NIVERNAIN KAUNOTAR
Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä
Kirj.
ALPHONSE DAUDET
Ranskasta suomentanut Ansgarius H.
Kirjallisia pikkuhelmiä V.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Päähänpisto.
II. "Nivernain Kaunotar".
III. Matkalla.
IV. Tukala toimeentulo.
V. Maugendren kunnianhimo.
Esipuhe.
_Alphonse Daudet_ (s. 1840, k. 1897) kuuluu nykyaikaisista
ranskalaisista kirjailijoista kaikkein suosituimpiin. Hän on
eteläranskalainen; todella herkullisella huumorilla, mutta samalla
sydämellisellä lämmöllä on hän kuvannut rakkaita maakuntalaisiaan
pienehköissä novelleissa, joista tässä mainittakoon "Taraskonin
Tartarin", ja samoin persialaisia tapoja. Suurempiakin romaneja on hän
kirjottanut ja luonnollisesti päässyt niissä syvemmälle sielunelämää
kuvatessaan, mutta niissäkin enin viehättävät pienet värikkäät ja
elävät erikoiskuvat, temmaten mukaansa, ei "jännittävällä juonella",
vaan teeskentelemättömän sieluelämän ja esityksen hienolla suloudella.
-- Yksi näitä kirjallisuuden hienoimpia "pikkuhelmiä" tarjotaan tässä
vihkosessa suomalaiselle lukijalle.
Ensimäinen luku.
Päähänpisto.
Ollaan Temple-korttelissa, Eufents-Rouges-kadulla. Tämä on kapea kuin
viemäritorvi; katuojissa seisovaa vettä; kadulla mustia likalätäköitä,
homeen ja likaveden lemua ammottavista porttikäytävistä.
Molemmin puolin katua hyvin korkeita taloja kasarmimaisine akkunoineen
ja likaisine ruutuineen ilman verhoja; ne ovat asuntoja päiväläisille,
kotona työskenteleville, muurarien asumuksia ja yömajoja.
Alakerrassa kauppapuoteja. Joukko ruokakauppoja, kapakoita,
hedelmäkaupustelijoita, leipomoita, ja yksi teurastajankauppa, josta
sai sinipunertavaa ja keltaista lihaa.
Kadulla ei näy ajopeliä, ei hienoja pukuja, ei tyhjäntoimittajia
jalkakäytävillä, ainoastaan hedelmäkaupustelijat tarjoavat huutaen
halliensa romuja, ja työläisiä tulvii tehtaista, kokoonkääritty pusero
kainalossa.
Oli kuukauden kahdeksas päivä, se jolloin köyhien tuli maksaa
vuokransa, ja jolloin odotukseen kyllästynyt talonomistaja ajaa
onnettomat kadulle.
Se on se päivä jolloin näkee kulkevan kärryjä täynnä kaikenlaisia
huonekaluja, rautasänkyjä ja ontuvia pöytiä, jalat ylöspäin,
rikkinäisiä patjoja ja kyökkikapineita. Eikä löytynyt edes oljenkupoa
alustaksi näille silvotuille alakuloisille huonekaluille, jotka olivat
väsyneet juonitellen kulkemaan alas likaisia portaita, ja tekemään
harharetkiä ullakon ja kellarikerroksen välillä. Yö on käsissä.
Kaasu-liekit sytytetään yksi erältänsä ja heijastuvat katuojiin ja
puotien akkunoihin. Usva on kylmähkö. Kävelijöillä on kiire.
Laivuri Louveau seisoo selkä tiskiinpäin hauskassa lämpimässä
ravintolahuoneessa kilistäen lasia erään Villetin puusepän kanssa.
Hänen suuri kunniallinen, punakka ja arpinen merimiesnaamassa loistaa
leveässä hymyssä, joka panee hänen korvarenkaansakin keinumaan.
"Kauppa on siis sovittu, isä Dubac, te ostatte minulta puulastin siitä
hinnasta, minkä olen määrännyt."
"Aivan niin."
"Maljanne!"
"Samoin!"
