Kauan he lensivät huimaavan korkealla. Heleenan oli vaikea hengittää,
sillä he olivat paljon yläpuolella pilvien. Kaukaa heidän edessään
häämötti jotakin tummaa. Lähemmäksi tultuaan Heleena huomasi sen
suureksi, mustaksi ukkospilveksi. Se oli hirmuisen sankka ja salamat
singahtelivat siellä ristiin rastiin. Heleenaa alkoi peloittaa,
kun lepakko lensi suoraan sinnepäin. Sillä ei näyttänyt olevan
aikomustakaan kääntyä sivulle. Heleena osoitti silloin mustaa pilveä ja
pyysi lepakkoa kääntymään sivulle. — Suoraan eteenpäin on käsky mennä!
Joka vaaraa välttää, se vaaraan menee! vastasi lepakko. Suuri salama
leimahti ja kuului hirveä jyräys. — Kestä, kestä, huusi lepakko, — pian
olemme perillä! — Heleena ummisti silmänsä ja puristi kätensä lujemmin
lepakkoon. Taas leimahti ja jyrähti! Heleena ja lepakko hävisivät
mustaan pilveen.
Hetken kärsimysten ja kauhistusten jälkeen he saapuivat perille.
— Missä me olemme? kysyi Heleena. — Ilmojenhaltija Ryppynenän
valtakunnassa. Hän on hyvin ilkeä mies. Saamme olla varuillamme,
ettei hän saa meitä kiinni. — Ehkä löydämme täältä valkoisen ruususi.
Tarkasta hyvin joka paikkaa, mutta älä poikkea tieltä. Jos löydät
ruusun, puhalla silloin tähän pilliin kaksi kertaa, jos taas joudut
vaaraan niin yhden kerran. — Samalla lepakko ojensi Heleenalle pillin,
lentäen omalle suunnalleen etsimään ruusua.
Heleena lähti kulkemaan kapeata polkua toiseen suuntaan. Kaikki hänen
ympärillään oli valkoista. Kukat, puut ja eläimet — kaikki olivat
valkoisia. Heleena kulki tarkastaen joka paikkaa, mutta missään
ei näkynyt valkoista ruusua. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja
ihastuksen huuto pääsi hänen huuliltaan. Kaukana hänen edessään kasvoi
valkoinen ruusupensas jonkin valkean sivurakennuksen seinustalla.
Heleena lähti juoksemaan oikaisten suoraan yli vainioitten. Pahaa
aavistamatta Heleena riensi eteenpäin. Hän ei ollenkaan huomannut
hämähäkinverkkoa, jonka suuri valkoinen hämähäkki oli kutonut kahden
koivun väliin. Hämähäkinseitit tarttuivat hänen kasvoihinsa, mutta
Heleena pyyhkäisi ne kädellään pois ja riensi ruusupensasta kohti.
Heti kun hämähäkin verkko oli rikkoutunut, älysi Ryppynenä, että joku
oli tunkeutunut hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolelle. Tyytyväisenä
hän hiveli takkuista partaansa ja myhäili itsekseen: — Onpa syöttini
erinomainen! Taas saan yhden kuin tyhjää!
Heleena kumartui tarkastamaan pensasta. Silloin hän vasta huomasi,
etteivät ruusut olleetkaan valkoisia, vaan hiukan kellertäviä. Etäältä
katsottuina kukat olivat näyttäneet aivan valkoisilta. Pettyneenä
Heleena kääntyi takaisin.
Kauhukseen hän näki edessään inhottavan olennon. — Erehdys, tyttöseni!
irvisti Ryppynenä. — Tunnen sinut, vaikka oletkin näkymätön! Minun
viholliseni, Sumupalatsin valtiatar, on tehnyt sinut näkymättömäksi,
mutta saan minä sinut sittenkin kiinni! — Ryppynenä alkoi hapuilla
ympärilleen. Onneksi Heleena muisti pillinsä ja puhalsi siihen heikosti
yhden kerran. Heti ilmestyi noidan selän taakse lepakko. Heleena juoksi
ketterästi noidan ohitse ja istuutui lepakon selkään. Lepakko levitti
siipensä ja kohosi ilmaan.
Huomattuaan Heleenan paon Ryppynenä juoksi kiukkuisena asuntonsa
ullakkokamariin ja manasi esiin vihaisimman myrskyn, mitä koskaan oli
ollut.
