Olli oli maannut kauan tainnoksissa luolan pohjalla. Mutta vähitellen
hän tunsi virkoavansa. Hän koetti nousta, mutta ei tahtonut voida
jäsentä liikuttaa. Suuri kivi oli vielä hänen päällään. Kauan
ponnisteltuaan Olli pääsi kuitenkin pois kiven alta ja huomasi itsensä
aivan vahingoittumattomaksi. Silloin hän vasta muisti neulan, joka
hänellä oli kädessään. Juuri silloin, kun kivi oli pudonnut hänen
päällensä, painui neula kämmeneen, ja se hänet pelasti.
Olli nousi seisaalleen ja koetti päästä selville, missä oikeastaan oli.
Lopulta hän muisti koko seikkailunsa. Hänhän oli vasta puolitiessä.
Mutta millä päästä pois luolasta, sillä joka puolella oli jyrkät
seinät? Mahdotonta oli kiivetä ylös kaljuja seiniä. Olli hapuili joka
seinän erikseen ja tarkasti, löytyisikö niissä mitään pelastuskeinoa.
Viimeisestä seinästä hän löysi pienen renkaan. Hän mietti, mitä sille
olisi tehtävä. Hän painoi sitä ja pyöritti, mutta ei se vaikuttanut sen
enempää. Olli mietti ja koetti uudestaan. Sattumalta hän veti rengasta,
ja seinästä tuli esiin pitkä tanko, jonka päässä rengas oli. Lattia
alkoi kohota hiljalleen ja kohosi kuilun suulle asti, jossa ovi oli.
Olli aivan riemastui. Mutta kun lattia oli kohonnut oven kohdalle, se
alkoi heti vaipua alas. Olli mietti, millä hän saisi sen pysähtymään
ylös ja millä aukaisisi raskaan rautaoven. Lattia oli alhaalla. Hän
veti uudestaan renkaasta ja lattia alkoi jälleen kohota. Tällä kertaa
Olli huomasi ylhäällä samanlaisen renkaan kuin alhaallakin oli. Hän
vetäisi siitä: lattia pysähtyi silmänräpäyksessä ja ovi lensi auki.
Olli hyppäsi ketterästi ulos.
Nyt Olli oli vapaa, mutta mihin päin kääntyä? Hän huomasi olevansa
aivan eri paikassa kuin tullessaan. Oli jo hämärä, sillä aurinko oli
laskenut. Olli muisti, että hänen täytyi keskiyön aikana anastaa sauva.
Hänellä oli jo kiire, sillä hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli
maannut kuilun pohjalla.
Olli kiiruhti siis eteenpäin ja saapui punaisen ladon luo. Nähtyään
sen luona suuren tammen hän otti vyöltään puukon ja veisti nuolen.
Hän heitti nuolen taivaan kaarta kohti, joka oli jo haihtumassa.
Taivaankaaren eri värit hajosivat ja jokaisesta väristä muodostui ladon
seinälle kirjain. Olli luki, mitä seinälle ilmestyi. Siinä oli:
"PLO ATUI".
Hän luki sen moneen kertaan, että vain sen muistaisi.
Sitten Olli taas jatkoi matkaansa. Katajapensaiden varjossa hän näki
pienen kallion, jossa oli ovi. Siinäköhän se velholuola sitten olikin?
Olli painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli. Mitään ei kuulunut.
Kaikkialla oli aivan hiljaista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Silloin hän
kuuli aivan läheltään kumean äänen, joka lausui:
Nyt tunnussana lausu, mies,
ja oikeahan satu!
Ken väärän sanan lausui vain,
sen tähän loppui latu!
Olli ei nähnyt ketään. Häntä peloitti. Jos hän ei muistaisikaan oikeata
sanaa? Hän ajatteli kauan ollakseen aivan varma, että sanat olivat
oikeat ja lausui sitten: "Plo atui!" Silloin kuului vuoresta jyminää ja
paksu kiviovi lensi auki.