Kilistellään, isä Louveau juo pää kenassa, silmät puoleksi suljettuina
ja maiskuttaen, ikäänkuin arvostellakseen valkoista viiniään.
Entä sitte? Ihminen ei ole täydellinen ja isä Louveaun heikkous oli
valkoviini. Ei hän suinkaan ole mikään juoppo -- ei millään muotoa!
Hänen eukkonsa, joka on itse viisaus, ei sietäisi juominkeja, mutta
joka elää, kuten merimies, päiväkaudet jalat vedessä ja pää auringon
paahteessa, hän tarvitsee silloin tällöin tilkkasen.
Ja isä Louveau käy yhä iloisemmaksi, hän hymyilee sinkki-tiskiä vasten,
minkä hän näkee ikäänkuin sumun keskeltä ja joka muistuttaa hänelle
niistä rahoista, jotka hän huomenna tulee pistämään taskuunsa
hankkimastaan puutavarasta.
Viimeinen kädenpuristus, viimeinen pieni lasillinen, ja sitten erotaan.
"Huomenna siis -- varmaan!"
"Luottakaa minuun."
Louveau kyllä tulee olemaan täsmälleen yhtymäpaikalla. Kauppa on ylen
edullinen ja niin hyvällä alulla, ett'ei nyt sovi vitkastella. Ja
iloisa merimies lähtee Seinen vartta alaspäin, huojuvin askelin, ja
tuupaten vastaantulevia paria, vallatonna kuin koulupoika, joka
kiirehtii kotiinsa, taskussaan hyvät todistukset. Mitä sitten tästä
sanonee äiti Louveau -- hän, joka on itse viisaus -- kun saapi kuulla,
että miehensä sai heti myytyä puulastinsa, ja että kauppa on niin
edullinen?
Vielä vaan yksi tai kaksi tällaista saalista, niin voivat he ostaa
uuden aluksen, sillä tämä "Nivernain Kaunotar" oli jo ruvennut pahasti
vuotamaan.
Tätä ei hän lausu miksikään moitteeksi, sillä tämäkin oli ollut kelpo
alus nuoruudessaan, mutta kaikkihan lahoo ja vanhenee, ja isä Louveau
kyllä itsestäänkin tunsi, ett'ei hän enään ole niin ketterä kuin
ollessaan Marne'lla lautturin oppilaana.
* * * * *
Mutta mikä ihme tuolla? Naisia kerääntyy erään portin eteen;
ohikulkevat pysähtyvät, puhellaan ja poliisikonstaapeli, joka seisoo
joukon keskellä, kirjoittaa muistiinpanojaan.
Laivuri menee kadun yli uteliaana kuten muutkin.
Mitä se on?
Joku yliajettu koira, kiinni ajanut vaunu, katuojaan kompastunut
humalainen, ei mitään merkillistä...
Ei! Se on pieni poikanaskali, joka istuu puutuolilla tukka pörrössä ja
posket hillolla tahrattuina, ja pyyhkien silmiään rystöillään. Hän
itkee. Valuvat kyyneleet muodostavat poikaraukan pesemättömille
poskille kummallisia kuvioita.
Totisena ja arvokkaana, niinkuin kuulustelisi rikoksellista tekee
rauhan suojelija kysymyksiä pienokaiselle samalla tehden
muistiinpanoja.
"Mikä on nimesi?"
"Vihto."
"Vihtori, -- entä muuta?"
Ei vastausta. Pienokainen itkee yhä äänekkäämmin ja huutaa:
"Äiti, äiti!"
Muuan ohikulkeva nainen, kansan nainen, hyvin ruma ja likainen ja
taluttaen kahta lasta, astui esiin väkijoukosta ja sanoi
järjestysmiehelle:
"Jättäkää hän minulle!"
Hän laskeutui polvilleen, niisti poikaa, kuivasi hänen silmänsä ja
suuteli hänen tahratuita poskiaan.
"Mikä on äitisi nimi, kultaseni?"
Sitä ei hän tiennyt.
Poliisi kääntyi ympärillä olevien puoleen:
"Kuulkaas portinvartija, teidän pitäisi tuntea nämä?"
