Muutamia viikkoja oli jo kulunut ilman minkäänlaisia muutoksia.
Eräänä iltana vieraan pirtin loukossa istuessaan tuli Heleenan mieleen,
mitä vanha vaimoraukka oli hänelle sanonut muutamia vuosia takaperin
antaessaan ruusun. Hän muisti tarkalleen vaimon sanat: — Saavu ennen
auringon nousua Mörkövaaran uloimmalle kielekkeelle. — Ehkä vanhus
vielä elää ja voi auttaa häntä. Jännittyneenä Heleena odotti seuraavaa
aamua. Hän ei malttanut nukkua yhtään, vaan jo melkein keskiyöllä nousi
vuoteeltaan hiljaa, vanhempiensa tietämättä, ja lähti taivaltamaan
Mörkövaaralle päin.
Ulkona oli sumuista ja kosteaa. Kaikkialla oli aivan hiljaista ja yön
hämäryys lepäsi seutujen yllä. Heleena saapui kapealle polulle, joka
vei Mörkövaaralle ja lähti kulkemaan sitä myöten yhä pimenevään ja
sakenevaan metsään. Tuntui kaamealta kulkea näin ypö yksin keskellä
yötä. Pieninkin risahdus sai hänet kauhusta hätkähtämään. Heleena lähti
juoksemaan. Mitä kauemmaksi hän juoksi, sitä tiheämmäksi tuli metsä.
Lopulta metsä oli niin tiheää, ettei taivasta näkynyt juuri ollenkaan
puiden latvojen lomitse.
Pitkän aikaa kuljettuaan Heleena saapui jyrkän ja huimaavan korkean
vuoren juurelle. Hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Se oli äärettömän
vaikeata, sillä kallio oli kovin jyrkkä eikä Heleena tahtonut saada
mistään kiinni. Monta kertaa petti jalansija ja hän oli syöksyä
alas, mutta lopulta hän pääsi kuitenkin Mörkövaaran laelle. Tuntui
uhkarohkealta astua uloimmalle kielekkeelle, sillä se oli kovin kapea
ja pitkä. Mutta täytyi uskaltaa ruusun tähden.
Ensin Heleena istuutui kuitenkin vähäksi aikaa lepäämään, kunnes tulisi
aamupuoli. — — —
Yht'äkkiä Heleena oli seisaallaan ja hereillä. Hän säikähti kovasti
luullen nukkuneensa liian kauan, sillä päivä oli jo valkenemassa. Hän
oli ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut, vaikka oli ajatellut vain
hiukan levähtää. Nyt oli toimittava nopeasti. Muutaman hetken perästä
nousisi aurinko, koska sumu oli jo hälvenemässä ja päivä yhä valkeni.
Mutta hän olikin unohtanut pajukepin! Siis kiireesti alas sellaista
etsimään! Siitä koitui uusi vaiva, mutta eihän haittaa, jos hän vain
ehtisi ennen auringon nousua.
Kauan ei kestänytkään, ennen kuin Heleena oli jälleen Mörkövaaran
laella. Rivakasti hän astui kielekkeelle ja heilutti pajukeppiään niin
että vinkui. Silloin Heleena näki suuria mustia lepakoita lentelevän
ympärillään. Ne asettuivat kielekkeen päähän istumaan. — Pian niiden
joukkoon ilmestyi vanha vaimoraukka, joka oli antanut Heleenalle
ruusun. Heleena kirkaisi ilosta. Vanhus asetti käden suulleen viitaten
Heleenaa vaikenemaan, mutta kirkas auringonsäde sattui Heleenaa
silmiin. — Liian myöhään! vaikeroivat lepakot, ja näky oli kadonnut.
Yksin seisoi Heleena kallionkielekkeellä, kuten kaikki olisi ollut vain
harhanäkyä. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja Heleenan oli pakko mennä
takaisin kotiin ja palata uudelleen seuraavana aamuna.
