Muutamia päiviä tämän jälkeen äidin täytyi lähteä viemään kehräämiään
lankoja kylään. Ollin hän käski pysyä kotona puusotamiehen kanssa,
ettei olisi tapahtunut mitään pahaa sillä aikaa, kun hän viipyi
kylässä. Olli lupasikin.
Olli leikki Pallun kanssa ja asetti sen seisomaan tuolinjalkaa vasten
komentaen samalla tapansa mukaan: "Mars eteenpäin!" Olli aikoi juuri
liikuttaa Pallun jalkoja vuorotellen kädellään ja sanoa: "Oikea vasen,
oikea vasen!" Mutta ennen kuin hän ehti edes koskemaankaan Palluun, se
lähti itse liikkeelle ilman apua ovelle päin. Olli melkein kirkaisi
ilosta, että Pallu näin pian oppi kävelemään. Hän kiirehti ovelle
ottamaan sitä kiinni, mutta se ei ollut enää yhtään Pallun näköinen.
Hän näki edessään pienen, pikkaraisen miehen, jolla oli jokin tikarin
näköinen esine vyössään. Samalla mies kohotti kätensä ja viittasi
haluavansa ulos. Olli aukaisi oven ja mies meni ulos. Olli seurasi.
Hän tahtoi nähdä, jokohan Pallu nyt kokonaan karkaa, vaikka hän oli
ruokkinut sitä niin hyvin, että siitä tuli oikea pieni mies. Olli
koetti kysyäkin siltä, saamatta kuitenkaan vastausta. Sillä mies oli
mykkä.
Vähän ajan kuluttua he saapuivat suuren kaatuneen männyn luo. Olli
näki käytävän johtavan kauas metsän sisään. Siellä oli pilkkoisen
pimeää. Ollia ihan kauhistutti. Hän ei vain uskaltaisi mennä sinne
yksin, ei vaikka! Käytävä oli vielä niin ahdaskin, ettei siinä mahtuisi
kulkemaan muuten kuin nelinkontin. Pallu meni käytävään. Olli pysähtyi
ja aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Pallu kääntyi ja viittasi
häntä seuraamaan. Olli lähtikin, mutta hänen täytyi koko ajan ryömiä,
kun Pallu sen sijaan sai kävellä suorana. He olivat kulkeneet jo kauan
aikaa pilkkoisen pimeässä, eikä tiestä tahtonut tulla loppua. Olli
oli jo aivan väsyksissä. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta huomasi
kauhukseen, että se oli ihan mahdotonta, sillä sitä mukaa kuin he
menivät eteenpäin, tie sulkeutui heidän jälkeensä. — Silloin Olli vasta
muisti, että äiti oli kieltänyt häntä lähtemästä minnekään, ja nyt hän
oli kuitenkin lähtenyt. Hän alkoi itkeä. Itki niin katkerasti, että
silmät olivat sulaa! Lopulta hän vaipui väsyneenä maahan.
Silloin kosketti joku Ollia ja hän nousi seisomaan. Hän huomasi, että
käytävä oli laajentunut ja ettei enää ollut niin pimeä. Pallu seisoi
hänen edessään.
— Älä itke enää, vaan koetapas reipastua uudelleen, sanoi Pallu. —
Kuuntele nyt tarkkaan, mitä puhun. En ole mikään puusotamies, vaan
oikea ihminen. Minä olen se kadonnut prinssi, josta äitisi kerran
kertoi sinulle. Nyt kohta auringon noustessa tulee kuluneeksi 13
vuotta siitä, jolloin tulin loihdituksi tällaiseksi puusotamieheksi.
Ainoastaan silmäni jäivät ennalleen. Kohta nousee aurinko enkä silloin
voi enää puhua. Mene siis ja pelasta minut. Saat minulta sitten,
mitä vain tahdot. Mene aina vain eteenpäin tätä tietä. Kun tulet
tienristeykseen, niin siinä on viitta, joka osoittaa, mitä tietä on
kuljettava. Varo itseäsi. Kulje oikeata tietä omantuntosi johdattamana.
