Olemme
päässeet perille, sanoi lepakko. — Nuo olennot tuolla meren pohjalla
näkivät, että sinä et pelännyt mitään, mitä ympärilläsi tapahtui ja
päästivät sinut tänne. Minä olen tullut tänne toista tietä heidän
huomaamattaan. Nyt lähden etsimään ruusua. Odota tässä, kunnes palaan.
Jos näet jotakin peloittavaa, niin älä näytä säikähdystäsi äläkä huuda.
Ainoastaan täten onnistumme. Minä tulen kohta! — Samalla kuului pieni
suhahdus ja lepakko oli kadonnut.
Aika kului kulumistaan. Huoneessa oli aivan hiljaista. Tuli yhä
hämärämpää. Hiljaisuus alkoi kammoksuttaa Heleenaa. Lepakko oli
luvannut palata pian, mutta mitään ei kuulunut. Olikohan tapahtunut
jokin onnettomuus? Heleena istuutui pieneen nurkkaukseen odottelemaan
ja torkahti sinne.
Äkkiä kuului kimeä kirkaisu. Heleena hypähti pystyyn. Huone oli tullut
pimeäksi eikä hän nähnyt ketään. Sama sydäntä vihlova kirkaisu kuului
uudelleen ja sen jälkeen seurasi karkeaa naurun pärinää. Heleena ei
käsittänyt mitään.
Samassa aukeni ovi vastakkaiselta puolelta ja sisään astui soihtujen
valossa kolme rumaa olentoa. Heleena tarkasti niitä ja huomasi, että
niillä oli hirveän suuret ja tylpät nenät. Kaljut päät vasemmalle
kallellaan ne linkuttivat hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen heistä oli
lihavin ja lyhin ja raahasi perässään jotakin. Toiset, jotka seurasivat
jäljessä, olivat hiukan isompia ja kantoivat käsissään soihtuja.
— Heleena kalpeni ja ummisti silmänsä. Ensimmäisellä oli oikeassa
kädessään valkoinen ruusu. Heleena kuuli olennon puhuvan matalalla
äänellä: — Jättäkäämme hänet tähän, hän on elävä enää vain muutaman
hetken. — Minä olen voittanut, se jatkoi sitten ja kohotti ruusun
silmiensä tasalle oikein sitä tarkastellakseen.
Kuului suhinaa ja Heleena näki lepakon lentävän huoneessa edestakaisin.
Hiljaa, kenenkään huomaamatta, se lensi ensimmäisen olennon luo,
sieppasi siltä äkkiä valkoisen ruusun ja hävisi hämäryyteen. Olennot
tulivat raivoihinsa. Ne ottivat huoneen nurkasta pitkiä ruokovapoja
ja alkoivat niillä ahdistaa lepakkoa. Kuului hiljainen vingahdus, ja
jotakin putosi Heleenan jalkojen juureen. — Se oli Jim-parka. — Ota,
ota! se sanoi hiljaa, — piilota... älä anna... olen kuolemaisillani! —
Heleena otti lepakolta pienen valkoisen ruusun, piilotti sen poveensa
ja otti lepakon syliinsä. Se pieni raukka oli saanut rintaansa haavan
ja vapisi tuskasta. Heleenaa alkoi itkettää. — Jim, Jim, kuoletko sinä?
kuiskasi Heleena. — Kuolen! vastasi lepakko ja jatkoi katkonaisesti: —
Vasemmalla... ovi... tässä pilli... puhalla... yl... häällä...
Samalla se liikahti hiukan ja jäi sitten hiljaa makaamaan. Heleena
huomasi, että Jim oli kuollut, ja alkoi itkeä hiljaa.
Olennot hosuivat yhä vavoillaan. He eivät olleet huomanneet, että
lepakkoon oli sattunut. Pian he kuitenkin väsyivät ja asettivat
ruokovavat nurkkaan, poistuen kiukkuisina huoneesta.
Heleena nousi ja meni katsomaan maassa makaavaa. Siinä oli Ridat-linnan
nuorukainen! Silmät kiinni hän makasi siinä, kasvot naarmuissa ja
verisinä. Heleena otti nuorukaisen pään käsiensä väliin ja puhdisti
kasvot hiljaa ja hellävaroen esiliinallaan.
