Kun Olli astui ulos velholuolasta, nousi aurinko jo punaisena ja
kirkkaana. Kumealla jymähdyksellä paukahti raskas kiviovi kiinni.
Suuria kivijärkäleitä lensi ilmaan ja luolan keskikohta suitsusi tulta.
Lopuksi se sortui kokoon ja Olli näki edessään vain suuren, harmaan
kiviröykkiön.
Nyt vasta alkoi Ollin varsinainen pelastustyö. Vaikein oli voitettu ja
loppu oli nyt aivan helppoa. Hän astui iloisena taikasauva kädessään
samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ollut enää samanlainen kuin
tullessa. Tie kulki ihanan metsän halki. Lintujen sirkutusta kuului
joka taholta.
Jonkin matkaa kuljettuaan Olli tapasi eräässä tienmutkassa joukon
kalpeita neitoja. He olivat vapautuneet linnasta samana aamuna.
Mutta he olivat vielä mykkiä. Olli vapautti taikasauvallaan kaikki
lumouksesta, jonka jälkeen neidot iloisina tanssien hajaantuivat
metsään eri suuntiin, kukin kotiin mennäkseen.
Vihdoin Olli saapui siihen paikkaan, missä oli ollut järvi. Sitä ei
ollut enää. Sen sijalla oli vain pieni, viheriäinen lampi, jossa
uiskenteli sammakonpoikia. Lampea kiertäessään Olli kohtasi saman ruman
ukon, joka oli vienyt hänet järven yli. Mies veti hampaattoman suunsa
leveään nauruun ja sanoi: — Kas vain poikaa! En olisi uskonut, että
palaat takaisin! Olet pysynyt totuudessa, koska saavutit taikasauvan.
Mutta ole varuillasi, sillä voit vielä kadottaa sen. Lähde nyt
pelastamaan niitä, jotka ovat joutuneet velhokuninkaan lumoihin. Tästä
saat luettelon, että tiedät, montako pelastettavia on ja missä he ovat.
— Olli otti luettelon. Pallun hän tiesi itsekin, neidot hän oli jo
vapauttanut. Parhaansa mukaan hän koettaisi pelastaa muutkin. Hän jätti
ukolle hyvästit ja lähti edelleen.
Kulkiessaan hän tuli erään suuren männyn luo. Luettelon mukaan piti
männyn kuoren alta löytyä pieni toukka. Olli löysikin toukan. Mutta nyt
hän ei tiennyt, kuinka se olisi pelastettava. Hän katsoi luetteloaan.
Tämän paikan kohdalle oli merkittynä jotakin, mutta Olli ei ymmärtänyt
sitä. Siinä oli näin: Hän näki siinä suoran viivan pystyssä, kolme
kaarta sen päällä ja pisteen vieressä. Olli mietti ja mietti. Viiva
tarkoitti luultavasti sauvaa ja piste neulaa, mutta mitä nuo kolme
kaarta merkitsivät? Olli otti sauvan vasempaan käteensä ja neulan
oikeaan käteensä ja koetti tehdä niillä kaikenlaisia temppuja, mutta
tuloksetta. Lopulta iski hänen mieleensä, että kaaret merkitsisivät
sauvan liikettä. Siis samalla, kun hän liikuttaa sauvaa kolme kertaa
vasemmalta oikealle, hän pistää neulalla yhden kerran toukkaa.
Olli tekikin niin. Äkkiä ilmestyi hänen eteensä "Varjojen linnan"
palvelija. Se ei ehtinyt sanoa muuta kuin: — Hyvää huomenta! Olen
viipynyt liiaksi! Ja samassa palvelija alkoi juosta kotiin sellaisella
kiireellä, että Olli jäi ällistyneenä katselemaan hänen jälkeensä.