Olli astui sisään. Hän tuli huoneeseen, jonka katossa oli pieniä,
himmeitä lamppuja. Olli lukitsi oven jälkeensä, ettei kukaan pääsisi
häntä häiritsemään. Ja siltä varalta, että velhot sattuisivat tulemaan
hänen jäljessään, hän veti oven eteen vielä muutaman rautaisen puomin.
Sitten hän alkoi tutkia luolan sisustaa.
Huone oli melkein pimeä. Seinillä näytti riippuvan vanhoja eläinten
nahkoja. Liukkaalla lattialla luikerteli käärmeitä ja hyppeli
sammakoita.
Olli siirtyi seuraavaan huoneeseen. Se ei ollut niin pimeä kuin
edellinen, mutta vaikea oli sielläkin tarkastaa esineitä. Tässä
huoneessa oli kolmetoista ovea eri suuntiin. Keskellä huonetta oli
pitkänomainen 13-jalkainen pöytä. Sen ympärillä oli tuoleja. Olli meni
lähemmäksi. Pöydällä oli kuivuneita käärmeennahkoja. Pöydän päässä
oli suuri 13-jalkainen tuoli. Se oli päällystetty kultakankaalla ja
sen edessä pöydällä oli kultainen vati. Olli arvasi, että se oli
velhokuninkaan oma ruokailupaikka. Pöydällä oli vielä ruoanjätteitäkin
— nyljettyä käärmeenpaistia ja sisiliskonverikastiketta.
Ollia puistatti. Mutta viivytellä ei saanut. Eteenpäin oli riennettävä.
Mutta mihin huoneeseen hän nyt menisi? Hän päätti aloittaa huoneesta,
joka oli velhokuninkaan tuolin takana ja aukaisi oven. Peloittava näky
kohtasi häntä. Seinät olivat täynnä viiden jalan pituisia teräviä
piikkejä. Vihertävän lampun valossa hän näki, että lattiassakin oli
piikkejä, vaikka ne eivät olleetkaan niin pitkiä eivätkä niin tiheässä
kuin seinissä. Mahdottomalta näytti astua huoneeseen piikkeihin
takertumatta. Perällä oli vain yksi ovi.
Olli ei mennyt sisään, painoi vain oven kiinni ja koetti päästä muihin
huoneisiin. Hän koetti aukaista ovea toisensa jälkeen, mutta kun ei
yksikään niistä auennut, hän meni takaisin piikkihuoneen ovelle. —
Totta kai sen kautta pääsee, koska ei muista pääse, hän ajatteli.
Varoiksi hän piti toisen jalkansa oven raossa ja toisella astui
piikkien väliin. Silloin alkoivat huoneen seinät lähetä toisiaan. Olli
vetäisi jalkansa takaisin ja astui toiseen paikkaan. Kävi samoin.
Silloin hän haparoi jalallaan edestakaisin ja jalka sattui koskettamaan
erästä piikkiä. Se heilahti hiukan. Hän astui piikin päälle ja piikki
meni kokoon pehmeäksi kuin ruoho. Seinät etenivät entiselleen. Muutkin
lattialla olevat piikit olivat samanlaisia — kaikki painuivat pehmeästi
kokoon. Piikiltä piikille astuen Olli saapui ovelle — mutta siinä
ei ollut lukkoa. Ei mitään, mistä olisi avannut. Suutuksissaan hän
potkaisi ovea. Oven alapuoli myötäsi ja yläpuoli kolautti Ollia otsaan.
Hän siirtyi sivulle ja asetti oven vaakasuoraan asentoon. — Ahaa,
tämä onkin tällainen ovi! No, ei hätää! — Hän paneutui oven päälle
vatsalleen, ovi paukahti kiinni ja Olli luisui jotakin sileätä pitkin
alas kädet ojona, kunnes töksähti johonkin. Hänen edessään aukeni
pienoinen luukku, joka johti kirkkaasti valaistuun huoneeseen.
