edessään typertyneen auttajansa ja vaikeroivat lapset, tunsi hän
itsensä kyllin voimakkaaksi pelastamaan heidät. Hän komensi:
"Joudu -- heitä köysi! Pian, pian! Ota vastaan!..."
Kolme kertaa yritys uudistettiin. Mutta Nivernain Kaunotar oli jo liika
loitolla rannasta, köysi suistui aina veteen.
Vihtori tarttui peräsimeen, ja rannalla olijat kuulivat hänen huutavan:
"Älkää pelätkö. Luottakaa minuun!"
Ja voimakkaasti tarttuen ruoriin, onnistui hänen saada jo poikittain
ajelehtiva laiva oikeaan suuntaan.
Louveau, joka seisoi rannalla, oli kerrassaan suunniltaan. Hän oli
heittäytyä jokeen yllättääkseen uimalla lapsensa, mutta Dubac piti
häntä kiinni vyötäisistä, ja eukko Louveau peitti silmänsä käsillään
päästäkseen mitään näkemästä.
Nivernain Kaunotar pysyi nyt keskellä uomaa kiitäen hinaajalaivan
nopeudella kohti Austerlix-siltaa. Vihtori seisoi tyynenä ruorissa,
rohkaisi pienokaisia, antoi Miehistölle käskyjä.
Hän tiesi varmasti pitävänsä oikeaa suuntaa, sillä hän ohjasi suoraan
kohti punasta lippua, mikä oli pystytetty keskimäiseen siltakaareen
jokipursille viitaksi.
Mutta, oi taivas! oliko silta kyllin korkea päästäkseen laskemaan sen
alitse?
Laiva läheni lähenemistään siltaa.
"Pidä keksi varuilla, Miehistö! Ja Clara, älä laske lapsia käsistäsi!"
Hän piti kaikin voimin peräsintä.
Hän tunsi siltakaaren hipaisevan hiuksiinsa.
Jo olivat perillä.
Nivernain Kaunotar syöksyi kovaa vauhtia ja suurella jyminällä sillan
alle, mutta nopeudesta huolimatta näki Austerlix-sillalle kokoontunut
väkijoukko, kuinka puujalkainen mies keksillä iski harhaan ja romahti
kumoon, ja kuuli pojan ruorissa huutavan:
"Hara! Hara!"
Nivernain Kaunotar oli sillan alla. Siltaholvin hämärässä erotti
Vihtori selvästi pilari-jalustaan kiinnitetyt mahtavat rautarenkaat,
holvin janat ylhäällä, ja taustana palasen taivasta, jolle seuraavat
sillat muodostivat kehykset.
Sittemmin näköpiiri ikäänkuin laajeni, muodostui häikäiseväksi
valomereksi, samaan tapaan kuin tullessa kellarista päivänvaloon,
raikuva hurraa-huuto kuului ylhäältäpäin, ja katedraali tuli näkyviin,
kuin olisi nähnyt joella ankkuroidun rekatin.
Äkkiä laiva pysähtyi. Siltavartijan oli onnistunut heittää hara niin
että se sattui laivan raiteeseen.
Vihtori kiiruhti keulaan, ja kiinnitti köyden lujasti haranuoraan.
Nivernain Kaunottaren nähtiin kääntyvän, nytkivän köyttä, mutta
alistuen tottelemaan uutta voimaa, mikä sitä ohjasi, verkkaan laskevan
de la Tournelle rantalaituriin, mukanaan miehistönä pikkulapsia ja
viidentoistavuotias laivuri.
Ah, mikä ilo, kun ei ketään kaivattu illalla höyryävän lihakulhon
ääressä, nyttemmin kunnolleen ankkuroidun ja kiinnitetyn laivan
kajuutassa.
Pikku urho kunniasijalle -- laivurin paikalle.