Mutta nyt oli etsittävä vielä hovimestari. Hän ei ollut tässä samassa
paikassa. Luettelon mukaan piti hovimestarin löytyä seuraavasta
tienhaarasta hiukan vasemmalle. Siellä oli tien vieressä puupölkky,
johon oli isketty tikari kiinni. Kauan ei kestänytkään, kun Olli löysi
senkin. Hän uudisti toukalle tekemänsä tempun: pisti neulalla pölkkyä
ja samalla liikutti taikasauvaa kolmesti kaaressa pölkyn yläpuolella.
Hovimestari ilmestyi hänen eteensä. Olli tunsi hänet siitä, että
hovimestari kerran oli potkaissut hänet ulos "Varjojen linnan"
portista, kun hän oli ollut lankoja viemässä äitinsä mukana. Mutta
hän ei ollut sitä muistavinaan, vaan kumarsi hovimestarille nöyrästi
ja kohteliaasti. Hovimestari raapi niskaansa tuumien, missä hän oli
ja mitä oli tapahtunut. Pian hän muisti kaikki — ja silloinkos hän
vasta suuttui! Kuka oli uskaltanut hänelle tehdä sellaista! Hän kysyi
Ollilta, missä tämä oli käynyt. Olli selitti kaikki tarkasti.
— No, onko tuo nyt se taikasauva?
— On, vastasi Olli. Aion pelastaa vielä Varjojen linnan prinssitkin.
— Vai aiot! Etpäs! sanoi hovimestari. — Se olen minä, joka ne pelastan!
Samassa hän tyrkkäsi Ollin kumoon ja ryösti häneltä sauvan. Sitten
hän ilkkui vielä mennessään: — Katsos, minä se olen, joka prinssit
pelastan, etkä sinä, mokoma köyhä tallukka! — Hovimestari katosi
metsään ja Olli jäi makaamaan nurmelle purskahtaen itkemään.
Hovimestari harppasi kiireesti linnaan päin ylpeänä kuin riikinkukko.
Hoviväki tuli häntä vastaan. Mutta hovimestari ei ollut heitä
huomaavinaankaan, vaan riensi suoraa päätä kuninkaan ja kuningattaren
luo ja lausui seuraavasti: Huomenna puolen päivän aikaan on tänne
kutsuttava kaikki kuninkaalliset vieraat. Prinssi on asetettava
kaikkien keskelle ja kaikkien nähden annan minä hänelle puhekyvyn
takaisin. Olen sen tekevä, koska kerran olen niin luvannut, enkä tahdo
syödä sanaani!
"Varjojen linnassa" valmistettiin seuraavaksi päiväksi suuret
päivälliset. Kuninkaallisia vieraita saapui saapumistaan. Ylinnä
kaikkia oli ylpeä hovimestari. Hän oli nyt kaikkien suosikki.
Päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki suureen kuninkaalliseen
saliin. Prinssin paikka oli kukitettu ylt'ympäri. Vähän ajan kuluttua
hovimestari astui esiin kullalla kirjaillussa puvussa, sauva kädessä.
Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja uteliaina seurasivat kaikkien
katseet uljaan hovimestarin pienimpiäkin liikkeitä. Nyt hän seisoi
prinssin edessä valmiina vapauttamaan prinssin kielen.
* * * * *
Olli oli nukahtanut itkuunsa. Hän oli väsynyt ja nukkui kauan. Hän
heräsi siihen, että oli unissaan satuttanut kätensä johonkin. Palluhan
se siinä vain hänen vierellään makasi. Olli hypähti heti ylös ja otti
vanhan rakkaan Pallun syliinsä. Hän kertoi kaikki Pallulle, kuinka hän
oli hankkinut taikasauvan, mutta kuinka hän oli sen taas menettänyt,
kun ilkeä hovimestari oli sen väkisin häneltä riistänyt ja lähtenyt
karkuun. Pallu näytti niin surulliselta ja osaaottavaiselta, että
Ollin täytyi oikein silittää sen päätä. Sitten Olli otti vanhan ukon
antaman luettelon ja tarkasti sitä. Hänellä olisi ollut enää kaksi
pelastettavaa, molemmat prinssit. Olli huomasi, että samat merkit
olivat näidenkin vieressä. Yht'äkkiä hän ilostui! Hovimestarilla ei
ollut neulaa. Taikasauva yksinään ei siis merkitsisi mitään. Kiireesti
hän kaappasi Pallun syliinsä ja lähti juoksemaan.
