Komean Ridat-linnan suuressa puutarhassa kasvoi ihana valkoinen
ruusupensas.
Se kasvoi erään linnan sivurakennuksen punaista seinustaa vasten. Näin
ihanaa ruusupensasta ei ollut missään muualla koko siinä suuressa
valtakunnassa. Kaukaa ja läheltä matkusti ihmisiä ihailemaan sitä.
Kukat olivat siinä suuria ja tiheäteräisiä ja nuput painoivat päänsä
kainoina alas.
Ruusupensas kukki koko kesän alusta loppuun asti.
Ridat-linnan omisti vanha, rikas ritari. Hänellä oli poika, joka
alituisesti kierteli valtakuntaa keräten itselleen mainetta ja kunniaa,
sillä kukaan ei osannut ratsastaa niin hyvin ja taitavasti kuin hän.
Sitä paitsi nuorukainen oli harvinaisen kaunis. Usein hän ratsasti
omalla sysimustalla ratsullaan ympäri linnan puutarhaa ajaen sellaista
hurjaa vauhtia, etteivät suuret pensaat, jotka sattuivat hänen eteensä,
häntä vähääkään haitanneet.
Punaisessa sivurakennuksessa asui linnan porttivahti vaimoineen. Heillä
oli ainoastaan yksi tytär. Tämä oli vielä aivan nuori. Heleena oli
hänen nimensä. Hän hoiti ja kasteli ruusupensasta, sillä se oli hänen
omansa.
Tällä ruusupensaalla oli oma, erityinen tarinansa.
* * * * *
Eräänä syysiltana oli hirveä myrskyilma. Satoi rakeita ja vettä
vuorotellen. Myrskytuuli puhalsi suoraan synkästä hongikosta, joka
ympäröi linnaa mustan muurin tavoin. Se raivosi hirveällä voimalla
linnan pihalla, nostattaen ilmaan kaikki maassa makaavat kellastuneet
lehdet ja lennättäen niitä suurina pyörteinä sinne tänne.
Oli pilkkoisen pimeä. Vanha vaimoraukka hapuili avojaloin ja ohuissa
ryysyissä vaivalloisesti eteenpäin. Hän saapui linnan ovelle ja pyrki
sisään. Nuorukainen tuli avaamaan, mutta nähdessään vanhan vaimon hän
kiukustui ja pamautti oven kiinni tiuskaisten: — Ei meillä ole tilaa
kaikenlaisille kulkijoille! Yksin, jäsenet kylmästä kangistuneina vanha
vaimoraukka seisoi pimeässä kuunnellen, kuinka tuuli ulvoi hongikossa.
Vaimo suuntasi kulkunsa porttivahdin asunnolle ja kolkutti.
Porttivahdin emäntä kuuli kolkutuksen ja meni avaamaan. Vanha vaimo
uudisti silloin pyyntönsä pyrkien sisään, mutta porttivahdin vaimo,
joka oli tyly ja ilkeä ihminen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan sulki
oven. Silloin vanha vaimoraukka lysähti portaille istumaan, keskelle
rajuilmaa.
Nyt hän ei enää jaksaisi eteenpäin. Siinä täytyisi hänen istua, kunnes
kuolisi kylmästä. Äkkiä vaimo veti povestaan valkoisen ruusun, ikään
kuin varmistuakseen siitä, että se vielä oli tallella. Tallella se oli,
ja yhtä ihanana kuin olisi se juuri pensaasta taitettu! Kiireesti hän
pani sen takaisin poveensa, ettei kylmä olisi siihen koskenut ja tuuli
sen lehtiä rapisuttanut.
Samassa aukeni ovi ja vanhus näki nuoren, kauniin tytön ovella. Se oli
Heleena. Lempeästi Heleena tarttui vanhuksen käteen ja käski hänet
sisään.
— Olen saanut äitini jo suostumaan tähän, sanoi tyttö ja ohjasi
vanhuksen sisälle lämpöiseen tupaan.
Seuraavana aamuna varhain vaimo pyysi, että joku tulisi häntä
saattamaan seuraavaan tienhaaraan, joka johti kylään, sillä hän oli
aivan vieras täällä eikä tuntenut tietä. Mutta se oli porttivahdin
vaimon mielestä jo liikaa. — Eikö yösija riittänyt? Pitääkö häntä vielä
lisäksi saatellakin? hän ajatteli kiukkuisena. Heleenasta oli hirveää,
että äiti oli niin tyly. Hän nosti kauniit, rukoilevat silmänsä
äitiin ja pyysi päästä vanhusta saattamaan. Äiti, joka ei koskaan
voinut vastustaa hempeämielistä Heleenaa, suostui tähän, vaikkakin
vastahakoisesti.
Heleenan tukiessa vanhusta he kulkivat yhdessä pitkät taipalet synkän
hongikon halki. Heleena ei ollut itsekään oikein varma tiestä ja oli
monta kertaa vähällä kulkea harhaan.
Kun he saapuivat tienristeykseen, osoitti Heleena vanhukselle tien
kylään ja kysyi, tarvitsisiko vanhus vielä hänen apuaan. Tämä kiitti
ja sanoi, että hän osasi jo yksinkin jatkaa matkaansa. Heleena tarttui
vanhuksen käteen aikoen sanoa hyvästi, mutta vanhus ei päästänytkään
häntä vielä, vaan sanoi:
— Sinä kiltti, pikku tyttönen, minä tahdon palkita sinun
ystävällisyytesi. Sitten hän otti povestaan valkoisen ruusun ja jatkoi:
— Ota tämä onnea tuottava ruusu ja istuta se johonkin lempipaikkaasi,
hoida ja vaali sitä niin, että siitä kasvaa pensas. Mutta varo, ettei
yksikään mies sinun tietesi saa taittaa siitä ruusua eikä nuppua, sillä
silloin pensas kuolee, sinun onnesi särkyy ja ruusun taittajaa kohtaa
tuho.