Tosin aamupäivän mielenliikutukset melkoisesti vähensivät ruokahalua,
mutta jokainen tunsi kaiken kauhun jälkeen itsensä kuin huolista
vapaaksi. Painajainen oli hävinnyt. Voi vapaasti hengittää. Yli pöydän
iskivät he silmää toisilleen sanoen:
"Ajatteleppas, jos olisimme palauttaneet hänet komisariukselle?"
Ja Louveau nauroi, että suupielet tavottelivat korvia ja loi
lapsijoukkoon lempeän katseen.
Näytti kuin olisi sattunut onnellinen tapahtuma, ikäänkuin Nivernain
Kaunottarella ei olisi ollut ainoatakaan reikää pohjassaan, taikka kuin
olisivat sen omistajat voittaneet suurimman voiton arpajaisissa.
Laivuri mätki nyrkillään Vihtoria selkään, -- se oli hänen tapansa
osoittaa lempeyttään.
"Mikä reipas poika tuo Vihtori! Kuinka hän tarttui ruoriin! Näitkö!
Miehistö? Minä, vaikka olenkin laivuri -- ha, ha, -- en olisi voinut
tehdä sitä paremmin."
Kunnon laivuri kulki kahden viikon ajan pitkin rantalaitureita
julkilausumassa ihastuksensa tuosta oivallisesta tempusta ruorissa.
"Ymmärrätte, alus ajeli! Silloin hän tuli! Pamahti!" Hän teki liikkeen
kädellään osoittaakseen tuon tempun.
Sillä aikaa Seine laskeutui ja lähtöaika läheni.
Eräänä aamuna, kun Vihtori ja Louveau pumppasivat kannella, tuli
kirjeenkantaja tuomaan kirjeen, joka oli suljettu sinisellä leimalla.
Hieman hermostuneena, aukaisi laivuri kirjeen, mutta kun hänen
lukutaitonsa ei ollut paljon parempi, kuin laskutaitonsakaan sanoi hän
Vihtorille:
"Lue tuo minulle!"
Ja Vititori luki;
Poliisi-virasto kahdennessatoista kihlakunnassa.
"Herra Francois Louveauta, laivuria, kehoitetaan
ensitilassa saapumaan polisi-komisariuksen virastoon."
"Siinäkö kaikki?"
"Kaikki!"
Louveau oli poissa koko päivän. Kun hän illalla tuli kotiin, oli hänen
hyvä tuulensa kuin poispyyhkitty. Hän oli alakuloinen, ärtyisä ja
vaitelias.
Eukko Louveau ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kun lapset olivat
pujahtaneet kannelle leikkimään, kysyi hän:
"Mitä on tapahtunut?"
"Olen huolissani!"
"Lastin takia?"
"Ei, Vihtorin!"
Ja hän kertoi käynnistään komisariuksen luona.
"Tuo nainen, joka heitti hänet, muistatko? Ei hän ollutkaan Vihtorin
äiti."
"Mitäs sanot?"
"Hän oli hänet varastanut."
"Mistäs sen tiedät?"
"Hän on itse sen tunnustanut komisariukselle ennen kuolemaansa."
"Mutta kai he ovat sinulle maininneet hänen vanhenpainsa nimet?"
Louveau säpsähti.
"Minkä takia olisivat sitä sanoneet?"
"Kah, -- kun pyysivät sinua tulemaan, niin!"
Louveauta pisti vihaksi.
"Jos sen tietäisin, niin kyllä sen sanoisinkin!"
Hän oli kiukusta tulipunainen, ja lähti ylös läimäyttäen oven jälkeensä
kiinni.
Vaimo seisoi siinä nolona.
"Kuinka lienee hänen laitansa?"
Ja miten oli Francoisin laita? Siitä päivästä muuttui hänen
käytöstapansa, puheensa, mielensä, kaikki. Hän söi vähänlaisesti,
nukkui huonosti, ja puhui yöllä unissaan.
Vastasipa eukollensakin äreästi!
Hän torui Miehistöä, tiuskoi kaikille, eniten Vihtorille.