Heidän nimeänsä ei kukaan ollut kuullut. Taloon tulee ja sieltä lähtee
vuokralaisia yhtä mittaa. Tiettiin ainoastaan sanoa, että he olivat
asuneet täällä yhden kuukauden, maksamatta penniäkään, että
talonomistaja oli äskettäin heidät häätänyt ja että oli hauska päästä
heistä.
"Mitä he hommasivat?"
"Ei mitään. Mies ja vaimo joivat päiväkaudet ja tappelivat iltasin. He
eivät olleet sovinnossa muulloin, paitsi kun oli kysymyksessä lasten,
kahden pojan kurittaminen, jotka kerjäsivät kaduilla ja näpistelivät
puotiloissa. Siisti perhe, kuten näette."
"Luuletteko, että he tulevat noutamaan lapsensa?"
"Ei, ei koskaan."
He olivat muuttaessaan tahallaan jättäneet hänet tuuliajolle. Tämmöistä
kyllä on ennenkin tapahtunut muuttopäivinä. Poliisi kysyy:
"Eikö löydy ketään, joka olisi nähnyt niiden muuttoa?"
He olivat lähteneet aamupäivällä, mies työntäen kärryjä, vaimo kantaen
mytyn esiliinassaan ja molemmat pojat kädet taskussa. Ja ota nyt heidät
kiinni, mistä saat!
Ohikulkijat ilmaisivat paheksumisensa ja jatkoivat matkaansa.
Pienokais-raukka oli istunut täällä jo kahdestatoista. Äitinsä oli
nostanut hänet tuolille, sanoen: "ole kiltti." Siitä lähtien oli hän
odottanut. Kun hän itki nälissään, oli hedelmäkaupustelijatar
vastapäätä antanut hänelle leipäpalan ynnä hilloa. Mutta tämä kestitys
oli aikoja loppunut, ja pienokainen oli taas ruvennut itkemään. Kovin
oli polonen peloissaan! Pelkäsi koiria, mitkä lähellä kuljeksivat,
pelkäsi pimeän lähenemistä, pelkäsi outoja ihmisiä, jotka puhuttelivat
häntä, ja hänen pikku sydämensä sykki rajusti povessa, ikäänkuin
kuoleman kielissä olevan linnun.
Ihmisjoukko hänen ympärillään vaan lisääntyi, ja poliisi tarttui
äkämystyneenä hänen käteensä, viedäkseen poliisi-asemalle.
"No, eikö löydy ketään, joka huolii hänestä?"
"Malttakaa vähän!"
Kaikki kääntyivät puhujaan. Tällä oli suuret punakat, perin rehelliset
kasvot, jotka nauraa hölöttivät niin että suupielet miltei ulottuivat
messinkirenkaisiin korviin.
"Malttakaa hieman! Jollei kukaan muu hänestä huoli niin minä otan."
Hänelle huudettiin.
"Sepä joltain kuulostaa!"
"Se oli oikein tehty!"
"Olette kunnon mies!"
Louveau seisoi keskellä joukkoa, kädet ristissä ilostuneena
valkoviinistä, mainiosta kaupasta ja väkijoukon kiitoksesta.
"Ei siitä sen enempää. Eipä tässä mitään kummempaa."
Uteliaat seurasivat häntä sitte poliisi-asemalle ennenkuin hänen
innostuksensa ehti laimeta.
Siellä häntä, kuten tapana on tällaisissa tapauksissa, kuulusteltiin.
"Nimenne?"
"Francois Louveau, herra komisarius, nainut mies, ja sen voin
vakuuttaa, että vaimoni on kelpo ja järkevä nainen. Tämä minulle
onneksi, herra komisarius, sillä ymmärrykseni on vähän heikko -- ho ho
-- vähän heikonpuolinen. En ollut mukana kun ruuti keksittiin. Francois
ei ollut mukana ruutia keksittäessä on vaimoni tapa sanoa."