Heti alkoivat tuulet puhaltaa lentäjiä vastaan, niin että he eivät
tahtoneet mitenkään päästä eteenpäin. Rakeet roiskuivat vasten Heleenan
kasvoja, salamat singahtelivat ja vihurituulet puhalsivat ja ulvoivat
kauheasti. Heleena luuli jo joutuneensa tulimereen. Lepakko alkoi
vaikeroida. Sen siivet eivät tahtoneet enää kannattaa eikä matka
lyhentynyt juuri ollenkaan. Toivoa piti yllä enää se, ettei Ryppynenän
ilmapiiriä kestäisi kauan, ja ulkopuolelle omaa piiriään se ei voinut
valtaansa ulottaa.
Äkkiä tuli aivan tyyni. Vihdoinkin he olivat saapuneet Ryppynenän
valtakunnan ulkopuolelle. Kauan oli matka kestänyt, sillä myrsky oli
heitä kovin hidastanut. Heidän täytyi jo kiirehtiä, sillä päivä alkoi
kohta kulua loppuun.
Ajoissa he kuitenkin saapuivat Sumupalatsille. Mutta molemmat, sekä
lepakko että Heleena, olivat jo niin väsyksissä, että jaksoivat töin
tuskin liikkua päästyään ullakkoikkunasta sisään. Jim-parka oli jo
aivan sairas. Nöyränä se meni kuitenkin roikkumaan omalle paikalleen
ullakkokamarin orrelle.
Kotvasen kuluttua saapui vanhuskin ullakkokamariin. — Olipa kerrassaan
hyvä, että saavuitte aikanaan takaisin, hän mumisi hiljaa. — Jim,
löysittekö mitään? hän kysyi sitten. Lepakko lensi alas orreltansa
ja vastasi: — Emme mitään, vaikka kuinka etsimme! Moneen vaaraankin
jouduimme. Kaksi vältimme kuitenkin hyvin, mutta kolmas oli saattaa
meidät perikatoon. — Mitkä vaarat saitte kestää? kysyi vanhus taas. —
Ensiksi mennessämme sattui ukkospilvi eteemme, se oli polttaa meidät.
Sitten oli Ryppynenällä viritettynä ansa, joka ilmoitti meidän olevan
siellä. Viime hetkessä pääsimme sieltä kuitenkin pelastumaan. Kolmas ja
vaikein, johon olimme hukkua, sattui tulomatkalla. Huomattuaan meidän
paenneen, Ryppynenä manasi myrskyilman meidän jälkeemme. Lentäminen oli
raskasta ja tavattoman hitaasti pääsimme eteenpäin. — No, hyvä näinkin,
virkkoi vanhus. — Mene nyt, Jim lepakkoni, lepäämään orrellesi! Ja
sinä, tyttöseni, tule pois mukaani!
He menivät alakertaan ja vanhus johdatti Heleenan eräästä ovesta
sisään. — Jätän sinut nyt tänne vähäksi aikaa, hän sanoi ja sulki oven.
Heleena huomasi olevansa tällä kertaa tilavassa, kauniissa huoneessa.
Huonekaluja ei näkynyt kuin muutamia harvoja. Keskellä huonetta oli
kolmikulmaisella puukorokkeella suuri nojatuoli. Se oli päällystetty
tummanvihreällä sametilla. Monimutkaisine koristuksineen se näytti
upealta kuin kuninkaallinen valtaistuin. Kummallakin puolella sitä
paloivat lamput, jotka tummanvihreine varjostimineen antoivat huoneelle
miellyttävän, rauhallisen hohteen. — Heleena, joka oli matkasta lopen
väsynyt, meni tuolin luo ja istuutui. Suloiselta tuntui lepo näin
komeassa tuolissa, jonka pehmeyteen hän melkein kokonaan vaipui. — — —
Ulkoa kuului vanhuksen ääni. Heleena heräsi ja juoksi ääntä kohti.
Ovi aukeni ja vanhus tarttui hänen käteensä. — Ole rohkea, lapseni!
sanoi vanhus, — nyt sinä olet levännyt, mutta nyt sinulta kysytään
kestävyyttä! Muista, että lannistuminen on häviön merkki. Ainoastaan
kestävästi kärsien löydät ruusun ja saavutat onnesi.
Reippaasti Heleena puristi vanhuksen kättä ja sanoi päättävästi: —
Tässä on käteni, tahdon olla rohkea ja kärsiä pelkäämättä.