Kun eukko Louveau hämmästyneenä kysyi, mikä häntä vaivasi, niin hän
vastasi jyrkästi:
"Ei mikään! Olenko sen näköinen, kuin minulta mitään puuttuisi? Olette
kaikki yhtyneet liittoon minua vastaan!"
Eukko parka huomasi, ettei mikään auttanut.
"Totta tosiaan, hän on tulemaisillaan mielipuoleksi."
Jo luuli hän miehensä hulluksi, kun tämä eräänä iltana piti suurta
elämää Maugendren takia.
Matka sujui loppuun, ja pian saapuivat he Clemencyyn. Clara ja Vihtori
pakinoivat koulusta, ja kun poika sanoi, että tulee hauska taas tavata
Maugendreä, puhkesi Louveau tuimasti:
"Antakaa minun olla rauhassa Maugendreltä! En tahdo olla hänen kanssaan
missään tekemisissä."
Eukko keskeytti:
"Mitä hän on sinulle tehnyt?"
"Hän on -- -- -- hän on -- -- -- mitä sinun siihen tulee? Mahtanen olla
isäntä talossani?"
Sen pahempi hän oli siksi isäntä talossaan, ettei, niinkuin
tavallisesti, laskenut maihin Corbignyn luona, vaan jatkoi pari
penikulmaa ylemmäksi, keskelle metsää.
Hän selitti että Maugendre ei muuta tahtonut kuin petkuttaa häntä
kaupoissa, ja että hän kyllä hyötyy paremmin, kun ostaa toisilta.
Kylä oli liian etäällä, jotta ei voinut ajatellakaan mitään
koulunkäyntiä.
Clara ja Vihtori samoilivat päiväkaudet metsää kokoillen polttopuita.
Kun taakastaan väsyivät, istuivat he pellonpientareelle taikka maahan
kukkien keskelle. Vihtori otti taskustaan kirjan ja antoi Claran lukea
siitä. Heitä miellytti nähdä auringon pilkistävän oksien lomitse ja
värähtäen kisaavan kirjan lehdillä ja heidän hiuksillaan. Yltympäri
surisivat tuhannet pienet hyönteiset, etäämpänä metsien syvä tyyneys.
He olivat myöhästyneet, siksi tuli heidän pitää kiirettä kotimatkalla,
joka kulki pitkää puiden varjostamaa tietä.
Metsän hakatusta aukosta näkyi kaukaa Nivernain Kaunottaren masto ja
tuli, joka kimelti halki joesta nousevan kevyen usvan.
Siinä vaimo Louveau joen törmällä risu-tulen ääressä valmisti ruokaa.
Mimile, pörröttyneenä kuin pölyviuhka ja paita näkyvissä housujen
reijistä, istui vieressä, pitäen pataa silmällä hellin katsein. Pikku
sisar kierieli maassa. Louveau ja Miehistö polttivat piippujaan.
Eräänä iltana ruoan aikana näkivät he miehen, joka metsästä päin läheni
heitä.
"Hei, katsokaas Maugendreä!"
Se oli puukauppias. Hän oli paljon vanhentunut ja harmaantunut.
Tullessaan nojautui hän kurikkaan, ja tuntui puhuessaan hengästyneeltä.
Hän meni suoraan Louveaun luo ojentaen hänelle kätensä.
"Oletkos minut jättänyt, Francois?"
Laivuri sopersi ujon vastauksen.
"No, en ole sinulle siitä vihoissani."
Hän näytti niin väsyneeltä, että eukko Louveaun tuli häntä sääli.
Huolimatta miehensä nurjamielisyydestä työnsi hän vieraalle tuolin.
"Ette kai toki ole sairas, herra Maugendre?"
"Olen pahasti kylmettynyt."
Hän puhui hitaasti, miltei kuiskaten. Suru oli tehnyt hänet
hiljaiseksi. Hän kertoi muuttavansa pois paikkakunnalta ja lähtevänsä
kauvaksi Niévren toiseen päähän.
