Kaukana, kaukana Pohjolassa kasvoi synkkä, salaperäisen näköinen metsä.
Puut olivat kasvaneet siellä niin lähekkäin, että näytti melkein
mahdottomalta tunkeutua sinne. Koskaan ei ollut ihmiskäsi kaatanut
siellä puuta eikä kukaan ollut astunut sinne jalallaan. Tuon tuostakin
siellä hirmumyrskyt ja raesateet raivosivat. Kerrottiinpa vielä,
että kesäisin kokoontui metsän yläpuolelle mustia pilviä, ja silloin
satoi siellä niin äärettömästi, että muodostui suuria puroja, jotka
virtasivat joka suunnalle. — Vielä ihmeellisempää oli kuitenkin, että
sinne ilmestyi sateenkaari ainoastaan kerran 13 vuodessa. Silloin
taukosivat siellä hirmumyrskyt ja sateet. Metsä näytti leppoisalta
ja lintujen sirkutusta kuului joka oksalta. Mutta tällaista kesti
ainoastaan yhden vuorokauden. Sen jälkeen pakenivat taas kaikki linnut
ja hirmumyrskyt saivat sijansa.
Aivan tämän metsän reunassa asui köyhä leski nuoren poikansa kanssa.
He asuivat aivan erillään muista ihmisistä. Leena oli jo useita vuosia
ollut leskenä. Hän kehräsi ahkerasti ihmisille villoja ansaiten siten
niukan ravinnon itselleen sekä pienelle Olli-pojalleen.
Ei aivan kaukana Leenan mökistä oli kuninkaan palatsi. Siellä oli
kaikkialla vain kultaa ja hohtokiveä. Mutta kuningas istui päivät
pääksytysten mustalla valtaistuimella ja kuningatar kulki kaikkialla
surupuvussa, jossa oli pitkä, pikimusta laahustin. Koska linnassa
näytti asuvan ainainen murhe, kutsuivat ihmiset sitä "Varjojen
linnaksi".
Leena-muori ja Olli olisivat eläneet mökissään hyvin onnellisina, ellei
Leena-muoria olisi painanut jokin erikoinen suru. Olli ei tietänyt
siitä mitään, vaan oli aina iloinen ja tyytyväinen. Hänellä oli pieni
puusotamies "Pallu", jonka hän oli löytänyt tuvan takaa jo kauan aikaa
sitten. Sillä hän leikki aamusta iltaan tuvan seinustalla olevassa
hiekkakuopassa. Olli rakasti äärettömästi Palluaan, kun sillä oli niin
elävän näköiset silmät. Joskus hän oli ollut huomaavinaan, että Pallu
pyörittelikin silmiään. Silloin Ollin oli tapana sanoa: "Pallu, pikku
Pallu, älä muljottele noin pahasti Ollia!"
Toisinaan Olli oli kuitenkin huomannut, että äiti oli surullinen ja
että hän itkikin oikein katkerasti. Mutta Olli ei uskaltanut kysyä
syytä siihen, koetti vain kaikin tavoin olla äidilleen mieliksi.
Eräänä päivänä, kun äiti tapansa mukaan kehräsi villoja, Olli istui
rukin ääressä koettaen asettaa Pallulle uutta kättä pajunoksasta. Käsi
oli näet katkennut eilen hiekkakuopassa. Hetkisen kuluttua Olli kysyi
äidiltään, oliko tämä koskaan nähnyt oikein elävää sotamiestä, joka
olisi istunut hevosen selässä, ja kuinka komealta se mahtoikaan näyttää!
— En sotamiestä, mutta "Varjojen linnan" prinssien olen nähnyt komeilla
ratsuillaan eräänä varhaisena aamuhetkenä ratsastavan tästä ohi tuonne
metsään.
— Mutta miksi kutsutaan tuota komeaa linnaa, jossa joka paikka hohtaa
hopeasta ja kullasta, "Varjojen linnaksi"? Miksi sitä ei kutsuta
ennemmin "Auringon linnaksi" tai joksikin muuksi?
— Se on pitkä ja surullinen tarina. Tahdotko, lapseni, että kerron sen
kokonaan sinulle?
— Kerro, äiti, kerro!