Päivä oli jo jokseenkin puolessa, kun Olli saapui linnaan. Porttivahti
ei aikonut päästää häntä sisään. Olli rukoili hartaasti sanoen, että
hänellä oli hyvin tärkeää asiaa itse kuninkaalle. Koska nyt oli suuri
juhlapäivä, oli porttivahti tavallista paremmalla tuulella ja laski
Ollin sisään. Mutta monet vaikeudet kohtasivat häntä vielä, ennen kuin
hän pääsi kuninkaan luo. Joka paikassa häntä tyrkittiin, kun hän oli
niin köyhän näköinen. Hän pääsi kumminkin lopulta siihen saliin, jossa
kaikki kuninkaalliset vieraat olivat. He näkyivät katselevan kaikki
uteliaina jonnekin, mutta Olli ei nähnyt, mitä he oikein katselivat,
kun hän oli niin pieni. Hän alkoi pujotella ihmisjoukon läpi
nähdäkseen. Hovimestari se siellä seisoi prinssin edessä taikasauva
koholla.
Olli kuuli selvästi hovimestarin sanat: — Olen hankkinut sauvan, jonka
avulla olet saava puhekykysi takaisin. — Samalla hovimestari kosketti
sauvalla prinssin olkapäätä. Ihmiset ympärillä kurottivat päitään ja
tuuppivat toisiaan paremmin nähdäkseen. Olli puusotamiehineen oli
vähällä kaatua ja jäädä toisten jalkoihin. Suurella mielenkiinnolla
hän seurasi hovimestarin jokaista ilmettä, kun hän tiesi, ettei se
tehoisi. Prinssi kumarsi syvään, aukaisi suunsa ja koetti puhua, mutta
ei voinut. Hovimestari muuttui tuhkanharmaaksi ja koetti uudestaan.
Ei auttanut. Sitten hovimestari teki ristinmerkin prinssin edessä,
löi sauvalla kolme kertaa prinssiä päälaelle, asetti hänet polvilleen
eteensä, kiersi kolmesti prinssin ympäri myötäpäivään ja pisti sauvalla
suuhun. Prinssi nousi seisomaan ja koetti jälleen puhua, mutta ei
voinut. Hovimestari ei enää ymmärtänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli
jo tehnyt kaikki, mikä hänen luulonsa mukaan olisi voinut auttaa, jos
sauva olisi ollut oikea. Vihoissaan hän heitti sauvan kädestään ja
huusi: — Mikään ei auta! Prinssi on pysyvä ikänsä mykkänä! — Kuningatar
pyörtyi heti. Syntyi suuri hälinä. Hovimestari otettiin kiinni ja
teljettiin rautaiseen torniin. Vieraat juoksivat sinne tänne. Kuninkaan
ääni kuului ylinnä. Hän tahtoi sauvaa itselleen. Eräs palvelija vei
sen hänelle. Kuningas huusi niin, että kuului yli salin: — Onko täällä
ketään, joka luulee voivansa pelastaa prinssin? Sille olen antava,
mitä hän vain tahtoo. Silloin kuului ääniä joukosta, ja monta kättä
ojentautui yht'aikaa ottamaan sauvaa. — Minä tahdon! Ja minä! Eipäs,
minä osaan varmasti! — Sellaisia huutoja kuului ja muutamat alkoivat
jo tapellakin. Kuningas jo suuttui. — Vuorotellen! hän huusi. Toinen
toisensa perään menivät vieraat ja tekivät kaikki temppunsa ja
kaarroksensa, mutta mikään ei auttanut.