Olli kömpi ulos aukosta ja astui huoneeseen. Se oli paljon kauniimpi
kuin muut huoneet ennen tätä. Katossa riippui pitkiä helminauhoja,
korallisia ja hohtokivisiä. Huonetta valaisi 13 kirkasta, punertavaa
lamppua, joiden jokaisen alla oli komea vuode. Ne olivat tavattoman
viettelevän näköisiä. Peitteissä kimalteli helmiä ja jalokiviä. Ollin
teki mieli heittäytyä lepäämään edes pieneksi hetkeksi. Sitten hän
olisi taas reipas. Häntä alkoi omituisesti väsyttää. Silmiä painoi
niin, etteivät ne millään tahtoneet pysyä auki. Hän meni erään
vuoteen luo ja kosketti sitä kädellään. Se oli vasta pehmeä! Hän ei
ollut koskaan nukkunut noin pehmeässä vuoteessa! Mutta äkkiä Olli
hätkähti. Voisikohan tässäkin piillä jokin petos? Hän otti nurkasta
pienen simpukkakaapin ja kantoi sen vuoteeseen. Tuskin hän oli ehtinyt
sen tehdä, kun sängyn pohja vaipui alas, sitten se äkkiä ponnahti
ylös ja simpukkakaappi lensi erään aukon kautta katon läpi. Olli
oli huomaavinaan, että se lensi samaan huoneeseen, josta hän juuri
oli tullut. Hän kuuli selvästi ryskeen ylhäältä. Simpukkakaappi oli
musertunut piikkihuoneessa.
Huomattuaan, että velholuolassa yhä oli vaaroja tarjona, Olli päätti
olla hyvin varovainen.
Hän aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Sepä vasta oli ihana
huone! Olli ihan ällistyi. Huone oli hyvin suuri ja se oli täynnä
mitä erilaisimpia hedelmäpuita. Keskellä huonetta oli suuri
suihkukaivo. Kaivon keskellä seisoi kaunis, valkeasta marmorista
veistetty vedenneito, joka toisella kädellään kannatti punertavaa
kristallimaljaa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pikari.
Kristallimaljasta virtasi kirkas lähdevesi pikariin. Ollia janotti.
Hän ei muistanut, milloin hän oli viimeksi syönyt tai juonut. Kun
hän katseli kirkasta lähdevettä, rupesi häntä janottamaan niin, että
kieli oli kuivaa kitalakeen. Hän katseli ympärilleen. Joka paikassa
kasvoi kypsiä omenia, appelsiinejä, rypäleitä ja muita mehukkaita
hedelmiä. Mutta Olli muisti edellisen huoneen pehmeät vuoteet ja
simpukkakaapin kohtalon ja ajatteli: — Parempi katsoa kuin katua. — Hän
meni suihkukaivon luo ja tarttui pikariin, jossa oli kirkasta, kylmää
lähdevettä.
Vahingossa läikähti pikarista vesipisara vasemmalle kädelle. Käsi
vaipui alas hervotonna. Olli oivalsi vaaran. Jos hän olisi juonut
pisarankin, hän olisi heti tullut tunnottomaksi. Säikähtyneenä hän
paiskasikin pikarin lattiaan, niin että sirpaleet sinkoilivat. Lumous
menetti heti tehonsa. Vasen käsi tuli ennalleen eikä Ollia janottanut
enää. Hän muisti tehtävänsä ja kiirehti edelleen.
Nyt Ollilla ei ollut enää mitään esteitä. Vapaasti hän pääsi huoneesta
huoneeseen. Ne tulivat yhä komeammiksi. Olli ei ollut koskaan ennen
nähnyt sellaista komeutta. Kaikkialla kimalteli kultaa ja hohtokiviä,
ja jokaisessa huoneessa oli aina jotakin erikoista.
Eräästä huoneesta Olli tuli suureen, pihantapaiseen paikkaan. Keskellä
pihaa kasvoi suuria kultapuita. Sivuilla kasvoi hopeisia. Kaikissa
puissa oli suuria helmipalloja kukkasina. Puiden latvoissa oli mitä
erivärisimpiä lintuja, mutta ne eivät ollenkaan liikkuneet eivätkä
viserrelleet.
