Oli jo ilta. Aurinko oli laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet
punersivat merta ja taivaanrantaa. Nuorukaista peloitti, sillä he
lensivät vinhaa vauhtia, ja hän oli sellaiseen kyytiin tuiki tottumaton.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Heleenan tarkka silmä näki kaukaa
Sumupalatsin häämöttävän. Tornit kimmelsivät auringon ruskossa ja linna
suureni suurenemistaan heidän sitä lähetessään.
He saapuivat perille. Lepakot laskeutuivat maahan ja jättivät
nuorukaisen ja Heleenan seisomaan lumivalkoisen portin eteen.
Kummallakin puolella porttia oli yhtä valkoiset marmorimuurit,
jotka ympäröivät palatsia. Muurin yli kaareutui suuria, reheviä
ruusupensaita. Niiden oksat olivat täpötäynnä valkoisia ruusuja, niin
että ne kukkien ylenmääräisestä painosta vaipuivat alas valkoiselle
marmorimuurille vielä enemmän ruusuja puhjetakseen.
Heleena ja nuorukainen olivat ihastuksissaan. Koettaessaan avata
porttia he huomasivat siinä kirjoituksen:
Ken taipui taakkansa alle
ja kärsien kuormaansa kantoi
ja Onnensa saavuttaakseen
kaikk' uhrasi, kaikkensa antoi,
hän kautta Valkean Portin
saa käydä sisälle tarhaan
ja sieltä myötänsä viedä
nyt Onnen kaikista parhaan.
Heleena ja nuorukainen katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuksissaan.
Samassa avautui portti ja vanha vaimo astui heidän eteensä tarkastaen
heitä kumpaakin: — Vai niin, tekö siinä? En uskonut teidän vielä
palaavan. — Astukaa nyt sitten sisään, lapsukaiseni! — Samalla
hän hymyili Heleenalle, mutta nuorukaista hän katsoi kylmästi ja
läpitunkevasti, ikään kuin muistuttaen hänelle jotakin. Nuorukainen
kalpeni ja jäi katsomaan vanhusta silmiin. Sitten hän purskahti äkkiä
itkemään ja sanoi: — Olin kerran tyly ja kova sinua kohtaan, kun
ajoin sinut linnani ovelta myrskyn selkään. Anna minulle anteeksi!
— Vanhuksen piirteet pehmenivät ja hän sanoi: — Hyvä on, että sinä
tunnet minut. Ja vielä parempi, että muistat tylyn käytöksesi vanhaa
vaimoraukkaa kohtaan ja pyydät anteeksi. Mielelläni minä unohdan
kaikki ja annan anteeksi, sillä sinä olet saanut jo kylliksi kärsiä
ajattelemattomuutesi tähden.
Nuorukainen tarttui nöyränä ja kiittäen vanhuksen käteen, ja vanhus
johdatti hänet Sumupalatsiin. — He kulkivat pitkin kaunista tietä,
jonka kummallakin puolella kasvoi valkoisia ruusupensaita, täynnä
puhkeamaisillaan olevia nuppuja. Linnan valkoisten marmoriportaitten
kummallakin puolen kasvoi vaaleansinisiä orvokkeja ja valkoisia
lehdokkeja.
He astuivat Sumupalatsin suureen saliin, joka oli niin upea ja täynnä
kultaa ja kalleuksia, että Heleena ja nuorukainen jäivät sanattomina
seisomaan ja ihmettelemään. Vanhus pyysi Heleenaa kertomaan matkasta.
Sen tämä tekikin ja kertoi alusta alkaen. Kertoessaan Jimin kuolemasta
täyttyivät vanhuksen silmät kyynelillä ja hän sanoi: — Pikku Jim, sinä
täytit uskollisesti tehtäväsi etkä kuitenkaan saanut ansaitsemaasi
palkkaa!
Heleena otti povestaan valkoisen ruusun, joka oli yhtä puhdas
ja vahingoittumaton kuin olisi se äsken poimittu, ja ojensi sen
vanhukselle. Hän otti sen iloisena vastaan ja sanoi: — Heleena, sinä
olet antanut kaikkesi alttiiksi onnesi tähden ja siksi sinä sen
saavutat. — Palatkaa nyt kotiin, sillä teitä odotetaan!
Heleena ja nuorukainen lähtivät nyt Sumupalatsista vanhuksen
saattamina. He kulkivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Aamuauringon sarastus näkyi jo taivaan rannalla, ruusut puhkesivat
nupustaan ja ihana tuoksu täytti ilman.