Olli odotti kärsivällisesti vuoroaan ja lopulta se tulikin. Hänen piti
juuri astua esiin, kun joku tarttui hänen takinliepeeseensä ja sanoi:
— Pois kerjäläiset jaloista! ja samassa hänet nakattiin ihmisjoukon
taakse.
Jo olivat kaikki koettaneet pelastaa prinssiä, mutta yhtä huonolla
menestyksellä. — Vieläkö on ketään, joka tahtoo koettaa? huusi
kuningas. — Ei! kuului vastaus. Olli työntyi uudestaan etunenään.
— Minä tahtoisin vielä koettaa, hän sanoi nöyrästi. — Siinähän on
itsepäinen penikka! sanoi äskeinen mies, joka oli heittänyt Ollin
jonosta pois, — kyllä jo saamme uskoa ilman tuota kerjäläistäkin,
ettei tässä enää mikään auta. Mutta Olli astui kuninkaan eteen ja
toisti pyyntönsä. — Ei käy laatuun enää vaivata kuningatarta, sanoi
kuningas kieltäen. Silloin Olli astui kuningattaren eteen ja kumarsi
nöyrästi: — Saanko minäkin koettaa? Luulen voivani pelastaa molemmat
prinssit. — Kuningatar tuli hyvilleen nöyrästä pyynnöstä ja sanoi: —
Missä luulet, poikaseni, toisen prinssin olevan? — Tässä! sanoi Olli ja
otti hiukan hämillään kainalostaan puusotamiehensä. Koko joukko Ollin
ympärillä räjähti nauramaan. — Viekää pois tuo lurjus, joka uskaltaa
häväistä kuninkaallista prinssiä! huusi joku. Kuningatar punastui
harmista. — Että sinä kehtaatkin, pojanvekara, uskotella minulle,
ylhäiselle kuningattarelle, että tuollainen puupökkelö olisi prinssini!
— Samassa kuningatar sieppasi puusotamiehen ja nakkasi sen uuniin.
Silmänräpäyksessä Olli juoksi uunin luo ja pelasti puusotamiehen
liekeistä. Sitten hän palasi kuningattaren luo, asettui polvilleen
hänen eteensä ja sanoi: — Sallikaa minun pitää tämä ja koettaa pelastaa
prinssi! Muutamat palvelijat aikoivat tarttua Olliin ja viedä hänet
rautatorniin, kuten hovimestarinkin, koska hän oli niin itsepäinen.
Mutta kuningas esti sen kädenliikkeellä ja pyysi kuningatarta taipumaan
Ollin pyyntöön. Kuningatar suostuikin, mutta sillä ehdolla, että Olli
teljettäisiin torniin, ellei hän onnistuisi.
Prinssi haettiin taas esille. Mutta nähdessään Ollin hän kääntyi
takaisin ovesta ja ainoastaan monilla pyynnöillä kuningas sai hänet
tulemaan saliin.