Jos pensas saa kasvaa rauhassa ja sinä olet saavuttanut onnesi, kuihtuu
pensas ja siihen jää ainoastaan yksi ruusu ja nuppu. Anna tämä ruusu ja
nuppu salaisuuksineen kuolemasi lähetessä sille ihmiselle, jota eniten
rakastat, jotta hänkin saavuttaisi onnensa.
— Mutta jos varovaisuudestasi huolimatta joku kuitenkin taittaisi
ruusun, niin minä autan sinua. Saavu silloin aamulla aikaisin,
ennen auringon nousua Mörkövaaran kallion uloimmalle kielekkeelle
ja ota mukaasi pajusta tehty ohkainen vapa. Huiskuta sitä ilmassa
edestakaisin, niin että syntyy vinkunaa. Silloin olen heti apunasi.
Vanhus ojensi Heleenalle valkoisen ruusun ja siinä olevan nupun.
Heleena otti sen onnellisena vastaan ja kiitti. Samassa vanhus oli
kadonnut. Heleena katseli ihmetellen ympärilleen, mutta ketään ei
näkynyt. Kaikkialla oli hiljaista — ei edes metsä humissut. Varovasti
pitäen valkoista ruusua kädessään hän kiiruhti kotiin päin.
Kotiin päästyään Heleena istutti heti ruusunsa maahan lempipaikkaansa,
tuvan seinustalle. Hän hoiti ja kasteli sitä ahkerasti, ja muutamien
aikojen kuluttua siitä tuli mitä ihanin ruusupensas, joka oli täynnä
suuria, valkoisia ruusuja.
* * * * *
On kulunut jo useita vuosia. Ruusupensas versoi ja tuli vuosi vuodelta
yhä ihanammaksi. Kenellekään Heleena ei ollut uskonut salaisuuttaan,
sillä silloin hän olisi voinut kadottaa ihanan ruusunsa.
Mutta eräänä päivänä sattui merkillinen tapaus.
Linnan nuori herra ratsasti tapansa mukaan rajua vauhtia ympäri
puutarhaa. Heleenan juuri kastellessa ruusuaan nuorukainen ajoi
mustalla orhillaan hänen eteensä kuin tuulispää. Heleena säikähti
kovasti. Ratsu pyrki väkisin sotkemaan hänen ruusupensaansa. Heleena
koetti suojella sitä, mutta oli vähällä itse jäädä hevosen jalkoihin.
Silloin nuorukainen hyppäsi alas ratsunsa selästä. Mustat, hiestä
kosteat kiharat valuivat hänen otsalleen. Ruusupensaan nähtyään hän
ihastui, sillä hän ei ollut ennen tarkastanut sitä näin läheltä.
Ihastuksissaan nuorukainen aikoi taittaa siitä ruusun, mutta Heleena
esti sen ja huudahti: — Et saa koskea ruusupensaaseeni! — No, jos en
minä saa koskea siihen, niin taita siitä sitten itse ruusu ja anna se
minulle! — Tyttö kielsi senkin sanoen, ettei hän tahtonut taittaa siitä
ainoatakaan ruusua, sillä pensas ei olisi enää sama kuin ennen. Mutta
nuorukainen ei tyytynyt selityksiin. Itsepintaisena hän osoitti ruusua,
joka tuskin oli vielä nupustaan puhjennut ja joka oli aivan piilossa
ruusupensaan sisässä. — Anna minulle edes tuo nuppu tuolta! — Ei, ei.
Pensaastani en anna taittaa nuppuakaan! huudahti tyttö.
Silloin kohosi puna nuorukaisen kasvoille. Hän suuttui hirmuisesti ja
riuhtaisi vimmoissaan ihanimman ruusun, joka oli pensaassa ylinnä,
hyppäsi ketterästi kuin kissa ratsunsa selkään ja katosi pois.
Heleena kauhistui. Liikkumattomana hän jäi katselemaan nuorukaisen
jälkeen eikä lausunut sanaakaan. Sinne katosi nuorukainen vieden
mukanaan valkoisen ruusun ja samalla hänen onnensa. Heleena peitti
kasvot käsiinsä ja meni katkerasti itkien sisään.
Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi
ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä surullisena alaspäin.
Juuri samana päivänä oli linnassa melua ja hämminkiä. Nuori herra
oli kadonnut tietymättömiin ja vanha ritari oli siitä äärettömästi
huolissaan. Hän kuulutti kaikkialla koko valtakunnassa, voisiko kukaan
antaa jotakin tietoa hänen pojastaan. Heleena meni heti ritarin luo ja
kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloinkos ritari suuttui!
Heleenan tuli vanhempineen muuttaa heti paikalla pois hänen linnastaan!
Heleena koetti kyllä kaikin tavoin selittää asiaa ja rukoili
rukoilemalla, ettei hänen vanhempainsa tarvitsisi muuttaa, kun he
olivat jo niin vanhoja. Mutta mikään ei saanut ritarin vakavaa päätöstä
horjumaan, koska Heleena, hänen käskyvaltansa alainen, oli kieltänyt,
ettei hänen poikansa saisi ottaa ruusua omasta puutarhastaan! Sitä
ritari ei voinut sallia.
Heleena vanhempineen sai muuttaa pois komeasta Ridat-linnasta. Se oli
ensimmäinen suuri onnettomuus ruusun katoamisen jälkeen. Heleena ei
ollut koskaan ennen ollut niin onneton kuin nyt.