"Kaikki on nurinpäin! Lopetan kauppani. Olen nyt rikas, minulla on
rahaa, paljon rahaa. Mutta mitä tästä kaikesta? En kumminkaan voi ostaa
takaisin sitä onnea, minkä olen kadottanut."
Louveau kuunteli häntä rypistäen silmäkulmiansa.
Maugendre jatkoi:
"Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän kärsin yksinäisyydestä. Ennen voin
unohtaa kaikki työssä ollessani, mutta nyt minulta puuttuu työhalukin;
minua ei miellytä enään mikään. Sentähden muutan, ehkä se virkistää
mieleni."
Ja ikäänkuin sattumalta kääntyi hänen katseensa lapsiin.
Samassa näkyivät Clara ja Vihtori tiellä, kantaen risu-kuormaansa. Kun
he huomasivat Maugendren, laskivat he kantamuksensa maahan, ja
riensivät hänen luokseen. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan, kuten
tavallisesti, ja sanoi Louveaulle, joka yhä pysyi synkkämielisenä:
"Olet onnellinen, kun sinulla on neljä lasta. Minulla ei ole yhtään."
Ja hän huokaili.
"Mutta minun ei sovi ketään syyttää. Itse olen syypää."
Hän nousi. Toiset tekivät samoin.
"Hyvästi, Vihtori. Tee ahkeraan työtä ja pidä vanhemmistasi, se on
velvollisuutesi."
Hän oli laskenut kätensä pojan olalle ja katseli kauvan häntä silmiin.
"Tulin ajatelleeksi, että jos minulla olisi poika, hän olisi tämän
näköinen."
Louveau seisoi hänen edessään julmistuneena ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:
"Mene jo tiehesi!"
Mutta juuri kun puukauppias oli lähtemäisillään, heltyi Francois hieman
ja huusi hänen jälkeensä:
"Maugendre, saanko tarjota illallista?"
Hän lausui tämän ärtyisästi, kuin vasten tahtoansa, eikä odottanutkaan
myöntävää vastausta.
Vanhus pudisti päätään.
"Ei kiitoksia! Minun ei ole nälkä -- ja katso, koskee kipeästi nähdessä
toisten onnea, kun itse on niin masentunut."
Ja hän lähti nojautuen sauvaansa.
Louveau ei sinä iltana virkannut mitään. Koko yön hän käveli
edestakaisin kannella ja aamulla hän lähti pois sanomatta kenellekään
mitään.
Hän lähti pappilaan.
Kirkkoherran asunto oli kirkon lähellä. Se oli suuri nelikulmainen
talo, edessä pihamaa, takana ryytimaa. Kanat kävivät portaiden
ympäristössä noukkimassa. Lehmä lieassa ammui ruohikossa.
Tehtyään tämän päätöksen oli Louveaun helpompi olla. Kun hän aukasi
portin, sanoi hän itsekseen, että hän palatessaan tulee olemaan vapaa
surustaan.
Hän tapasi kirkkoherran istuvan ruokasalissaan vilvoittelemassa. Pappi
oli lopettanut ateriansa, ja sen päälle nukahtanut pää painuneena
messu-kirjalle.
Hän heräsi, kun Louveau astui sisään, pani merkin kirjaan, sulki sen ja
pyysi laivurin istumaan.
Tämä käänteli lakkiansa sinne tänne käsiensä välissä.
"No, Francois, mitä tahdotte minulta?"
Hän tahtoi neuvoa ja pyysi saada kertoa koko historian.
"Niinkuin tiedätte, herra kirkkoherra, en kuulu tämän maailman
viisaitten joukkoon. Olen suuri tyhmeliini -- ha, ha, -- niin sanoo
vaimoni."
Tämä esipuhe rohkaisi häntä koko lailla ja hän kertoi historiansa kovin
hengästyneenä, puna kasvoillansa, itsepintaisesti tarkastellen lakkinsa
lippua.