Älä koeta tehdä itseäsi paremmaksi kuin olet, sillä se voi tehdä kaikki
tyhjäksi ja sinä tulet itse loihdituksi. Kun sitten tulet suuren,
aukean kukkaniityn laidalle, niin sen vasemmalla puolella, erään kannon
päällä, kasvaa pieni mätäs sammalia. Ota sammalet käteesi, niin löydät
pienen aukon. Pistä kätesi aukosta sisään ja ota sieltä pieni soikea
kotelo. Kotelosta löydät pienen neulan. Pidä se sitten aina kädessäsi
siltä varalta, että sattuisit tulemaan loihdituksi. Jos joudut
lumoihin, pistä itseäsi neulalla, niin lumous menettää tehonsa. Koeta
saada käsiisi velhokuninkaan taikasauva. Velhokuningas säilyttää sitä
aina luolassaan. Tänä yönä kokoontuvat kaikki velhokuninkaan alamaiset
kuninkaansa ympärille erääseen maanalaiseen kallioluolaan. Siellä he
neuvottelevat 13 vuoden töistä. Jos hyvin pidät varasi, voit anastaa
taikasauvan. Se on 13 sisäkkäisen sauvan sisässä. Se on hyvin pieni
ja sen päässä on pieni terävä piikki. Jos joudut vaaraan sen jälkeen,
kun olet saanut sauvan käsiisi, niin paina sen piikkiä oikealla
etusormellasi. Silloin tupruaa sen toisesta päästä sakeata sumua, jonka
turvissa voit hiipiä pois. Tästä sumusta tulevat velhokuningas ja
kaikki hänen alamaisensa sokeiksi. Palaa sitten takaisin samaa tietä.
Velholuolan ovi sulkeutuu sinun jälkeesi itsestään ikuisiksi ajoiksi
ja kaikki olemme vapaat. Sen jälkeen puuttuu vain, että vapautat
meidät lumouksesta. Pelastusaikaa kestää ainoastaan yhden vuorokauden.
Voi, unohdin sanoa, että siellä on rivissä 13 samanlaista sauvaa
sekaannuksen vuoksi, ja oikea niistä on...
Aurinko nousi. Pallun kieli kangistui eikä hän voinut puhua enää
halaistua sanaa. Hän ei ehtinyt sanoa, mikä niistä sauvoista oli
oikea ja mitkä olivat sen tuntomerkit. Hän viittoili vain kädellään
hätäisesti ja Olli ymmärsi, että oli ryhdyttävä työhön.
Tuli aivan valoisaa. Olli lähti kulkemaan eteenpäin. Hän pysähtyi
ihastuneena tarkastamaan metsää. Linnunlaulua kuului läheisistä puista.
Ihania kukkia oli joka paikassa ja ilman täytti suloinen tuoksu. Ollia
ihmetytti, että metsä, joka ulkoapäin näytti niin kolkolta ja synkältä,
todellisuudessa olikin näin ihana. Hän unohti kaikki surunsa ja hänen
oli taas hyvä olla.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Olli saapui tienristeykseen. Siinä oli
viitta ja hän lähestyi sitä lukemaan. Vasemmanpuoleisessa osoittajassa
oli kirjoitus: "Hyville" ja oikeanpuoleisessa: "Pahoille". — Vasempaa
tietä olisi Olli hyvin mielellään mennyt, se näytti niin kauniilta.
Puiden oksissa riippui helyjä ja kultaa. Pahojen tie taas oli
kammottavan näköinen. Se oli synkkä ja pimeä, ja metsässä tuijotti
suuria kiiluvia silmiä! Huh! Ollia ihan peloitti. Pallu oli sanonut,
että täytyy tehdä, niinkuin omatunto sanoo. Hänen omatuntonsa ei
koskaan sanoisi, että hän on hyvä. Ei, ei, hän oli viimeksikin juuri
tehnyt vastoin äidin tahtoa, ja monta muuta kertaa. Olli huomasi, että
aurinko jo oli korkealla ja että aikaa oli käytettävä säästäväisesti.
Hän lähti siis astumaan synkkää tietä.