Ei koskaan hän ollut niin kaunopuheinen. Hän oli kerran päässyt alkuun,
ja tunsi itsensä varmaksi, varmaksi kuin mies, joka on tehnyt hyvän
kaupan ja tyhjentänyt pullon valkoviiniä!
"Ammattinne?"
"Laivuri, herra komisarius, omistan _Nivernain kaunottaren_, mainio
alus ja oiva miehistö! Tiedättekö, tämä miehistöni vasta on ensi
luokan! Kysykää vain sulku-miehiltä pont-Marie'stä Clemency'n saakka!
Tunnetteko Clemency'ta -- herra komisarius?"
Läsnäolijat hymyilivät, ja Louveau jatkoi sopertaen:
"Clemecy'ssa on kauniit paikat, uskokaa pois! Kaikkialla metsää, somaa
metsää, hyödyllistä metsää, sen kaikki puusepät hyvin tietävät. Sieltä
minä ostan puutavarani. Vakuutan, että tavarani on hyvässä maineessa.
Minulla on tarkka silmä, nähkääs! Olen vähän heikkopäinen, -- en ollut
mukana ruutia keksittäessä, siinä vaimoni on oikeassa -- mutta minulla
on kuitenkin tarkka silmä. Katsokaa -- otan esimerkiksi puun niin
vahvan kuin Te, suokaa anteeksi, herra komisarius, -- kiedon sen ympäri
nauhan -- kas näin." -- Hän kävi komisariukseen käsiksi ja kiersi hänen
ympärinsä nauhanpätkän minkä oli ottanut taskustaan.
Poliisi vastusteli.
"Antakaa minun olla!"
"Ei, tahdon vaan näyttää teille, herra komisarius, -- kiedon nauhan
puun ympäri, näin, ja kun olen mitannut, niin kerron -- minä kerron --
niin, millä kerron, en nyt oikein muista. Vaimoni ymmärtää laskut.
Vaimollani on terävä pää."
Yleisöllä oli kovin hauskaa, ja itse herra komisariuskin suvaitsi
hymyillä pöytänsä takaa.
Kun iloisuus oli vähän asettunut, kysyi hän:
"Mitä aijotte tehdä tuolla lapsella?"
"Ei hänestä ainakaan kapitalisti tule. Meidän perheessä ei ole koskaan
löytynyt kapitalistia. Hänestä tulee merimies, reipas merenkulkija,
niinkuin muutkin."
"Onko teillä lapsia?"
"Sitä kysytte! -- Yksi jo kävelee, toista imetetään ja kolmas on kohta
tulossa. Eikö siinä kylliksi tämmöiseltä tuhmeliinilta! Tämän kanssa
niitä tulee neljä, mutta viis siitä! -- jos on muonaa kolmelle, niin
löytyy sitä neljällekin. Elää hiukan ahtaammasti, pingottaa hieman
vyötään ja koettaa saada puutavarastansa paremman hinnan."
Hänen korvarenkaansa heiluivat, niin makeasti nauroi hän, luoden
läsnäoleviin tyytyväisen katseensa. Paksu kirja pantiin hänen eteensä.
Koska ei hän ollut kirjoitustaitoinen, piirsi hän ainoastaan ristin
alareunaan.
Tämän jälkeen antoi komisarius hänelle löytölapsen.
"Ottakaa pienokainen mukaanne, Francois Louveau, kasvattakaa se hyvin!
Jos saan sen syntyperästä mitään vihiä, niin kyllä ilmoitan teille.
Mutta ei ole luultava, että vanhempansa koskaan tulevat häntä
tiedustelemaan. Mitä teihin tulee, niin näytätte kunnon mieheltä, niin
että teihin voi luottaa. Totelkaa aina vaimoanne. Nyt hyvästi! Älkää
juoko liiaksi valkoviiniä!"
Synkkä pimeys, jäähdyttävä usva, tuntemattomien kotiinsa rientävien
ihmisten vilinä, kaikki tuo oli omiansa saamaan miesraukan selväksi.