"Muistatte, herra kirkkoherra, että Maugendre sanoi teille, että hän on
leski? Viisitoista vuotta sitten lähti hänen vaimonsa Pariisiin
hakemaan imettäjä-paikkaa. Hän oli näyttänyt lapsensa lääkärille,
niinkuin on tapana, viimeisen kerran sen imettänyt ja sitten antanut
sen _menense'lle_."
Pappi keskeytti:
"Mikä on _menense_, Francois?"
"Hän on nainen, herra kirkkoherra, joka palauttaa imettäjien lapset
takaisin maalle. He kantavat niitä vasussa kuin kissan poikia."
"Kummallinen ammatti!"
"Löytyy kunnollista väkeä, jotka ovat ruvenneet tähän ammattiin, herra
kirkkoherra. Mutta rouva Maugendre sattui tapaamaan sellaisen, jota ei
kukaan tuntenut, velhon, joka varasteli lapsia ja vuokrasi niitä
toisille heittiöille, mitkä laahasivat onnettomia pitkin katuja,
herättääkseen niiden avulla yleisön sääliä."
"Mitä kerrotte, Francois?"
"Täyden totuuden, herra kirkkoherra. Tuo ilkeä akka oli vienyt monta
lasta, muun muassa Maugendren. Tämän hän piti siksi, että se täytti
neljä vuotta. Oli aikomuksensa opettaa sitä kerjuuseen, mutta se oli
kunnollisen miehen lapsi, ja kieltäytyi kurottamasta kättänsä. Silloin
heitti hän sen kadulle -- kävi sille kuinka tahansa. Mutta puoli vuotta
takaperin, kun hän oli kuolemaisillaan sairashuoneessa sai hän
omantunnon vaivoja. Tiedän minä, herra kirkkoherra, miltä se tuntuu;
koskee ja koskee kovasti."
Siinä hän, mies raukka, päivitteli ikäänkuin olisi tahtonut valalla
todistaa puheensa totuuden.
"Silloin pyysi hän saada puhutella poliisi-komisariusta. Hän sanoi
lapsen nimen. Komisarius on sanonut sen minulle. Se on Vihtori."
Kirkkoherra pudotti messu-kirjansa.
"Onko Vihtori Maugendren poika?"
Pappi oli mitä suurimman hämmästyksen valtaamana. Hän änkytti muutaman
sanan, josta selvästi vaan kuuli: "Lapsi raukka -- Luojan sormi" --
Hän nousi, harhaili sinne tänne huoneessa, kävi akkunan luo, täytti
itselleen lasillisen vettä, ja pysähtyi vihdoin Louveaun eteen kädet
vyön alla.
Hän yritti keksiä sopivan raamatunlauseen, mutta kun ei löytänyt, niin
sanoi hän ainoastaan:
"Mutta tuleehan teidän luovuttaa hänet takaisin isällensä."
Louveau säpsähti.
"Tämähän juuri on huoleni, herra kirkkoherra. Tämän olen tiennyt jo
puoli vuotta, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa sitä
kenellekään, ei edes eukolleni. Olemme nähneet niin paljon vaivaa
kasvattaaksemme tätä poikaa, olemme yhdessä niin paljon kärsineet, että
en voi sanoa, kuinka meidän käy, jos tulee pakko erota hänestä."
Tämä kaikki oli totta, sillä jos Maugendre oli säälittävä, niin
täytyihän Francoisiakin surkutella.
Pappi oikein hikoili näitten tunteiden ristiriidasta, ja rukoili hiljaa
taivaasta apua. Ja unhottaen että Louveau oli tullut häneltä pyytämään
neuvoa, änkytti hän puoleksi tukehtuneella äänellä:
"Kuulkaa, Francois, ajatelkaa asemaani, mihin te neuvotte minua?"
Laivuri painoi päänsä alaspäin.
"Ymmärrän että minun tulee palauttaa Vihtori, herra kirkkoherra. Tunsin
sen selvästi pari päivää sitten, kun Maugendre äkkiarvaamatta kävi
meitä tervehtimässä. Oli sydäntä vihlovaa nähdä häntä niin vanhana,
niin masentuneena, niin käyränä. Minua hävetti kuin olisi minulla ollut
taskussani häneltä varastettu raha. En voinut enään yksin kantaa
salaisuuttani, ja sen takia tulin tänne kertomaan teille asian."