Pelosta vavisten Olli kulki eteenpäin. Silloin tällöin pujahti
sisilisko tien yli. Toisinaan taas longerteli käärme aivan hänen
jalkojensa juuressa. Mutta mennä täytyi, kääntyä hän ei voinut. Mitä
kauemmaksi hän kulki, sitä pimeämmäksi tuli tie, sillä metsä tuli niin
tiheäksi, ettei auringon valo päässyt pilkahtamaankaan tielle. Mutta
Olli riensi vain eteenpäin. Vähän väliä hän kompastui suuriin kiviin
ja kantoihin. Hän kiirehti kulkuaan, mutta tie ei näyttänyt loppuvan.
Lopulta, ties kuinka pitkän ajan kuluttua, hän näki kaukaa valopilkun.
Se näytti ensin pieneltä tähdeltä, mutta vähitellen se suureni. Pitkän
tovin kuluttua pääsi Olli vihdoin ulos metsästä.
Ihana kukkavainio aukeni Ollin eteen. Siellä oli niin valoisaa, että
aivan silmiä huikaisi. Kukkien keskellä istui ympyrässä ihania neitosia
kädet täynnä kukkia ja kukkaseppelet päässä. He näyttivät olevan
vilkkaassa keskustelussa. Olli ei mennyt heidän näkyviinsä, vaan hiipi
syrjään. Hän muisti, että hänen oli nyt etsittävä kanto vasemmalta
puolelta tietä. Hän löysikin sen pian, ja kuten Pallu oli sanonut, hän
löysi sieltä myös pienen neulan. Sitten hän läheni neitoja.
Yksi heistä lauloi kauniilla, sointuvalla äänellä:
Kaks' oli kerran satuprinssiä,
niin kaunista kuin urhot unten mailla.
Kuin taivaansini loisti silmänsä,
ja kutrit kuulsi kultapilven lailla.
En enää heitä milloinkaan ma nää,
siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!
Ei uljuudessa ollut vertaistaan,
sai olla miestä vastassaan kuin seinää.
Kun prinssit mittelivät miekkojaan,
niin kaatui heitä niinkuin kuloheinää.
En enää heitä milloinkaan ma nää,
siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!
Kun kevätpäivä ensi pälvet loi,
ja karhun vihellykset ilmaa viilsi,
niin tiheiköissä metsätorvet soi,
ja prinssein kypärät kuin päivä kiilsi.
En enää heitä milloinkaan ma nää,
siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!
He Velhovuoren luokse harhaili
ja joutui verkkoon Vuorenvelhon viekkaan.
Kuin loihdittuina ratsut raivosi
ja prinssit satulasta sortui hiekkaan.
En enää heitä milloinkaan ma nää,
siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!
Sai Vuorenvelho heidät valtaansa
ja kehnon taian heille keksi moisen:
Hän mykäks' kielen kytki toiselta
ja puiseks' sotamieheks' taikoi toisen.
En enää heitä milloinkaan ma nää,
siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!
— Sellainen on heidän tarinansa, sanoi eräs pieni, mustakiharainen
tyttö surullisena. — Jos edes sitten joku heidät pelastaisi, mutta
se on ihan mahdotonta. Kukaan ihminen ei tiedä taikaa, ettei tästä
eteenpäin mennessä saa kertaakaan katsoa taaksensa.
— Oikeastaanhan me voisimme varoittaa ihmisiä, jatkoi toinen, — mutta
kun meidän heidät nähdessämme heti täytyy tulla mykiksi. Tämä on
kauheaa! Me emme ikipäivinä voi tulla pelastetuiksi!
Huomattuaan kuulleensa tarpeeksi Olli hiipi hiljaa pois piilopaikastaan
jatkaakseen matkaansa. Mutta neidot huomasivat hänet, juoksivat
luo ja vaipuivat polvilleen hänen ympärilleen. Olli näki äskeisen
mustakiharaisen tyttösen aivan edessään ojentelevan sanattomana käsiään
häntä kohden. Kyynelet valuivat tytön silmistä. Ollia melkein itketti,
sillä kaikki tytöt olivat tulleet mykiksi. He osoittivat käsillään
aurinkoa, joka oli jo laskemassa. Sitten he nousivat seisomaan ja
viittasivat hätäisinä Ollille, että hänen täytyi pian jatkaa matkaansa.
Olli kulki edelleen. Hän saapui pienen järven rannalle. Tie näkyi
jatkuvan yli järvenkin, mutta millä hän pääsisi toiselle puolelle?