Tuskin oli hän päässyt kadulle, yksikseen, leimattu paperi taskussaan
ja taluttaen holhottiansa, ennenkuin jo tunsi intonsa asettuvan, ja hän
oivalsi minkä suuren tyhmyyden taas oli tehnyt. Tällainen hän siis aina
tulee olemaan? Sama tuhmeliini, sama lavertelija? Hän ei voinut astua
tietään sekoittumatta asioihin, mitkä eivät hänelle kuuluneet!
Hän kuvaili itsekseen, kuinka äkäiseksi mamma Louveau tulee! Mikä
vastaanotto, hyvät ystävät, mikä vastaanotto häntä odottaa!
On hirveätä, kun hyväsydämisellä miesraukalla on teräväpäinen vaimo.
Ei hän ikinä uskalla mennä kotiinsa. Yhtä vähän uskaltaa hän palata
poliisikamariin. Mitä tuli hänen tehdä?
He astuskelivat siinä, usvassa. Louveau puhui kovaa, viittoellen
itsekseen, täten valmistaen puhetta. Vihtori laahasi kenkiään loassa,
ja antoi vetää itseään eteenpäin kuin kuollutta esinettä. Hän oli
täydellisesti nääntynyt.
Silloin pysähtyi Louveau, otti pienokaisen syliinsä ja kietoi
nahkatakkinsa hänen ympärilleen.
Pienokaisen käsien puristus palautti häneen hieman rohkeutta. Hän
jatkoi kävelyänsä.
Ei enään auttanut. Kai hänen tuli antautua kahakkaan. Jos muori
ajaa heidät ulos, niin mitäs muuta kuin palauttaa poika taas
poliisikamariin, mutta mahdollisesti hän kuitenkin tulee jäämään
yhdeksi yöksi, ja siinä tapauksessa hän saisi ainakin kelpo
ruoka-aterian.
He saapuivat Austerlix-sillalle, missä _Nivernain Kaunotar_ oli kiinni.
Pimeässä tuntui vieno, mutta tympäsevä tuoreen tukkipuun tuoksu. Suuri
joukko pienempiä aluksia kellui joella. Venheiden liikunta sai lyhdyt
heilumaan ja ristiin rastiin sidotut kettingit nirskumaan.
Päästäkseen omaan alukseensa täytyi Louveaun kavuta kahden
porraslavalla yhdistetyn proomun poikki. Hän lähestyi horjuvin askelin
ja tutisevin polvin, mitä lisäsi vielä lapsi, joka oli kietonut kätensä
kovasti hänen kaulaansa.
Mikä pimeys. Ainoastaan pienen lampun valo välkkyi kajuutan akkunasta,
ja valonsäde oven alta oli _Nivernain Kaunottaren_ ainoa elonmerkki
iltauinahduksessaan.
Kuului äiti Louveau'n ääni toruvan lapsia, hänen valmistaessaan
illallista.
"Lopeta jo Clara!"
Ei ollut enään aikaa vetäytyä takaisin. Hän aukaisi oven.
Vaimonsa seisoi selin oveen päin, kumartuneena kamiinan yli, mutta
tunsi hänen askeleensa, ja sanoi kääntymättä:
"Sinäkö olet Francois? Myöhäänpä nyt tulet!"
Perunat hyppivät kirisevässä rasvassa ja ovea kohti tupruva höyry
hiesti kajutan ikkunat.
Francois oli pannut pojan lattialle, ja poika raukka tunsi huoneen
lämmön sulattavan kohmettuneita käsiään. Hän hymyili ja sanoi
lapsellisella äänellään:
"Kuinka lämmintä..."
Äiti Louveau kääntyi ympäri. Hän osoitti keskellä permantoa seisovaa
ryysyistä poikaa ja ärjäsi miehelleen:
"Mikä tuo on?"
Ah, löytyy hetkiä onnellisimmassakin avioliitossa. -- -- --
"Yllätys, -- ha ha, -- yllätys!"
Laivuri nauroi, niin että suupielet tavottelivat korvia ja yritti olla
välinpitämättömän näköinen, mutta olisi toivonut olevansa ulkona
kadulla.