"Siinä teitte oikein, Louveau", sanoi kirkkoherra, ihastuneena siitä,
että laivuri oli päästänyt hänet pälkähästä. "Ei ole koskaan myöhäistä
sovittaa erehdystä. Seuraan teitä Maugendren luo. Teidän tulee
tunnustaa hänelle kaikki."
"Huomenna, herra kirkkoherra!"
"Ei, Francois, nyt heti!"
Kun hän huomasi laivurin tuskan ja kuinka tämä hädissään hypisteli
lakkiansa, rukoili hän hiljaa:
"Pyydän teitä Louveau, -- niinkauvan kun olemme molemmat näin
päättäväisiä."
Viides luku.
Maugendren kunnianhimo.
Poika! Maugendrellä oli poika!
Hän katseli tätä silmiänsä nostamatta, kun he istuivat vastakkain
Niversiin päin kiitävässä junassa.
Oli täydellinen ryöstö. Ukko oli vienyt poikansa melkein kiittämättä,
niinkuin moukka, joka saatuansa paraimman voiton, livistää tiehensä.
Hän ei tahtonut, että hänen poikansa kauvemmin olisi vanhojen
ystäviensä hyväilyn esineenä. Hän on kitsas nyt rakkaudelleen, niinkuin
hän ennen oli rahoilleen. Ei mitään lainaa, ei mitään jakoa. Hän tahtoi
pitää aarteensa niin yksinään, että ei mikään vieras silmä saisi siihen
vilkaistakaan!
Maugendren korvissa suhisee kuin pikajunan kulkiessa. Hänen päänsä on
kuuma, kuin veturi. Ja hänen unelmansa kulkevat nopeammin kuin mikään
juna, mikään veturi, ja tuokiossa ne sivuuttavat päiviä, kuukausia,
vuosia.
Hänen unelmiensa keskipisteenä on Vihtori kahdenkymmenen vuotiaana
tummanviheriässä hopeanappi-univormussa. Metsä-opiston oppilas!
Näyttää ikäänkuin oppilas Maugendrellä olisi miekka vyöllänsä, ja
kaksireunainen hattu korvalla -- niinkuin polyteknikolla -- sillä
melkein kaikki koulut ja univormut kiertävät sikin sokin Maugendren
unelmassa.
Ja mitä vielä? Puukauppias ei kysy mitä nauhukset ja kultaukset
maksavat. Onhan hänellä kolikoita maksaa.
Ja Vihtorista pitää tulla "herrasmies", kultakoristeinen kiireestä
kantapäähän. Miehet puhuttelevat häntä avopäin. Ihanat immet
hurmaantuvat häneen. Ja ukko itse istuu kolkassaan känsäisine käsineen,
ja pöyhkeillen sanoo:
"Tämä on minun poikani! -- Katsokaa, minun poikani!"
Myös "poika" istuu ajatuksiinsa vaipuneena, lakki silmillä, odottaen
kullattua kaksireunaista hattua.
Hän ei tahtonut, että isä olisi nähnyt hänen itkevän. Ero tuli niin
äkkiarvaamatta. Clara antoi hänelle suutelon, joka vieläkin poskella
poltti. Louveau kääntyi poispäin. Eukko oli kalmankalpea. Ja Mimile
ojensi hänelle liemi-annoksensa lohduttaakseen häntä.
Kaikki! Myös Mimile!
Ah, kuinka voivat he tulla toimeen ilman häntä? Ja kuinka hän voinee
elää ilman heitä?
Tuleva metsäkoulun oppilas on niin ajatuksissaan, että hän aina vaan
vastaa: "Jaa, herra Maugendre" -- -- -- kun isä puhuttelee häntä.
