aluksen. Hän lohduttaa Claraa. Hän tulee elvyttämään kaupat. Hän on
näyttävä, että eivät hyväilleet kiittämätöntä, eivätkä kasvattaneet
kelvotonta.
Mutta ennenkuin sitä voi, on välttämätöntä kasvaa mieheksi! Täytyy
ansaita rahaa. Tulee hankkia tietoja.
Ja Vihtori rupeaa taas lukemaan.
Tehköön nyt mitä hyvänsä, räyhätköön opettaja kateederissa kuinka
tahansa, huutaen tuota papukaijalausettaan: "Ettekö voi olla vähän
hiljempaa?" -- Vihtori ei katso ylös kirjastaan.
Hän ei enään piirrä laivoja. Hän ei välitä paperipalloista, mitkä
lentävät vasten hänen naamaansa. Hän ahertaa, ahertaa. -- -- --
"Kirje oppilas Maugendrelle!"
Se on virkistykseksi tämä muistutus Claralta, mikä tapaa häntä itse
kouluhuoneessa. Se kehoittaa ja tuopi mukanansa vapauden ja hellyyden
lemua.
Vihtori kumartuu pulpetin taakse suudellakseen vinoa, vaivalla kyhättyä
vapisevalla kädellä laadittua osoitetta -- tuntuu kuin pöytä, millä
Clara on kirjoittanut, aina olisi heilunut aallokossa.
Mutta, sen pahempi, tällä kertaa ei aallokko, vaan mielenliikutus on
ollut syynä Claran käden epävarmuuteen.
"Kaikki on hukassa, rakas Vihtori, Nivernain Kaunotar on tehnyt
viimeisen matkansa. Se on kuollut, ja sen kuolema tuottaa meille
häviön. Ovat sen perään ripustaneet mustan taulun: 'Kaupaksi; vanhan
aluksen puuosat kelpaavat polttopuiksi.' Meillä on käynyt miehiä, jotka
ovat arvioineet ja luetelleet kaikki, miehistön keksistä pikku siskon
kehtoon asti. Tulevat arvattavasti myömään kaikki, ettei meille jää
mitään. Kuinka meidän tulee käymään? Äiti kai kuolee surusta ja isä on
niin muuttunut." -- -- --
Vihtori ei lukenut kirjettä loppuun. Sanat pyörivät hänen silmäinsä
edessä kuin karkeloiden piirileikissä, tuntui kuin joku olisi
laukaissut pyssyn hänelle vasten naamaa... hänen korvansa suhisivat.
Ah, hän oli jo kaukana kouluhuoneesta! Uupuneena työstä, huolesta ja
tuskasta joutui hän kuumehoureisiin.
Tuntui kuin olisi hän ajelehtinut keskellä tuota ihanaa ja viileää
Seineä. Hän yritti kastaa päänsä veteen. Silloin kuuli hän epäselvästi
kellon soivan. Kaiketi hinaaja, joka solui halki usvan; senjälkeen
kuului ikäänkuin vedenpaljouden jyminä, ja hän huusi:
"Tulva!"
Häntä varisti, kun hän ajatteli pimeyttä siltakaarien alla. Ja keskellä
kaikkia näitä näkyjä ilmestyi opettajan kasvot ihan hänen viereensä
kattolampun alle, pörröisinä ja pelokkaina.
"Oletko kipeä, Maugendre?"
Oppilas Maugendre on kovin kipeä.
Lääkäri pudistaa päätänsä, kun isä parka, joka seuraa häntä koulutalon
portille saakka, tuskasta vapisevalla äänellä kysyy:
"Ei kai tässä ole hengenvaaraa, vai kuinka?"
Hyvin huomaa, että lääkäri on huolissaan. Eikä hänen harmaat
hapsensakaan ole levollisia. Aivan velttona hän sanoo "ei" ikäänkuin
peläten joutuvansa huonoon valoon.
Ei enään puhuta viheriästä univormusta ja kaksireunaisesta hatusta. Nyt
on vaan kyseessä saada oppilas Maugendre pysymään hengissä.