Äkkiä ilmestyi vanha, ruma ukko hänen eteensä. Ukko aukaisi
hampaattoman suunsa ja sanoi:
— Mitä etsit, mies? Sinähän kuljet suoraan velholinnaan päin. Haluatko
yli järven?
— Haluan, vastasi Olli.
— Vai niin, no sitten kai sinä haluat anastaa taikasauvan?
— Niin haluankin. Onko tästä vielä pitkä matka linnaan?
— Ei matka ole enää pitkä, mutta se on sitä vaarallisempi. — Koska
puhuit noin suoraan asiasi, tahdon sanoa sinulle, että velholuolaan
pääsee ainoastaan keskiyöllä, jolloin kaikki ovat sieltä poissa.
Jos järven tuolla puolen jatkaessasi matkaa pelastut velholinnan
vartijasta, niin kulje aina vain eteenpäin, kunnes tulet erään
punaisen ladon luo. Sen vieressä kasvaa vanha tammi. Ota siitä oksa ja
vuole nopeasti itsellesi nuoli ja heitä sillä sateenkaarta. Silloin
muodostuvat punaisen ladon seinälle kirjaimet, joiden avulla ovi
velholuolaan aukeaa. Enempää en sano.
Sitten astuivat molemmat pieneen venheeseen, ja ukon pitäessä perää
venhe solui itsekseen eteenpäin. Keskellä järveä nousi ankara myrsky
ja vene keikkui laineilla kuin pieni herneenpalko. Tuli pilkkopimeä ja
Olli kuuli siipien suhinaa takanaan. Mutta hän muisti, että taakseen ei
saanut katsoa ja ummisti silmänsä siksi, kunnes venhe törmäsi rantaan.
Sitten hän hyppäsi veneestä ja kiiruhti eteenpäin.
Tie kulki mutkaisena ylös korkeaa rinnettä, synkän kuusikon halki. Olli
luuli jo olevansa ihan pilvissä. Mutta äkkiä loppui tie. Rautainen ovi
oli vastassa.
Olli ei tiennyt, mitä tehdä, sillä ovi oli lukossa ja takaisin
kääntyminen oli mahdotonta, koska hän ei saanut katsoa taakseen.
Seisoessaan siinä mietteissään rautaoven edessä kuuli hän äkkiä
jymisevän äänen: — Velholinnaanko sinua haluttaa, poikalurjus? Sinne
sinä pääsetkin pian toisten joukkoon! Tässä on ovi! — Raskas rautaovi
kohosi ylös ja musta pimeä käytävä aukeni Ollin eteen. Hän astui
kynnykselle. Mutta — hän ei nähnytkään mitään luolaa eikä käytävää.
Sen sijaan hän näki pohjattoman mustan kuilun! Kuinka hän voisi sinne
heittäytyä? Se olisi hänelle varma kuolema. Samassa sanoi ääni: — Astu
eteenpäin nopeasti! Se on vain velholinnan ensimmäinen käytävä. Ovi
suljetaan heti. — Olli tunsi selässään voimakkaan tuulenpuuskan, joka
oli vähällä heittää hänet ammottavaan kuiluun, ja kääntyi kauhusta
kirkaisten takaisin. Mutta silloin hän oli tehnyt varomattomasti.
Maailma musteni Ollin silmissä. Hän putosi huimaavasta korkeudesta alas
kuilun pohjaan ja suuri kivi putosi hänen päälleen!
* * * * *
Sillä aikaa kun kaikki tämä tapahtui, oli kuninkaan linnassa sattunut
merkillinen tapaus.
Eräänä yönä oli prinssi nähnyt ihmeellisen unen. Pieni puusotamies oli
tullut hänen luokseen ja sanonut: — Tänä aamuna tulee kuluneeksi 13
vuotta siitä, jolloin sinä tulit lumotuksi. Nyt juuri ennen auringon
nousua on kielesi vapaa ja sinä voit puhua. Kiiruhda siis ja puhu
pelastuksesi tähden!