Olli käveli pihan yli ja aukaisi lopultakin viimeisen, kolmannentoista
huoneen oven. Astuttuaan kynnyksen yli hän hätkähti, sillä huone
oli täynnä ihmisiä. Oli vähän hämärä, niin ettei Olli voinut nähdä
oikein selvästi. Hän oli kumminkin huomaavinaan, että henkilöitä oli
13. Kaikki seisoivat liikkumattomina ja katselivat Ollia. Hän astui
askeleen eteenpäin. Silloin astuivat huoneessa olijatkin askeleen Ollia
kohti. Samassa tuli valoisaa ja Olli huomasi olevansa 13-särmäisessä
huoneessa, jonka seinät olivat peililasia. Jokaisella seinällä oli
jykevä, korkea kaappi ja jokaisen kaapin vieressä seinällä oli toinen
toisensa yläpuolella riviin asetettuina 13 sauvaa. Kaapit ja sauvarivit
olivat kaikki niin selviä, ettei Olli tiennyt, millä seinällä olivat
oikeat sauvat. Hän haparoi joka seinämältä ja löysikin pian oikean.
Kiireesti alkoi Olli purkaa ensimmäistä sauvaa, sitten toista,
kolmatta, neljättä ja viidettä, mikään ei niistä ollut oikea.
Jostakin kaukaa kuului kolinaa. Olli meni ovelle paremmin kuullakseen.
Aivan oikein — jostakin ylhäältä kuului selvästi kolinaa. Hän painoi
oven kiinni ja lukitsi sen vahvasti. Sitten hän ryhtyi jatkamaan
sauvojen purkamista.
Kun sauvat olivat toinen toistaan ylempänä ja sauvojen välimatka
suurenemistaan suureni, kävi sauvojen alas ottaminen yhä vaikeammaksi.
Kuudennen sauvan Olli sai vielä kurottamalla, mutta seitsemänteen hän
ei enää ylettynyt. Silloin hän kapusi ketterästi kaapille ja jatkoi
työtään. Hän oli purkanut jo kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen
ja yhdennentoista. Silloin kuului hirveä jymähdys ja koko luola
vapisi. Kauheaa huutoa ja kirkunaa kuului ulkoa ja se tuntui lähenevän
lähenemistään. Kahdestoista sauva oli purettu. Viimeinen oli enää
jäljellä. Olli kurotti sitä ottamaan, mutta — ei ylettänyt enää, vaikka
olisi kuinka kurottanut. Hätääntyneenä hän katseli ympärilleen. Ei
mitään esinettä näkynyt, jonka avulla olisi voinut ylettyä sauvaan.
Olli koetti loikkaamalla saada sitä alas, vaan ei, siellä se pysyi
paikallaan liikahtamatta. Hän mietti hetken, hyppäsi sitten alas
kaapilta ja etsi lattialta erään sisimmäisenä olleen, kaikkein ohuimman
sauvan, sitten seuraavan vähän paksumman, ja sovitti sauvojen päät
sisäkkäin, niin että sauva piteni melkein toisen verran. Näin hän
aikoi jatkaa sauvan niin pitkäksi, että voisi sillä sohaista alas
seinältä ylimmän sauvan. Mutta työ oli tavattoman vaikea, sillä sauvoja
ei tahtonut mitenkään saada sopimaan toisiinsa. Olli sai kuitenkin
rakennetuksi niin pitkän sauvan, että toivoi sillä saavansa seinältä
viimeisen sauvan alas.
Olli kapusi jälleen kaapille ja kurotti sauvallaan. Se ei ulottunut,
puuttui ainoastaan muutama tuuma. Ei auttanut muu kuin tähdätä ja
loikata. Olli hypähti ja sohaisi sauvallaan. Viimeinen sauva putosi
seinästä lattialle.
Samassa tuli ihan pimeä. Olli hyppäsi kaapilta alas, että tömähti ja
alkoi haparoida sauvaa.