Kun he olivat tulleet valkoiselle portille, sanoi vanhus heille hyvästi
toivottaen runsasta onnea, ja niin istuutuivat nuorukainen ja Heleena
vielä kerran lepakoiden selkään. Lepakot kohosivat ilmaan ja lähtivät
lentämään yli avaruuksien.
Puolenpäivän aikana he vihdoinkin saapuivat Ridat-linnalle. Jätettyään
Heleenan ja nuorukaisen pienen sivurakennuksen edustalle lepakot
lähtivät jälleen lentoon kadoten pian näkyvistä.
Porttivahdin pieni, punainen tupa näytti ihan kuolleelta.
Ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei nuppuakaan. Heleena
katseli surullisena pensasta. Nuorukainen kysyi ihmeissään, miksi
ruusupensas ei kukkinut, vaikka se ennen oli ollut täynnä ruusuja.
Heleena kertoi alusta alkaen, miksi hän ei ollut antanut ruusua ja
miksi he saivat muuttaa pois. Silloin nuorukainen kiivastui omaa ja
isänsä tyhmyyttä ja huudahti: — Noille kunnon ihmisille korvataan vielä
kaikki heidän kärsimänsä paha kaksinkertaisesti! — Hän otti Heleenaa
kädestä, puristi sitä hellästi ja sanoi: — Kiitos, Heleena ja hyvästi!
Huomenna tapaamme isäni linnassa. Ota vanhempasi mukaan! He erosivat.
Suuri ilo syntyi Ridat-linnassa, kun nuori ritari palasi. Vanhan isän
riemulla ei ollut rajojakaan!
Yhtä suuri ilo oli myös Heleenan vanhemmilla, kun saivat takaisin oman
tyttärensä, ainoan, jota he rakastivat maailmassa. — Samana päivänä
tuli kutsu linnan ritarilta, että Heleena vanhempineen heti muuttaisi
takaisin entiseen asuntoonsa. Tätä kutsua he riemulla noudattivatkin.
Seuraavana päivänä oli Ridat-linnassa suuret pidot. Vanha ritari,
jonka ankaruus ja ylpeys näytti nyt kokonaan muuttuneen hellyydeksi
ja lempeydeksi, otti itse vastaan Heleenan vanhempineen parhaimpina
ystävinään. Linnan suuressa salissa he istuivat kaikki yhdessä
pitopöydän ääressä, johon kannettiin mitä erilaisimpia ruokalajeja niin
paljon, ettei Heleena koskaan ollut sellaista nähnyt.
Pöydässä pyysi vanha ritari poikaansa kertomaan alusta asti kaikki
seikkailunsa. Hän suostuikin mielellään isänsä pyyntöön ja kertoi:
— Riuhtaistuani raivoissani Heleenan ruusupensaasta ihanimman ruusun
ponnahdin ratsuni selkään ja kannustin siinä silmänräpäyksessä täyttä
karkua eteenpäin, ilman mitään päämäärää. Kiinnitin ruusun rintaani
ratsuni yhä kiihdyttäessä vauhtiaan. Vähän aikaa annoin sen vapaasti
juosta, mutta kun huomasin, että vauhti yhä kiihtyi, koetin hillitä
sitä kaikin voimin, sillä meno alkoi tulla aivan huimaavaksi. Mutta
ratsuni ei totellut. Mitä enemmän kiristin ohjaksista, sitä hurjemmaksi
vauhti kiihtyi. Jouduin aivan epätoivoon, sillä olin pudota ratsun
selästä. Metsät, vuoret, niityt ja järvet vilahtelivat ohitseni
kirjavina kuvina ehtimättäni edes erottaa niitä selvästi toisistaan.
Maisemat muuttuivat vieraiksi ja yhä vimmatummin lensi orhini. Äkkiä
oli edessä meri. Luulin, että ratsu nyt pysähtyisi, mutta ei — yhä
kiihtyi vauhti ja se laukkasi suoraan mereen! Koetin heittäytyä
satulasta, mutta huomasinkin, että se oli mahdotonta. Tultiin syvään
veteen ja vähän ajan kuluttua vajosin ratsuineni syvyyteen. Kauhusta
menetin tajuntani enkä tiedä, mitä sitten tapahtui...
Jännittyneinä kuuntelivat ympärillä olevat nuorukaisen kertomusta. He
eivät tahtoneet voida uskoa, että hän oli ilmielävänä tuossa heidän
keskellään.
— Ja sitten... kuinka sitten kävi? kysyi ritari.