Seuraavalla kerralla Heleena oli varovaisempi. Hän ei ummistanut
hetkeksikään silmiään koko yönä. Heti kun aamu valkeni, hän meni
kallionkielekkeelle ja alkoi vinguttaa pajukepillään ilmassa. Samassa
yölepakot alkoivat taas lennellä hänen ympärillään ja istuutuivat
kielekkeen päähän. Vanha vaimo ilmestyi siihen kuten edelliselläkin
kerralla, se vain erona, että hän nyt oli vihaisen ja ankaran näköinen.
Vanhus astui aivan Heleenan eteen. — Sinä varomaton tyttö, saatoit
eilen henkeni vaaraan! Mutta unohtakaamme se nyt ja ryhtykäämme asiaan!
Vanhus kysyi, mitä varten Heleena oli tullut hänen luokseen. — Olen
kadottanut ruusun ja haluaisin saada sen takaisin. — Vanhus näytti
tuumivaiselta ja sanoi sitten: — Tahdotko välttämättömästi saada sen
takaisin? — Kyllä tahtoisin, vastasi Heleena. — Oletko valmis kärsimään
ruusun tähden? kysyi vanhus taas. — Olen, vastasi tyttö. — No,
koettakaamme sitten.
Vanhus vihelsi kimeästi. Yölepakot asettuivat kaikki riviin kielekkeen
reunalle isommasta pienempään. Vanhus kutsui yhden lepakoista luokseen,
käänsi sen korvat nurinpäin ja käski sen istua hiljaa. Sitten hän
meni Heleenan luo, käänsi pienellä puikolla hänen silmänsä nurin ja
pisti korviin pienet teräsrenkaat. Heleena voihkaisi tuskasta. — Älä
säikähdä, lapseni! Sinun täytyy kestää vielä paljon enemmän. Minä vain
autoin sinua vähäisen, ettet näkisi kaikkea ja kuulisi kaikkea, mitä
ympärilläsi tapahtuu. — Istupas nyt sitten tuon lepakon selkään, niin
pääsemme matkaan! — Heleenaa kummastutti vanhuksen käsky, sillä eihän
pieni lepakko jaksaisi häntä kantaa. — Istu, istu! kiirehti vanhus, —
meillä ei ole aikaa hukattavaksi.
Heleena totteli. Lepakko suureni äkkiä, jopa siitä tuli paljon suurempi
kuin Heleena itse. — Hei, eteenpäin, Jim! mutta varovasti, ettet pudota
tyttöstä! komensi vanhus istuutuen samalla itsekin lepakon selkään,
ja niin he lähtivät matkaan. Vanhusta ja Heleenaa kantavat lepakot
lensivät edellä ja pikkulepakot jäljessä. — — —
Kaukaa usman takaa kiilsi komea palatsi. Lepakot hiljensivät
vauhtiaan. — Jim, läntiselle ristikkoportille! komensi vanhus.
Lepakko kääntyi hiukan vasemmalle alkaen samalla laskeutua. He olivat
jo aivan lähellä linnaa. Linnan ympärillä oli puutarha, johon johti
kaksi porttia. Läntinen portti oli musta, idänpuoleinen valkea.
Kummankin portin edestä vei kaunis puistotie itse linnaan, jossa oli
samoin kaksi ovea, lännen puolella musta ja idän puolella valkoinen.
Linnan kummankin oven yläpuolella kohosivat suippopäiset tornit kohti
korkeutta.
Lepakot lensivät läntisen ristikkoportin eteen ja vanhus ja Heleena
laskeutuivat maahan. Lepakot pienenivät taas entiselleen. —
Järjestyksessä riippumaan ullakkoni orteen, että olette tarvittaessa
heti saapuvilla! Heti paikalla, Jim! komensi vanhus ja astui mustasta
portista puutarhaan.
Portin pieleen oli kirjoitettu jotakin valkoisilla kirjaimilla. Heleena
luki:
Ken astuu Portista Murheen
tähän tuskien synkkään tarhaan
ja kestää loppuhun asti,
hän Onnen on löytävä parhaan. —
Vaan ken jos Portista astuu
eikä kestä loppuhun saakka,
sen tuhatta suuremmaksi
vain kasvaa tuskainsa taakka!