Olli sai sauvan käteensä ja meni prinssin luo. Hän etsi taskustaan
neulan ja alkoi tehtävänsä. Ivaillen katselivat kaikki vieraat ja
toiset matkivat hänen liikkeitään. Olli teki sauvalla samat liikkeet
kuin ennenkin ja pisti neulalla prinssiä. — Ai! huusi prinssi
ja samassa hän osasi puhua. Kuningas ja kuningatar huudahtivat
riemastuksesta ja sulkivat prinssin syliinsä. Kenenkään huomaamatta
Olli teki puusotamiehellekin saman tempun ja silmänräpäyksessä seisoi
hänen edessään toinen prinssi. Ilosta suunniltaan riensivät kuningas
ja kuningatar nuorempaa prinssiään tervehtimään. Kuningatar oli
vähällä pyörtyä suunnattomassa ilossaan. Kauan oli siitä kulunut,
kun hän oli nähnyt nuoremman prinssin. Kuningatar käänteli prinssiä
edes ja takaisin oikein nähdäkseen, oliko hän yhtään muuttunut. Äkkiä
kuningatar kalpeni. Hän havaitsi, että prinssiltä oli oikea korva
poissa. Kuningatar kysyi, mistä se johtui. Ei prinssi vain tiennyt
sitä sanoa. Silloin Olli pujahti heidän eteensä ja sanoi: — En ehtinyt
tarpeeksi pian pelastaa puusotamiestä uunista, jonne kuningatar sen
vihoissaan heitti. Siitä johtuu, että korva paloi pois. — Ellei olisi
ollut näin suuri riemujuhla, olisi Ollin käynyt huonosti. Sillä kukaan
ei koskaan saanut sanoa, että kuningatar erehtyi tai oli väärässä.
Tällä kertaa kuningatar rypisti vain hiukan kulmiaan, mutta ilo voitti
hänen vihansa ja hän hymyili. Prinssit ottivat Ollin keskelleen ja
lennättivät hänet muassaan toisiin huoneisiin. Siellä Olli saisi sanoa
toivomuksensa, jotka kuningas täyttäisi. Vieraat kiiruhtivat perässä.
Mutta kuningas antoi käskyn, että kaikkien asiaankuulumattomien täytyy
siivosti odottaa. Kaikki saavat kyllä aikanaan kuulla päätöksistä.
Ollille kerrottiin kaikki, mitä tätä ennen oli tapahtunut, kuinka
hovimestari nyt istuu rautaisessa tornissa kärsimässä tekojaan.
Kuningas kysyi, tahtoisiko Olli muutkin vihamiehensä saman kohtalon
alaisiksi. Sitä hän ei tahtonut. Päinvastoin hän vaati, että kaikki
vangit oli heti päästettävä vapaiksi. Niin tehtiinkin. Hovimestari
pääsi taas vapaalle jalalle, ja lääkärit, jotka olivat istuneet
pimeässä jo kolmetoista vuotta, pääsivät taas päivänvaloon.
Kun vieraat sitten saivat kuulla Ollin toivomuksista, he tulivat
kaikki hänen luokseen, kiittivät häntä kilvan ja osoittivat kaikkea
kunnioitusta. Ainoa, joka ei sitä tehnyt, oli hovimestari. Hän oli
hirveän kateellinen Ollia kohtaan. Par'aikaa hän tuumi keinoa, millä
päästä Ollin edelle. Silloin hän äkkiä muisti, että hän oli poiminut
metsästä kultapalloja ja muita kalleuksia.
Hovimestari työnsi kaikki syrjään, astui ylpeänä kuninkaan eteen ja
sanoi:
— Kunnia tästä on tuleva minulle, sillä minä olen hankkinut sauvan.
Tämä poika on ainoastaan varastanut minulta taidon. Maatessani vähän
aikaa metsässä tämä poika on monien velhojen avulla varastanut taitoni.
Minä voin sen selvästi todistaa, mutta tämä poika todistakoon, jos voi.
— En voi todistaa muutoin kuin että se, joka omistaa sauvan, voi yksin
pelastaa loihditut, sanoi Olli.
— No niin, mutta minäpä näytän, että olen ollut itse sauvan hankkimassa
ja sieltä saanut kultapalloja. — Hovimestari veti käden taskustaan
ja sanoi: — Tämä kultapallo on siitä todisteena! — Mutta samassa hän
pudotti huudahtaen esineen kädestään. Se ei ollutkaan kultapallo, vaan
tavallinen, harmaa kivimöhkäle! Hänen ainoa ja viimeinen keinonsa oli
mennyt myttyyn.