Lääkäri on vakavasti määrännyt, että jos poika tointuu, niin hänet on
palautettava vapauteen. Jos hän tointuu!
Ajatus, menettää lapsensa, jonka äsken on löytänyt, hävittää kaikki
korkealle tähtäävät haaveilut ukossa, vaikka hän onkin niin rikas.
Kaikki on lopussa, luopuu unelmastaan.
Hän on valmis omin käsin hautaamaan metsäkoulun oppilaan. Hän tulee
itse naulitsemaan ruumis-arkun, jos niin tarvitaan. Hän ei ole siitä
murheissaan.
Mutta siinä tapauksessa täytyy pojan suostua elämään. Tämän täytyy
puhutella häntä, nousta, kääriä käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa:
"Ole huoleti, isä! Olen jo taas terve!"
Puukauppias kumartui Vihtorin sängyn puoleen.
Kaikki on ohi. Vanha puu on haljennut ytimiänsä myöten. Maugendren
sydän on heltynyt.
"Tulen laskemaan sinut vapaaksi, poikaseni. Saat palata toisten luo
kulkeaksesi joella heidän seurassaan. Minulla on kylliksi kun saan
ohimennen nähdä sinut silloin tällöin."
Nyt ei kello enää soikaan välitunnille, aterialle tai koulutunnille.
Koululla on loma, ja kouluhuoneusto on tyhjä. Ei kuulu muuta ääntä,
kuin suihkukaivon suhina linnanpihalla, ja varpusten viserrykset
leikkikentällä. Vaunujen kulku on hiljaista ja kumeaa, sillä kadulle on
olkia siroteltu.
Tällaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oppilas Maugendre jälleen
toipuu.
Hän kummastelee, kun huomaa makaavansa lumivalkosessa sängyssä, edessä
komeat uutimet, mitkä muodostavat hämärän, rauhallisen, eristetyn
olopaikan. Hän olisi kernaasti noussut ylös pielusta vasten, raottanut
vähän uutimia katsoakseen missä oli, mutta vaikka tunteekin itsensä
miellyttävän levähtäneeksi, ei voimansa kuitenkaan riitä. Hän jää
odottamaan.
Hän kuulee kuiskahduksia läheltä.
Kuuluu kuin astuttaisiin varpaisillaan -- kuuluipa tuttu
tömisteleminen: ikäänkuin luudanvarsi astuskelisi lattialla.
Kaiken tämän on Vihtori kuullut ennen. Mutta missä?
Ah, Nivernain Kaunottaren kannella!
Niin on, juuri niin se on!
Sairas kokoaa kaikki voimansa ja huutaa heikolla äänellä, minkä luulee
kyllin vahvaksi:
"Hoi, miehistö! Hoi!"
Uutimet vedetään syrjään, ja ikäänkuin valomeressä huomaa hän kaikki
rakastetut olennot, joita houreissaan oli ikävöinyt.
Kaikki, todellakin kaikki!
Siellähän he ovat, Clara, Maugendre, Louveau, eukko Louveau, Mimile,
pikku sisko ja se vanha kaltattu yksijalkainen kurki, laiha kuin
keksinsä, nauraen hiljaa leveällä suullaan.
Kaikki kädet ojennettiin, kaikki päät kumartuivat hänen puoleensa, ja
hän suuteli kaikkia, hymyili, puristi käsiä ja kysyi:
"Missä olen? Kuinka te olette täällä?"
Mutta lääkärin käskyt ovat ankarat. Ei ole harmaiden hapsien kanssa
leikkimistä. Pojan täytyy pistää kätensä peiton alle, olla hiljaa, ei
kiihottua.
Ja estääkseen poikaa puhumasta, puhuu Maugendre koko ajan.