Äiti kertoi:
— Tämä metsä, jonka reunassa me asumme, on vaarallisempi kuin
luuletkaan, Olli. Sinne on hukkunut monta ihmistä enää koskaan
palaamatta. Mutta siitä huolimatta ovat monet lähteneet metsään
päästäkseen selville sen lumoista. Samoin olivat myös nämä kaksi
"Varjojen linnan" prinssiä eräänä päivänä päättäneet lähteä ottamaan
selvää tämän synkän metsän lumoista hinnalla millä tahansa. Kuningatar
oli tästä kovin pahoillaan ja pyysi itkien, etteivät he menisi
sinne, sillä varmasti heitä kohtaisi siellä sama onnettomuus kuin
edellisiäkin. — Sinne jäisivät iäksi päiväksi. Mutta prinssit olivat
järkähtämättömiä eivätkä luopuneet aikeestaan. Sen sijaan he lupasivat
kuningattarelle jättää matkansa vähän tuonnemmaksi.
Seuraava aamu oli kirkas, ja prinssien päähän pälkähti lähteä heti.
Kuningattaren vielä nukkuessa he antoivat valjastaa ratsunsa ja niin
he karauttivat matkalle. Samana aamuna, jolloin he ratsastivat tästä
ohitse, tapahtui minulle suuri onnettomuus. En ole sitä kertonut
sinulle, mutta saat sen tietää, kunhan tulet vanhemmaksi. Kohta taitaa
siitä olla jo 13 vuotta.
Prinsseille kävi kuitenkin huonosti. Toinen heistä palasi mykkänä
ja toinen jäi sille tielleen. Kuningas ja kuningatar olivat tästä
äärettömästi murheissaan. He lupasivat suuren palkinnon sille, joka
antaisi pienimmänkin tiedon kadonneesta prinssistä. Yksi ja toinen
koetti onneaan, mutta turhaan. Prinssistä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten kuningas kutsutti valtakunnan kuuluisimmat lääkärit luokseen
pyytäen heitä antamaan toiselle prinssille puhekyvyn takaisin. Mutta
kun ei yksikään voinut täyttää kuninkaan pyyntöä, hän panetti heidät
kaikki rautaiseen torniin niin pitkäksi aikaa, kunnes prinssi saisi
puhekykynsä takaisin. Tämän kauhean tapahtuman jälkeen verhoutui
linnassa kaikki mustaan surupukuun, minkä tähden ihmiset alkoivat
kutsua sitä "Varjojen linnaksi".
Tässä oli tämä surullinen tarina. Isäsi kuolema ja tämä päivä ovat
olleet raskaimpia koko elämässäni. — Saman päivän iltana minä näin tuon
suuren männyn tuolla metsän reunassa kaatuvan hirveällä ryskeellä ja
suuren jättiläisen haamun seisovan sen vieressä.
Äidin kertoessa Olli oli koko ajan tarkkaavana kuunnellut ja
huomaamattaan pudottanut Pallun lattialle. Nyt, kun äiti oli lopettanut
kertomuksensa, Olli aikoi ottaa sen ylös jatkaakseen käden paikoilleen
panemista, mutta — Olli kirkaisi pelosta — hänen Pallunsa oli tullut
hulluksi! Voi, kuinka se pyöritteli kamalasti silmiään! Näki selvästi,
että se ymmärsi kaiken, mitä äiti oli kertonut. Olli otti Pallun
syliinsä ja katseli sen silmiä ja — mitä ihmettä — ihanhan sillä oli
kuin ihmisen silmät! Kauan Pallu ei kuitenkaan pyöritellyt silmiään. Se
oli taas vain tavallinen puusotamies.
Vähän aikaa tämän jälkeen äiti taas jatkoi:
— Kukaan ei tiedä, minkä tähden prinsseille kävi niin. Olen joskus
kuullut kerrottavan, että he saivat sen palkaksi petoksesta ja
valheesta, kun he olivat karanneet. Täällä metsässä voi näet saavuttaa
joko suuren onnen tahi suuren onnettomuuden. Onnen, jos aina pysyy
totuudessa, mutta onnettomuuden, jos on epärehellinen. Kuule siis,
lapseni, jos haluat onnea maailmassa, niin älä koskaan poikkea
totuudesta! Muista aina äitisi sanoneen niin. — Muuta en sitten tiedä,
kuin että prinssit ovat vielä pelastettavissa, mutta kukaan ei ole
saanut selville, kuinka se oikein voisi tapahtua.
Olli mietti kauan aikaa, kuinka prinssit olivat voineet pettää äitiään
ja lähteä salaa. Minä en ainakaan karkaisi, en vaikka saisin lentävän
hevosen tai vadillisen rusinasoppaa!