Vanhus huomasi Heleenan pelon ja sanoi: — Älä pelkää, tyttöseni, vaikka
tämä portti onkin musta! Ei se merkitse kuolemaa, vaan kärsimystä.
Joka astuu tästä portista sisälle puutarhaan ja Sumupalatsiin, saa
kärsiä paljon. Mutta joka kärsii valittamatta ja rohkeasti, pääsee
valkoisen portin kautta ulos. — Kalpeana Heleena vetäytyi taaksepäin. —
Tyttöseni, nyt on myöhäistä peräytyä! Seuraa siis minua rohkeasti!
Heleena seurasi arkana vanhusta. He kulkivat pitkin tietä, jonka
kummallakin puolella kasvoi mustia orvokkeja ja suuria, tummia
havupuita, jotka varjostivat tien hämäräksi. Tie päättyi ja he
saapuivat suurten, mustien pylväiden eteen. Pylväiden takana oli mustat
portaat, jotka johtivat korkealle, pyöreäholviselle ovelle. Ovikin
oli musta. — Astu sisään, lapseni! sanoi vanhus ja osoitti porttia.
Heleena katsoi hämmästyneenä vanhukseen — portaathan olivat pelkkää
sumua, eihän niille voinut astua! — Astu, tottele! käski vanhus hiukan
ankarammin. Heleena totteli, ja ihmeekseen hän astui sumuportaita
niinkuin oikeitakin portaita.
Kesti nousta, ennen kuin he olivat päässeet portaitten yläpäähän. Siellä
vanhus osoitti ovea ja käski Heleenan astua sisään. — Tämä on kamarisi.
Vietä aikasi, miten tahdot, mutta saavu heti, kun huudan, sinua. Tästä
lähtien tulee sinun heti totella, kun käsken, sillä tottelemattomuuden
värekin kasvoilla voi saattaa perikatoon.
Huone, johon Heleena tuli, oli kokonaan läpinäkyvä. Katto, seinät
ja lattia olivat ikään kuin hienoimmasta lasista. Kamarin kussakin
nurkassa katon rajassa roikkui lepakko. Huoneessa oli jäätävän kylmä ja
siellä kierteli kummallisia tuulia. Alhaalla näkyivät mustat orvokit
ja tummat havupuut. Siellä oli merkillisen tyyntä — puiden oksat eivät
ollenkaan liikkuneet. Huoneessa sen sijaan alkoi tuulla yhä kovemmin.
Ilmavirta kiersi kummallisesti Heleenan ympärillä tuntuen aluksi
selvimpänä jaloissa. Sitten se kohosi hiljaa ylöspäin pyörien yhä, ja
sitä mukaa kuin ilmavirta kohosi, katosivat Heleenan jalat näkyvistä.
Hän koetti käsillään jalkojaan. Ne olivat jäljellä kuten ennenkin,
vaikka niitä ei voinut nähdä. Ilmapyörre kohosi yhä, kunnes Heleena
tunsi olevansa kokonaan sen sisässä.
Silloin kuului ulkoa vanhuksen käskevä ääni. Heti Heleena meni ovelle.
— Hyvä on, että olet jo valmiina! Nyt lähetän sinut matkaan. Olet
näkymätön ja Jim voi vaaratta kuljettaa sinut tarkastuspiireihini. —
Sitten vanhus ohjasi Heleenan ullakkokamariin, komensi yhden lepakoista
alas, asetti sen eräälle ulosjohtavalle luukulle ja käski Heleenan
istuutua sen selkään. Heleena istuikin ja heti suureni lepakko. — Nyt
te lennätte etsintäretkelle! Katselkaa tarkasti ympärillenne ja etsikää
huolellisesti valkoista ruusua! Siis eteenpäin, Jim! Ensimmäiseen
tarkastuspiiriini! Toimikaa nopeasti, sillä matkanne saa kestää
ainoastaan yhden päivän! Ole varovainen, Jim, ettet pudota tyttöstä!
Vanhus kosketti lepakkoa, joka heti lähti lentoon ullakkoikkunasta.