Mutta kun eukko yhä katseli uhkaavasti häneen odottaen selitystä,
kertoi hän änkyttäen koko jutun, aivan sekaisin, silmissään rukoileva
ilme kuin löylytystä pelkäävällä koiralla.
Vanhemmat olivat heittäneet poika-paran, ja hän oli tavannut hänet
kadulla itkemässä. Oli kysytty: "Kuka ottaa hänet?" Hän oli vastannut:
"Minä." Ja poliisikomisarius oli sanonut: "Viekää mukaanne."
"Eikö totta ystäväiseni?"
Nyt puhkesi eukko Louveau:
"Olet hullu, olet juonut liikaa. Onko koskaan kuultu sellaista
typeryyttä? Tahdot kai, että meidän kaikkien tulee kuolla kurjuuteen?
Olemmeko mielestäsi liian rikkaita? Onko meillä liiaksi muonaa? Liiaksi
yösijoja?"
Francois katseli kenkiään vastaamatta.
"Mutta, pöllöpää, ajattele itseäsi, ajattele meitä! Aluksesi on täynnä
reikiä, aivan kuin minun kauhani. Ja kuitenkin sinua huvittaa ottaa
luoksesi kadulta toisten lapsia!"
Kaiken tämän oli mies-parka jo sanonut itselleen. Hän ei yrittänytkään
vastaväitteisiin. Hän notkisti niskansa kuin rikoksentekijä, joka
odottaa syyttäjän loppuvaatimusta.
"Ole hyvä ja kanna heti tämä lapsi takaisin poliisikomisariukselle. Jos
hän alkaa rettelöidä, niin sano, että vaimosi ei suostu. Ymmärrätkö?"
Eukko läheni häntä uhaten paistinpannu kädessä.
Laivuri lupasi tehdä kaikki, mitä tämä tahtoi.
"No, no, älä suutu. Luulin tehneeni hyvää. Olen erehtynyt. Mitäs siitä
sen enempää? Vienkö hänet takaisin nyt heti?"
Tämä kunnon miehen nöyryys lepytti eukko Louveaun. Ehkä hänkin
itsekseen kuvaili omaa lastaan eksyksissä yksinään pimeässä
kurottamassa kätensä ohikulkeville.
Hän kääntyi poispäin, pani pannun tulelle, ja sanoi ärtysästi:
"Ei se käy päinsä enään tänä iltana, konttori on suljettu. Ja koska nyt
kerran olet hänet tänne tuonut, niin et kai voi ajaa häntä kadulle.
Olkoon hän täällä tämän ajan, mutta huomen aamulla."
Ja äiti Louveau oli niin vihoissaan, että tulta kohentaessaan kipinät
sinkoilivat korkealle ilmaan.
"Varhain huomenna vien hänet pois, sen lupaan!"
Tuli hiljaisuus. Emäntä kattoi pöytää kovin huonolla tuulella, kolhi
lasia, heitti haarukoita.
Pelästynyt Clara pysyi hiljaa nurkassa. Pienin ynisi sängyssä, ja
ottolapsi katsoi kiiltävin silmin hehkuvia hiiliä kaminassa. Ehkä hän
ei eläessään ennen ollut nähnyt kunnollista tulta!
Vielä korkeammalle kohosi ilonsa, kun hän istui pöydässä, ruokaliina
leuan alla ja annos perunoita edessään. Hän ahmi ruuan kuin tiainen,
jolle ripotellaan leipämuruja lumisateella.
Äiti Louveau lisäsi hänelle runsaasti ruokaa, sisässään liikutettuna
nälkääntyneen lapsen ruokahalusta. Pikku Clara oli ihastunut ja hyväili
häntä lusikallaan. Louveau istui nolona eikä tohtinut katsoa ylös.
Kun pöytä oli korjattu ja lapset käyneet levolle istui vaimo Louveau
tulen ääreen, otti pikku vieraan polviensa väliin, ja alkoi häntä
hieman siistimään.
"Emme voi antaa hänen mennä levolle noin likaisena. Lyön veikkaa, ettei
hän ennen ole nähnyt saippuaa eikä kampaa."