Hovimestari pyysi anteeksi kuninkaalta sanoen, että tänään kaikki
oli loihdittua. Mutta kuningas oli vihastunut. Hän ei halunnut
pitää hovissaan tuollaista narria! Ja heti paikalla kuningas erotti
hovimestarin virastaan.
Äkkiä kääntyi kaikkien huomio ovelle. Sieltä näytti tulevan joku, koska
väkijoukko hajaantui valmistaen tietä. Heti ilmestyikin sieltä pieni,
mustakiharainen tyttö — Olli tunsi hänet samaksi, jonka oli nähnyt
metsässä kukkavainiolla. Ensimmäiseksi tyttö riensi Ollin luo ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa sanoen: — Tässä on Olli, joka on vapauttanut
minut sekä monet muut velhojen vallasta! Kuulkaa kaikki, jotka täällä
olette — Olli se hankki sauvan suurella vaivalla ja vapautti meidät!
Sitten hän kuiskasi Ollille: — Olen odottanut sinua jo kauan kotona,
mutta en malttanut enää, vaan minun täytyi rientää tänne. Tule,
menkäämme kotiin, äiti odottaa meitä!
Kuningas ei päästänyt heitä kuitenkaan heti lähtemään. Hän katsoi
tuikeasti hovimestariin, joka näytti lyyhistyvän riepuna kokoon. Nyt ei
auttanut enää mikään. Hovimestari meni Ollin eteen ja pyysi häneltäkin
nöyrästi anteeksi sanoen, että hän oli tehnyt kaikki kunnianhimossaan,
luullen, että Olli oli helposti petettävissä. Olli antoikin mielellään
kaikki anteeksi ja pyysi kuninkaalta, että hovimestari saisi jäädä
vielä paikalleen. Kuningas, joka ei kieltänyt Ollilta mitään,
suostuikin tähän.
Kuningas pyysi Ollia saapumaan seuraavana päivänä takaisin saamaan
palkkiotaan. Olli lupasikin tulla. Kiittäen nöyrästi lähtivät Olli ja
pikku tyttö juoksemaan kiireimmän kautta kotiin.
Jo veräjällä tuli äiti iloisena heitä vastaan. — Olli, tunsitko
sisartasi? kysyi äiti. — Hän on se, jota olet minun nähnyt alituisesti
surevan. Mutta nyt meillä ei ole enää suruja! Sitten he kolme riensivät
käsikkäin pieneen tupaan, jossa äidin valmistama maukas ateria
vastaleivottuine leipineen heitä odotti.
Olli sai suuren palkinnon. Kuningas lupasi pitää huolen koko perheestä
niin kauan kuin vain yksikin heistä eläisi. Ja milloin Olli vain tekisi
pienimmänkin pyynnön, täytettäisiin se heti paikalla. — Ollilla oli
nyt itsellään oma hevonen. Äiti sai lehmän ja Maiju sai monta suurta
ja pientä nukkea sekä vielä pienen lampaankin, jota hän erityisesti
rakasti. Ja sitä paitsi heillä oli nyt aina riittävästi rusinasoppaa ja
muita Ollin herkkuja.
Tästä lähtien muuttui "Varjojen linna" "Auringon linnaksi". Missään
ei kuningattaren tahdon mukaan saanut näkyä mustaa väriä. Kaikkialla
loisti vain kultaa ja kaikkia iloisia värejä. Tuon tuostakin vietettiin
linnassa suuria juhlia, eikä milloinkaan unohdettu kutsua niihin Ollia
siskonsa ja äitinsä kanssa.
Metsä, jonka reunassa Ollin koti oli, oli sekin muuttunut kokonaan. Nyt
paistoi sinne aurinko täydeltä terältään kirkkaan siniseltä taivaalta.
Kuului lintujen sirkutusta ja käen kukuntaa. Harakkakin uskalsi jo
istahtaa männyn oksalle ja nauraa sydämensä pohjasta taas pitkästä
aikaa.