"Katso, kymmenen päivää sitten -- samana päivänä kuin sairastuit --
tulin tänne tapaamaan rehtoria ja puhumaan sinusta. Hän sanoi, että
edistyt hyvin, teet työtä, kuin orja. Voit kuvitella, kuinka tulin
iloiseksi. Pyysin saada tavata sinua. Sinua lähetettiin noutamaan,
mutta samassa syöksyi opettajasi rehtorin työhuoneeseen kovin
pelästyneenä. Sinua oli kohdannut hermotauti. Riensin sairashuoneeseen;
sinä et enään tuntenut minua. Silmäsi hehkuivat kuin kekäleet, ja mikä
houre! Ah, poika-raukkani, kovin kipeä olet ollut! En ole ollut täältä
poissa minuuttiakaan. Sinä hourailit, puhuit Nivernain Kaunottaresta,
Clarasta, uudesta aluksesta -- ja minkä mitäkin. Silloin johtui
mieleeni Claran kirje; se oli sinulla kädessäsi, ja se annettiin
minulle. Ja sen olin unhottanut, ymmärrätkö. Otin kirjeen taskustani,
luin sen, aloin lyödä otsaani ja sanoin itsekseni: 'Maugendre, et saa
oman tuskasi tähden unhottaa toisten huolia.' Kirjotin kaikille näille
ystävillemme, että tulisivat tänne. Ei vastausta. Eräänä päivänä, kun
olit hiukan parempi, lähdin heidän luokseen, toin heidät tänne kotiini,
missä nyt asumme ja missä me tulemme asumaan siksi kun saamme asiat
järjestetyiksi. Vai kuinka Louveau?"
Kaikkien silmät ovat vettyneet, ja -- sanokoot harmaat hapset mitä
tahansa, -- mutta Vihtorin molemmat kädet tulevat peiton alta esille,
ja Maugendre saa suutelon millaista ei hän koskaan ennen ollut saanut,
oikein hellän, kiitollisen pojan suutelon.
Kun nyt on mahdotonta viedä Vihtoria kotiin, järjestetään kaikki
parhaan ymmärryksen mukaan.
Clara jääpi sairaan luo sulostuttamaan lääkkeitä ja pakinoimaan.
Eukko Louveau lähtee kotiin taloutta hoitamaan; Francois tulee
valvomaan rakennustyötä, minkä puukauppias oli alottanut Grand-Ruen
luona.
Maugendre puolestaan lähtee Clemencyyn. Hän käy siellä tapaamassa
eräitä tuttavia, jotka tekevät suuria puukauppoja. He tulevat varmaan
riemulla ottamaan palvelukseensa niin kelpo laivurin kuin Louveaun.
Ei, ei mitään vastaväitteitä! ei mitään vastustusta! Tämä on hyvä
kauppa, kuten kaikki muutkin, varsin yksinkertainen asia.
Vihtori puolestaan ei ole se, joka tekee vastaväitteitä.
Hän saa jo olla ylhäällä ja suuri nojatuolinsa vieritetään akkunan luo.
Hän on aivan yksin Claran kanssa suuressa sairashuoneessa.
Ja Vihtori on ylen onnellinen. Hän siunaa tautiansa. Hän siunaa
Nivernain Kaunottaren huutokauppaa. Hän siunaa kaikkia tauteja ja
huutokauppoja koko maailmassa.
"Muistatko, Clara, kuinka sinä sukankudin kädessä tulit viereeni
istumaan, kun minä pidin perää?"
Clara muistaa tämän niin hyvin, että luo silmänsä alas punastuen, -- ja
molemmat joutuvat hämilleen.
Sillä hän ei ole enään se pieni poikanaskali punaisessa lakissa, minkä
jalat eivät ylettyneet kanteen, kun hän oli kiivennyt ruoritangolle ja
istui siinä hajareisin. Ja kun tyttö tulee aamusin, irroittaa huivinsa
heittäen sen sängylle, on hän aivan nuoren immen näköinen, niin
täyteläiset ovat hänen käsivartensa ja niin hoikka on hän
vyötäisiltään.
"Clara, tule varhain ja viivy niin kauvan kuin suinkin on mahdollista!"
On niin hauskaa istua valkoisten varjostimien takana, kahden kesken
akkunan vieressä, einettä haukkaamassa. He muistuttivat toisilleen
varhaisinta lapsuuttansa, leipälientä, jota söivät sängynreunalla
samalla lusikalla. Ah niitä lapsuuden muistoja! Ne lehahtavat kuin
häkkilinnut siellä sairas-huoneessa, ja pesivät arvatenkin varjostimien
poimuissa, sillä joka aamu ilmestyy uusia poikasia, äsken puhkaistuja
ja lentoon valmiita.