Sillä aikaa olivat velhot päässeet ensimmäisestä ovesta sisään. Nyt
he luulivat pääsevänsä esteettä kulkemaan eteenpäin. Mutta niin ei
kuitenkaan käynyt. Suorin tie oli tukossa. Piikkihuoneen seinät olivat
vielä vastakkain ja simpukkakaappi oli säpäleinä välissä. Velhojen
täytyi kiertää toisten huoneitten kautta päästäkseen sauvahuoneeseen.
Velhokuningas kiirehti, minkä ennätti. Hän tiesi, että hänen sauvansa
oli vaarassa. Kaikki velhot olivat raivoissaan, huusivat ja ulisivat.
He olivat päässeet jo sauvahuoneen oven taakse. Mutta Olli oli lukinnut
oven tarkasti monilla varokeinoilla. Velhot tyrkkivät ovea, minkä
jaksoivat ja karjuivat kauheasti. Velhokuningas kirkui ja komensi. Hän
pelkäsi auringon nousevan. Silloin heillä ei olisi enää yhtään voimaa
ja he muuttuisivat harmaiksi kiviksi. Yhä kovemmin he ryskyttivät ovea,
mutta se ei auennut. Silloin he heittivät yhden pienistä velhoista oven
yläosaa vasten. Ovi narahti ja aukesi raolleen.
Yhä Olli haparoitsi sauvaa pilkkoisen pimeässä. Vaikea oli löytää
oikeaa, sillä hänen edessään oli suuri kasa sauvoja. Kylmä hiki nousi
hänen otsalleen, kun hän huomasi oven olevan jo raollaan. Yksi ryntäys
vielä ja Olli olisi ollut hukassa. Hän seisoi keskellä sauvaläjää.
Silloin kuului hirmuinen rysäys. Ovi lensi auki ja velhot syöksyivät
kirkuen huoneeseen.
Olli koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat sauvoihin ja
hän kaatui kumoon. Mutta pimeässä takertuivat velhotkin sauvoihin,
kompastelivat ja kaatuilivat. Seinäpeilit hämmensivät heidät niin,
etteivät he voineet heti saada selville, missä Olli oli. Olli alkoi
haparoida käsillään ovelle päin pujahtaakseen karkuun ilman sauvaa,
sillä sitä hänen oli nyt mahdoton löytää. Haparoidessaan seinänviertä
hänen kätensä sattui johonkin esineeseen. Se oli sauva. Ollin mielestä
se tuntui raskaammalta kuin edelliset. Hän nousi kiireesti seisaalleen
ja alkoi purkaa sauvaa pujahtaen samalla ovesta ulos. Velhot
huomasivat sen ja ryntäsivät perässä. Mutta ainoastaan kolme heistä,
niiden joukossa velhokuningas, osasi ovesta ulos. Muut löivät päänsä
seinäpeileihin ja jäivät noloina tuijottamaan eteensä.
Kuin henkensä edestä Olli juoksi sauva kädessä samoja huoneita
takaisin, joista oli tullutkin. Hän tuli jo piikkihuoneen viereiseen
huoneeseen. Velhot kintereillään hän juoksi ympäri huonetta ja purki
sisäkkäisiä sauvoja. Vihdoin sattui hänen käteensä sauva, jonka
toisessa päässä oli pienoinen piikki. Hän painoi piikkiä oikealla
etusormellaan ja heti tuprutti sauva sankeata sumua. Hän oli vihdoinkin
löytänyt velhokuninkaan taikasauvan.
Sumun tähden Olli ei nähnyt yhtään eteensä. Mutta se haihtui pian ja
hän näki velhojen kiemurtelevan lattialla ja hierovan silmiään. He
olivat tulleet kaikki sokeiksi. Olli hiipi varpaisillaan velhojen ohi
ja päästyään pienoiselle luukulle, joka johti piikkihuoneen ovelle,
pujahti ketterästi luukusta sisään ja sulki sen jälkeensä.