Lapsi kieri kuin kynä hänen käsissään. Kun hän oli pesty ja kammattu,
oli hän koko siivon näköinen tuo polonen poikanaskali, nokka
vaaleanpunainen kuin villakoiran, ja pienet nyrkkinsä pyöreät kuin
omenat. Vaimo katseli työtänsä hieman tyytyväisenä.
"Kuinka vanha hän lienee?"
Isä Louveau heitti piippunysänsä, ihastuneena kun sai taas esiintyä.
Ensi kertaa häneltä kysyttiin illan tapahtumia, ja olihan yksi kysymys
melkein kuin armahdus.
Hän nousi ja otti nauhan taskustaan.
"Kuinka vanha hän on -- ha, ha -- sen sanon heti."
Hän tarttui poikaan kahden käden hänen ympärilleen kuin puiden
Ciemency'ssa ja kietoi nauhan. Eukko Louveau katseli häntä
ällistyneenä:
"Mutta mitäs teet?"
"Mittaan hänet, hiiden nimessä!"
Eukko riisti nauhan Louveau'n kädestä, ja viskasi sen nurkkaan.
"Ukko raukka, mitä mielettömiä päähänpistoja sinulla onkaan! Lapsi ei
ole sama kuin hirsi."
Francois parka! Onni ei suosinut häntä tänä iltana! Hän peräytyy
nolona, ja vaimo Louveau asettaa pienokaisen Claran sänkyyn.
Pikku tyttö nukkuu sikeästi ja täyttää koko sängyn. Hän tuntee
epämääräisesti, että jotain pannaan hänen viereensä, hän levittää
kätensä, työntää toverinsa syrjään, pukkaa kyynärpäällä häntä silmiin,
kääntyy ja nukkuu uudestaan.
Lamppu sammutetaan.
Seine, joka hyökyy aluksen ympäri, heiluttaa hiljaa lankuista tehtyä
taloa.
Kadonnut pienokainen tuntee miellyttävän lämmön leviävän ruumiissaan,
ja huomaa oudoksuen, että jotain hyväilevän käden tapaista solahtaa
hänen päänsä yli, ummistaessaan silmänsä.
Toinen luku.
"Nivernain Kaunotar."
Neiti Clara heräsi aina varhain.
Sinä aamuna häntä hyvin kummastutti, ett'ei äitiä näkynyt kajuutassa ja
että toinen pää oli ilmestynyt pääpielukselle hänen päänsä viereen.
Hän hieroi silmiänsä pienillä käsillään, kävi toverinsa tukkaan kiinni
ja ravisteli häntä.
Vihtori parka heräsi eriskummallisen kivun tunnon valtaamana, mihin oli
syypäänä pahat sormet, mitkä kutittivat häntä kaulaan ja nipistivät
nenään; hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, kun unennäkö yhä vaan
jatkui.
Ylhäältä kuului jyskinä. Lastia purettiin rantalaiturille. Siitä
jyminä.
Neiti Clara näytti hyvin miettiväiseltä. Hän nosti pikku sormensa ylös,
ikäänkuin kysyen:
"Mitä tuolla tehdään?"
Tavarain siirtäminen maalle oli alkanut. Dubac, Villet'in puuseppä, oli
saapunut jo kuuden aikana hevosineen päivineen ja Louveau oli ryhtynyt
työhön suuremmalla innolla, kuin tavallisesti.
Kunnon mies oli valvonut koko yön, niin häntä kidutti ajatus että hänen
seuraavana päivänä tuli palauttaa takaisin komisariukselle tuo poika,
joka oli niin nälissänsä ja kylmän kohmeessa.
Hän odotti uutta kohtausta aamulla, mutta äiti Louveau'lla oli toista
mielessä, sillä hän ei puhunut sanaakaan Vihtorista.
Francois piti suurena voittona, jos saisi selitykset siirretyksi
tuonnemmaksi.