Jos joku olisi kuunnellut niiden puhuvan menneistä ajoista, olisi
luullut kuulevansa kahdeksankymmen-vuotiasta pariskuntaa, joka on
tottunut aina vaan katsomaan entisyyteen.
Mutta eikö löydy myös sellaista tulevaisuutta, joka voi olla yhtä
mieluinen?
Kyllä löytyy tulevaisuus, ja sitä kyllä usein ajatellaan, vaikka siitä
ei koskaan puhuta.
Mutta eihän ole välttämätöntä puhuessa käyttää sanoja. Löytyy
erityinen tapa antaa toiselle kättä ja punastua -- ja se on paljon
kaunopuheisempaa kuin sanat.
Vihtori ja Clara käyttävät tätä kieltä pitkin päivää. Sentähden kai he
niin usein istuvat mitään puhumatta.
Siksi kai myös päivät kuluvat niin nopeaan, että kenenkään huomaamatta
kuukausi on vierinyt loppuun.
Sen takia tuli lääkärikin pörröttäneeksi hapsensa, ja ajaneeksi
potilaan pois sairashuoneesta.
Samaan aikaan palaa Maugendre matkaltaan. Hän tapaa koko perheen
kokoontuneena. Louveau parka kysyy levottomasti:
"No, huolivatko minusta siellä?"
Maugendre ei voi pidättää nauruansa.
"Jos he huolivat sinusta, kunnon mies? Tarvitsevat laivuria uuteen
alukseensa, ja he kiittivät minua tarjoamastani lahjasta."
"Ketkä he?"
Louveau on niin ihastuksissaan, ettei hän enään kysy mitään. Ja he
lähtivät kaikki Clemencyyn tietämättä sen enempää.
Mikä ilo, kun he saapuvat kanavalle!
Tuolla laiturilla näkevät upean, ihka uuden aluksen, jonka vernissattu
masto kohoaa keskellä vihreyttä, ja jonka kaikki viirit ja liput ovat
nostetut.
Viimeinen puhdistus on tekeillä, ja perä, jossa on nimen paikka, on
vielä harmaan vaatteen peittämänä.
Kaikki huutavat.
"Ah, mikä kaunis alus!"
Louveau ei tahdo uskoa silmiään. Hän on niin liikutuksen valtaamana,
että silmäluomet väräjävät, hän töllistää alusta niin, että suu on
mennä sijoiltaan, ja korvarenkaat heiluvat kuin kellon kielet.
"Tämä on _liiaksi_ ihanaa! En tohdi koskaan ruveta sellaisen aluksen
ohjaajaksi. Se ei ole rakennettu puutavaran kuljetusta varten. Tämä on
säilytettävä lasikuvun alla."
Maugendren täytyi puoleksi väkisin työntää mies kannelle, josta
Miehistö viittaa hänelle.
Mutta mikä ihme! Onko Miehistökin uudistettu?
Jaa, kyllä hän on uudistettu, paikattu, tilkitty. Hänellä on aivan uusi
keksi, uusi puujalka. Tämä on veneenrakentajan kohteliaisuutta, miehen,
joka on ollut mukana maailmassa, ja hyvin suorittanut tehtävänsä.
Katso vaan.
Kansi on tehty vahatuista lankuista ja reunustettu korkealla laiteella.
Lastisuoja on niin väljä, että siihen sopii kahdenkertainen lasti. Ja
kajuutta! Ah -- kajuutta!
"Kolme hyttiä!"
"Keittiö!"
"Peilejä!"
Louveau vetää Maugendren mukaansa kannelle. Hän on liikutettu, hän
tutisee mielenliikutuksesta, kuten korvarenkaansakin.
Hän änkyttää:
"Rakas Maugendre!"
"Mikä on?"
"Olet vaan unhottanut yhden asian!"
"Minkä?"
"Et ole sanonut kenen laskuun alus tulee kulkemaan."