Nivernain Kaunottaren laivapojan vastukset eivät vielä olleet lopussa.
Tuleminen "herraksi" ei ainoastaan maksa paljon rahaa, vaan siihen
tarvitaan myös paljon uhrauksia ja kärsimyksiä. Tämän Vihtori hyvin
aavistaa, kun pikajuna viheltäen luistaa yli rautasillan Niversin
laidassa.
Hänestä tuntuu, ikäänkuin nämät kapeat kadut, ikkunat, pienet kuin
vankilassa, rikkinäisine liehuvine liinoineen muistuttaisivat hänelle
entisyyttään.
He ovat astuneet ulos junasta. Ratapihassa tavallinen nyörinä ja
pyörinä kaikkialla -- uteliaat tungeskelevat miehet, matkakapineet,
selässään tuuppivat, hevos- ja raitiotie-vaunut vyöryvät, ja
matkustajat, hihnoihin kierretyt matkavaipat käsissään ryntäävät
meluten niihin.
Vihtori ja isänsä ajavat ratapihan hilaportin kautta.
Puukauppias ei hellitä tuumastaan. Hänen piti kaikin mokomin saada
aikaan pikainen muutos.
Ja hän vei "poikansa" suoraan koulu-räätäliin.
Puoti on uusi, tiski kiiltävä, ja hienosti puetut herrat, mitkä
muistuttivat seinässä riippuvia värillisiä kuvia, aukaisivat hymyillen
ovea ostajille.
He näyttävät Maugendre-vanhemmalle _Modes illustreestä_, tupakoivan
koulupojan amatsoonin seurassa, herran metsästyspuvussa, ja morsiamen
valkosukissa.
Räätälillä sattui olemaan varastossaan yksi tavallinen vanulla
täytetty, koulu-univormutakki mikä on edestä ja takaa suoraliepeinen ja
kultanappinen. Hän levittää tämän puukauppiaan eteen, joka ylpeillen
huudahtaa:
"Tuo tekee sinut kerrassaan luutnantin näköiseksi!"
Paitahihasillaan, mittanauha kädessä, lähenee mestari oppilas
Maugendreä. Hän mittailee sääret, vyötäset ja selkärangan.
Tämä toimi herättää nuoressa merimiehessä muistoja, jotka saavat hänen
silmänsä vettymään. Louveau-paran hassutus, teräväpäisen suuttumus,
kaikki mitä oli jättänyt jälkeensä. Se on ollut ja mennyt.
Tuo virheetön nuori mies, minkä Vihtori näki isossa koetus-peilissä,
oli aivan toinen, kuin laivapoika Nivernain Kaunottaressa.
Räätäli potkii halveksien merimiesnuttu-paran leikkauspöydän alle kuin
minkäkin ryysymykkyrän.
Vihtori tuntee nyt eroavansa koko entisyydestään.
Mitä se merkitsee? Erota? Häntä kielletään kerrassaan muistamastakaan!
"Teidän tulee täydelleen luopua entisistä takaperoisista tavoistanne",
sanoo ankarasti rehtori, joka ei salannut epäilyksiään.
Ja helpoittaakseen tätä uudestasyntymistä päätetään, että oppilas
Maugendre saa vapautta ainoastaan kuukauden ensi sunnuntaina.
Ah, kuinka hän itkee ensi iltana kylmässä, koleassa makuuhuoneessa,
missä toiset pojat kuorsailevat rautasängyissään ja aliopettaja
yölampun valossa ahmii salaa romaania.
Kuinka hän tuskaantuu leikkitunnilla, kun toverit tuuppailevat ja
rääkkäävät häntä!
Kuinka hän on nolona lukuhuoneessa, missä istuu kumarruksissaan
pulpetin yli, peläten aliopettajan kiukkua, kun tämä lyöden nyrkkiään
kateederiin yhtä mittaa huutaa samat sanat:
"Ettekö voi olla vähän hiljempaa?"