Nuorukaisen silmät aukenivat ja hän katsoi kummastuneena Heleenaan. —
Rauhoitu, sanoi Heleena, — me lähdemme pois kotiin! — Nuorukainen näkyi
käsittävän tämän ja koetti nousta, mutta voimat pettivät ja hän vaipui
takaisin lattialle. Heleena meni tarkastamaan huonetta. Ympärillä oli
kosteat kallioseinät, eikä missään voinut erottaa ovea hämäryyden
takia. Hän haparoitsi kädellään joka seinää ja löysi vasemmalta
puolelta oven, kuten lepakko oli sanonut. Heleena kiiruhti takaisin
nuorukaisen luo ja ponnistaen viimeisetkin voimansa kantoi hänet ovelle.
Vielä kerran Heleena meni lepakon luo. Siinä makasi urhoollinen
Jim-raukka kuolleena, samassa asennossa, johon hän oli sen jättänyt.
Heleena otti sen syliinsä, silitti sitä hiljaa ja kuiskasi: — Hyvästi,
Jim, me emme koskaan enää tapaa toisiamme! Sinä annoit elämäsi kahden
ihmisen onneksi! Sitten hän laski lepakon takaisin lattialle, ja
kirkkaat kyynelet valuivat hänen poskilleen.
Heleena kiiruhti ovelle, aukaisi sen ja astui ulos kantaen sylissään
nuorukaista.
Heidän eteensä avautui nyt suuri, vedenalainen maailma. Oli melkein
pimeää, eivätkä he erottaneet edessään muuta kuin pitkän, kapean tien.
Yhdessä he lähtivät taivaltamaan tietä myöten. Se kiemurteli kapeana
vuoren rinnettä. Vaivalloista oli kulku, sillä nuorukainen oli vielä
niin heikko, että hän Heleenan tukemanakin jaksoi kulkea vain vähän
matkaa kerrallaan. Onnettomuudeksi he kadottivat pimeässä vielä tienkin
näkyvistään, ja kun ei muuta neuvoa ollut, he istahtivat kallion
juurelle lepäämään.
Ympärillä oli hiljaista ja pimeää. Missään ei näkynyt, ei kuulunut
mitään. Ainoastaan jossakin kaukana liikkui jokin harmaa, epämääräinen
olento äänettömänä eteenpäin häviten jälleen.
Heidän siinä istuessaan alkoi kaukaa näkyä punertavaa valoa. Se läheni
lähenemistään tullen samalla voimakkaammaksi. Ihmetellen Heleena ja
nuorukainen katselivat valoa eivätkä ymmärtäneet, mitä se oikein oli.
Mutta kun valo vielä läheni, he näkivät suuren kalan, jonka päälaella
oli lyhty. Lyhty levitti valoa ympärilleen niin, että molemmat kulkijat
saattoivat selvästi erottaa tien. Kala pysähtyi ja katseli vuorotellen
nuorukaista ja Heleenaa, kääntyi sitten pois ja liukui hiljalleen tietä
ylöspäin. Heleena ja nuorukainen näkivät parhaaksi seurata kalaa,
joka valaisi tietä. He kulkivat nyt suoraan vuoren rinnettä ylöspäin.
Mitä korkeammalle he nousivat, sitä valoisammaksi tuli tie. Kun tuli
kylliksi valoisaa, hävisi kala ja samalla loppui tiekin.
He olivat tulleet meren pinnalle. Mutta minne päin mennä? He olivat
pienellä kalliolla, ja ympärillä lainehti rannaton meri. Silloin
Heleena muisti pillin, jonka lepakko oli hänelle antanut. Hän puhalsi
siihen, ja heti alkoi ilmassa näkyä lepakoita, jotka lentelivät
kalliota kohti. Ne laskeutuivat kivelle ja Heleena ja nuorukainen
asettuivat lepakoiden selkään. Nämä levittivät siipensä ja kohosivat
ilmaan kantamuksineen.