Äkkiä prinssi hypähti vuoteesta. Tosiaankin, hän osasi puhua! Hän alkoi
huutaa täyttä kurkkua palvelijoita luokseen. He saapuivat suuresti
ihmetellen, että prinssi oli oppinut puhumaan. Prinssi kutsui luokseen
hovimestarinsa sekä erään palvelijan. Sitten hän selitti heille
tarkasti, mitä heidän oli tehtävä. Hän tahtoi, että molempien tuli
kiiruhtaa metsään kaatuneen petäjän luona olevaa polkua myöten. Kun
he tulevat tienhaaraan, täytyy toisen mennä toista, ja toisen toista
tietä. Jos ei toinen tie vie perille, vie ainakin toinen, ajatteli
prinssi. Ennen seuraavan päivän koittoa heidän täytyi olla takaisin,
mukanaan taikasauva. Viimeiseksi prinssi sanoi vielä: — Muistakaa pysyä
totuudessa! Ja niin lähtivät hovimestari ja palvelija matkaan.
Sitten kiiruhti prinssi puhumaan myös kuninkaalle ja kuningattarelle.
Mutta juuri kun hän oli saapunut heidän huoneeseensa ja oli ehtinyt
lausua muutaman sanan, nousi aurinko. Prinssi tuli taas mykäksi ja
riensi synkkänä omaan huoneeseensa. Kuningas ja kuningatar säikähtivät
kovasti. He luulivat, että prinssi oli vaikeasti sairastunut.
Sillä aikaa olivat ylpeä hovimestari ja hovipalvelija saapuneet metsään
kaatuneen petäjän luo. He lähtivät ryömimään pilkkoisen pimeää polkua
ja saapuivat lopuksi vihoissaan tienristeykseen. Mutta kumpiko heistä
kulkisi pimeää tietä? Ei kumpikaan! Molemmat olivat mielestään liiankin
hyviä kulkemaan edes parempaa tietä! Syntyi ilmi tappelu. Hovimestari,
joka oli hyvin vahva, voitti palvelijan ja työnsi hänet pimeälle
polulle, itse jatkaen matkaansa parempaa tietä pitkin. Ahnas kun oli,
hän kokosi pitkin matkaa taskunsa täyteen kultaa ja jalokiviä. Hän
ajatteli jo mielessään, kuinka hänet sitten otetaan kuninkaan linnassa
vastaan prinssin pelastajana. Tie näytti niin valoisalta ja kauniilta.
Sitä kulki ihan huvikseen. Aivan tietämättään hovimestari kulki yhä
eteenpäin, kunnes tuli erään kuilun reunalle, jonka pohjalla näkyi
lähde. Hän hätkähti ja kääntyi takaisin, mutta takana oli samanlainen.
Sitten hän aikoi mennä sivulle — mutta sielläkin oli samanlainen.
Hän ei voinut kulkea eteen eikä taakse. Maata oli ainoastaan pieni
kaista jalkojen alla. Hän huomasi, että se väheni ja väheni. Lopulta
oli maata ainoastaan niin vähän, että hänen täytyi seisoa yhdellä
jalalla. Siinä hän hoippui ja hoippui saamatta mistään tukea, mihin
olisi voinut tarttua. — Viime hädässä saapui metsästä mies. Hän nauroi
pilkallisesti nähdessään hovimestarin hoippuvan yhdellä jalallaan.
Silloin hovimestari julmistui: — Mies, auta minua heti paikalla, taikka
henkesi on vaarassa! Mutta mies vain nauroi ja ilkkui. Hän ei näyttänyt
välittävän mitään hovimestarin sanoista. — Saadaanpas nähdä, kenen
henki tässä vaarassa on! Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olet sinä
tavallinen puupölkky, ellet hyppää alas kuiluun! — Silloin hovimestari
turvautui viimeiseen keinoonsa ja otti tikarinsa heittäen sillä miestä.
Mies seisoi hievahtamatta. Pyörähti sitten kerran kantapäällään. Maasta
nousi heti pieni pullo. Mies otti sen käteensä ja ruiskutti siitä vettä
hovimestarin päälle sanoen samalla: — Puupölkyksi ja tikari rintaan! —
Samalla hovimestari muuttui pölkyksi, johon oli lyöty tikari kiinni. —
Tikari oli sama, jolla hän oli heittänyt miestä.
Hovipalvelijalle ei käynyt yhtään sen paremmin. Hän ei viitsinyt kulkea
loppuun asti, vaan nukahti tien viereen erään suuren männyn juurelle.