Tämä kimakka ääni herättää hänessä joukon katkeria muistoja, mitkä
olivat hänen elämänsä myrkyttäneet. Se muistuttaa hänen ensi
lapsuutensa synkkiä päiviä: hökkeli Temple-korttelissa, tappelut,
riidat, kaikki nuo mitkä jo olivat unhottuneet.
Ja hän takertuu epätoivoisasti Claran ja Nivernain Kaunottaren
muistelmiin, hänen synkän elämänsä ainoihin valonpilkkuihin.
Ja sentähden kai aliopettaja hämmästyksekseen löytää aluksen kuvan
piirrettynä joka sivulla nuoren Maugendren kirjoissa.
Aina itsepintaisesti sama alus joka sivulla. Väliin kiipee se hiljaa,
ikäänkuin kapeassa kanavassa, pitkin kaitoja kirjansivustoita.
Väliin taas se loiskahtaa keskelle Eukliden oppilauseita, ja rähjää
geometriset kuvat ja hienoilla kirjasimilla painetut lisätyt
johtoväitteet.
Toisinaan se laskee keinuten täysin purjein yli maailmankartan
valtamerien. Täälläpä se oikein viihtyy, levittää purjeitaan ja
heiluttaa lippuansa.
Rehtori, kyllästyneenä kaikkiin laveihin kertomuksiin puhuu vihdoin
Maugendre-vanhemman kanssa.
Puukauppias on kuin puusta pudonnut.
"Niin siivo poika!"
"Hän on ykspäinen, kuin aasi!"
"Niin lahjakas!"
"Häneen ei pysty mikään oppi!"
Eikä kukaan ottanut ymmärtääkseen, että oppilas Maugendre oli oppinut
lukemaan keskellä metsää Claran olan yli, ja että tämä on aivan toista
kuin oppia geometriaa pörröisen opettajan kurissa.
Sentähden oppilas Maugendre siirrettiin "keskiluokalta" "valmistavaan
luokkaan". Mutta kyllä onkin suuri ero Corbigny-maisterin ja
Nivers-koulun opettajain opetuksen välillä, -- yhtä suuri kuin pikku
tytön kaniininahkapäähineen ja oppineen miehen kärpännahkasen lakin
välillä.
Maugendre-vanhempi joutui epätoivoon. Metsäopiston oppilas
kaksireunaisessa hatussa loittonee hänen mielestään pitkin askelin. Hän
toruu, pyytää ja rukoilee.
"Tahdotko ottaa tuntia? Tahdotko yksityis-opettajia? Hankin sinulle
parahimmat, kalliimmat!"
Oppilas Maugendre on vaan yhä sama laiskuri, ja kuukausi-todistukset
osoittavat mitä selvimmin hänen kehnoutensa.
Itsekin hän älyää tyhmyytensä. Hän käy päivä päivältä vaan synkemmäksi
ja alakuloisemmaksi.
Jos Clara ja ne toiset näkisivät, mitä on tehty heidän Vihtoristaan!
Varmaan saapuisivat aukaisemaan hänen vankilansa ovet sepo selälleen.
Hyvästä sydämestä tarjoisivat hänelle viimeisen leipäpalansa, viimeisen
lankunpätkänsä.
Sillä hekin ovat onnettomia. Kauppa käy yhä huonommin. Alus vanhenee
vanhenemistaan.
Vihtori tietää tämän kaiken Claran kirjeistä, mitkä hän silloin tällöin
saapi käsiinsä, senjälkeen kuin rehtori, joka kammoo tällaista
"kirjeenvaihtoa", on siihen punaliidulla ärtyisästi suurilla
kirjaimilla piirtänyt: "luettu!"
"Ah, kun oisit täällä!" puhuu Claran kyhäelmät, aina yhtä hellät, mutta
enemmän ja enemmän alakuloiset. "Ah, jos olisit meillä!"
Ja tosiaankin näytti siltä, kuin olisi siihen aikaan kaikki sujunut
hyvin, ja että he tulisivat pelastetuiksi jos Vihtori palaisi.