"Jaha, tahdot sen tietää?"
"Tietysti, hiiden nimessä!"
"Tiedä siis -- omaan laskuusi!"
"Mitä? Mutta -- -- alus olisi siis -- --"
"Sinun!"
Mikä yllätys -- hyvät ystävät! Mikä sysäys vasten rintaa!
Hyvä oli, että veneenrakentajan -- joka on ollut monessa kovassa mukana
-- mieleen oli juolahtanut asettaa rahi kannelle. Louveau lankee siihen
kuin nuijalla lyötynä.
"Ei käy päinsä -- -- en voi ottaa vastaan -- --"
Mutta Maugendrellä on vastaus kaikkiin.
"Mitä? Miksi et? Unhotat vanhan velkani, menosi Vihtorin takia. Ole
huoleti, Francois, minä olen sinulle suuremmassa velassa."
Ja ystävykset syleilivät toisiansa kuin veljekset.
Oli kylliksi: kaikkien silmät vettyivät.
Maugendre oli tehnyt parastaan, että yllätys olisi tullut
mahdollisimman täydelliseksi, sillä juuri kun he kannella syleilevät
toisiaan, marssi metsästä esille kirkkoherra väkijoukon mukana liehuvin
lipuin, soittokunta etunenässä.
Mitä tämä merkitsee? Aluksen vihkiäiset tietysti!
Koko Clemency ottaa kulkueeseen osaa ollakseen juhlassa mukana. Lippu
liehuu tuulessa, musiikki soittaa -- tam tarara -- kaikkien naamat
loistavat ilosta. Kaiken tämän yli ihana auringonpaiste, jonka säteissä
hopearisti ja messinkitorvet välkkyvät. Mikä kaunis juhla!
Jo oli poistettu aluksen perään asetettu verho; sen nimi oli maalattu
hienoilla kultakirjaimilla sinipohjalle: _Uusi Nivernain Kaunotar_.
Eläköön Uusi Nivernain Kaunotar! Tulkoon se yhtä pitkäikäiseksi kuin
vanhakin, ja tulkoon sille hauskemmat vanhuuden päivät!
Kirkkoherra astui aluksen luo. Hänen takanaan olivat kirkkolaulajat ja
soittajat asettuneet riviin. Lippu on taustana.
"_Benedicat Deus_" -- --
Vihtori ja Clara ovat kummina.
Kirkkoherra on viitannut heidät luoksensa laiturille. He pitävät
toisiaan kädestä, ja vapisevat ujoudesta. He kangertavat sanoja, jotka
kuoripoika kuiskahtaa heille, kirkkoherran pirskahtaessa heidän
päälleen pyhää vettä.
"_Benedicat Deus_" -- --
Eikö ole juuri kuin nuori morsiuspari alttarin edessä? Kaikille
ihmisille tämä johtuu mieleen.
Nähtävästi tuntuu asianomaisista samalta, sillä he eivät uskalla katsoa
toisiansa silmiin, ja käyvät vain sitä ujommiksi, mitä kauvemmin
toimitus jatkuu.
Se on jo lopussa.
Kansa poistuu ja Uusi Nivernain Kaunotar on vihitty.
Mutta soittajien tulee saada vähän virvokkeita.
Ja sillaikaa kun Louveau täyttää laseja soittajille, iskee Maugendre
silmää eukko Louveaulle, tarttuu molempien nuorien käsiin, ja kääntyen
kirkkoherra puoleen sanoo:
"Nyt on kaste toimitettu, herra kirkkoherra; koska tulevat häät?"
Vihtori ja Clara käyvät tulipunaisiksi.
Mimile ja pikku sisko taputtavat käsiään.
Ja tämän yleisen iloisuuden vallitessa kumartuu riemastunut Louveau
tyttärensä olan yli, hän nauraa, tämä kunnon merimies, että suupielet
tavottelevat korviaan, sillä hän nauttii edeltäpäin pilastaan, ja sanoo
veitikkamaisesti:
"Kuule, Clara, nyt on oikea aika -- ajatteleppas, jos nyt
palauttaisimme hänet poliisikomisariukselle?"