— Kun sitten heräsin, en tiennyt, missä olin. Ensimmäinen
näky avattuani silmäni oli hirmuinen! Ympärilläni oli suuria,
jättiläismäisiä eläimiä. Ne olivat hiukan kalan muotoisia ja
pitkäpyrstöisiä. Kidat olivat ammollaan, ja sieltä pistäytyi esiin
teräviä myrkkyhampaita. Silmät olivat nyrkin kokoiset ja roikkuivat
ulos päästä kuin säkit. Otsassa oli kaikilla kaksi sarvea. Pedot
makasivat liikkumattomina, ainoastaan säkkisilmät pyörivät sinne tänne.
Sitten ilmestyi eteeni kolme inhottavaa olentoa, jotka saivat minut
kauhusta jähmettymään. Ne lähestyivät linkuttamalla ja päät kallellaan.
Ensimmäinen huomasi ruusuni, hyökkäsi kimppuuni ja riisti sen minulta.
Sitten se pyöri ja hyppeli ihastuksissaan, ulisten ja vinkuen
inhottavasti. Olento näytti tuntevan valkoisen ruusun salaisuuden,
josta minulla ei silloin vielä ollut aavistustakaan. Se tuli uudelleen
eteeni ja kysyi: — Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — Minä olin kokonaan
kauhun vallassa enkä kyennyt edes vastaamaan. Olento kysyi uudelleen.
En taaskaan vastannut. Silloin se suuttui, linkutti edessäni olevan
pedon luo ja kiskaisi sitä säkkisilmästä, jolloin minä sain silmilleni
sakeata mutaa, niin että olin tukehtua.
Heleena oli koko ajan istunut hiljaa ja kuunnellut tarkkaavana, mutta
nuorukaisen kertoessa pedoista häntä alkoi värisyttää — hän ymmärsi
olleensa samassa paikassa. Mutta samalla Heleena tunsi itsensä
onnelliseksi, että kaikki oli jo ohi.
Nuorukainen jatkoi:
— Ihminen pelkää! huusi olento samalla ja irvisti hyvillään. Kaikki
olennot kävivät minuun käsiksi ja raastoivat minut pimeään tyrmään.
Sitten ne poistuivat ja minä jäin pimeyteen yksinäni. En ole vieläkään
selvillä, montako yötä ja päivää siellä makasin, mutta ikuisuudelta
se tuntui. — Toisinaan olennot tulivat luokseni ja raahasivat minut
suurempaan huoneeseen ja utelivat yhtä ja toista ruususta. Mutta kun en
tiennyt muuta kuin että olin ottanut sen väkisin toisen pensaasta, ne
hakkasivat minua ruokosauvoilla niin, että menetin tajuntani.
— Tajuihini tultuani seisoi Heleena edessäni. Luulin näkeväni
harhakuvan, jonka kadottua joutuisin taas olentojen ruoskittavaksi.
Kaikki oli kuitenkin totta, ja Heleena toimi nopeasti meidän molempien
pelastukseksi. Nyt olemme tässä molemmat. Ja minun pelastukseni on
yksinomaan Heleenan ansiota.
Samalla nuorukainen katsoi Heleenaan, joka koko kertomuksen ajan oli
innokkaasti seurannut jokaista nuorukaisen sanaa ja ilmettä. Heleena
painoi päänsä kainona alas, niinkuin puhkeamassa oleva valkoinen ruusun
nuppu.
Juhlaa oli vietetty iltaan asti. Molemminpuolisten kiittelyjen ja
hyvästelyjen jälkeen Heleena lähti vanhempineen kotiinsa. He olivat
taas onnellisempia kuin pitkään aikaan.
* * * * *
Tänään tuntui aurinko paistavan kirkkaammin ja lämpöisemmin kuin
koskaan ennen. Taivas oli heleän sininen ja ilma ihmeellisen tyyni.
Heleena seisoi taas ruusupensaansa vieressä, joka oli kuin ihmeen
kautta puhjennut täyteen kukoistukseensa, ja kasteli sitä tapansa
mukaan. Nuorukainen ratsasti puutarhassa mustalla orhillaan kuten
ennenkin. Hän ohjasi Heleenan luo ja hyppäsi alas satulasta.
Kiitollisena ja onnellisena nuorukainen otti Heleenaa kädestä ja pyysi
häntä vaimokseen. Heleena katsoi nuorukaista onnesta säteilevin silmin
ja mitään puhumatta taittoi pensaastaan ihanimman, juuri puhjenneen
valkoisen ruusun, ja kiinnitti sen vastauksen asemesta nuorukaisen
rintaan.
Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi
ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä somasti alaspäin.
Heleena oli saavuttanut suurimman onnensa.