Ei hän muuta toivonut, kuin saada jäädä unohduksiin, karttaa vaimonsa
katsetta, ja hän teki työtä täydellä voimalla peläten, että jos vaimo
näkisi hänet joutilaana, tämä huutaisi hänelle:
"Kuuleppas, koska ei sinulla näy olevan muutakaan tehtävää, niin voit
viedä pojan sinne, mistä hänet olet tuonutkin."
Ja hän teki työtä.
Lankkutapulit vähenivät tuntuvasti. Dubac oli jo vienyt kolme
kuormallista ja äiti Louveau, joka seisoi porrassillalla rintalapsi
sylissä, tuskin ennätti laskea ohikulkevia lankkuja.
Francois valitsi tahallaan hirsiä, pitkiä kuin laivan mastoja, ja
muurin paksuisia.
Jos parru oli liian raskas, huusi hän avukseen miehistöä, joka nosti
puun hänen selkäänsä.
"Miehistön" muodosti yksi puujalkainen merimies ja tämä oli
_Nivernain Kaunottaren_ koko henkilökunta. Hän otettiin aikoinaan
armeliaisuudesta, ja nyttemmin oli hänelle tullut tavaksi olla täällä.
Raajarikko kumartui syvään puujalkansa yli, puu vivuttiin suurella
vaivalla, ja Louveau kulki vyö kireänä lanteilla hitaasti pitkin
siltaa, kyyristyneenä taakkansa alla.
Kuka olisi tahtonut häiritä miestä, joka oli niin ahkera työssään?
Eukko Louveau ei ajatellut sinnepäinkään.
Hän astuskeli edes takaisin kannella, koko huomionsa oli kohdistunut
rintalapseensa, Mimileen. Tämä Mimile oli aina janoissansa. Aivan
niinkuin isänsä. Janoissaan -- hän Louveau! Ei ainakaan tänään.
Aina siitä asti, kun hän aamulla ryhtyi työhön, ei valkoviinistä ole
ollut kysymystäkään. Oli tuskin ollut aikaa hengittää ja pyyhkiä
otsaansa, vielä vähemmin pistää naukkua poskeensa.
Ja vastikään, kun Dubac esitti, että mentäisi tyhjentämään lasillinen,
niin Francois oli miehuullisesti vastannut:
"Myöhemmin sen kyllä ehdimme."
Kieltäytyä ottamasta lasillista!
Eukko Louveau on aivan ymmällään; miehensä on kuin muuttunut.
Myös Clara on muuttunut, sillä kello on jo yli yksitoista, ja tyttöä,
joka tavallisesti ei kauvan viihdy sängyssä, ei vieläkään ole näkynyt.
Eukko Louveau kapuaa alas kajuuttaan tutkiakseen, miten on laita.
Francois jää kannelle kädet suorina ja läähättäen, kuin olisi saanut
hirren vatsaansa. Jo nyt pamahtaa! Vaimonsa on muistanut Vihtorin: hän
tuodaan ylös, ja sitten ei muuta kuin komisariuksen luo.
Mutta ei, äiti palaa aivan yksin; hän nauraa ja viittaa miehelleen.
"Tule katsomaan, näet jotain somaa!"
Hän ei käsitä tätä äkkinäistä iloisuutta, ja hän seuraa vaan mukana
kuten automaatti, tyrmistyneenä mielenliikutuksesta.
Molemmat lapset istuivat sängyn reunalla avojaloin ja paitasillaan.
He olivat käyneet käsiksi liemi-kulhoon, minkä äiti noustessaan oli
asettanut niin lähelle, että lapset pienillä käsillään siihen
ulottuivat. Kun heillä oli vaan yksi lusikka, töhrivät kumpikin
toisensa, niinkuin linnunpojat pesässään, ja Clara, joka leikki
syödessä, ojensi nauraen suunsa lusikkaan.
Tosin oli heille sattunut vähän leivänmuruja sekä silmiin että korviin,
mutta mitään ei ollut säretty tai kumossa, ja pienokaisilla oli niin
ylen hauskaa, että oli mahdotonta suuttua heihin. Eukko Louveau nauroi
edelleen.
"Koska he sopivat niin hyvin, niin antaa heidän olla!"
Francois palasi kiiruusti jälleen työhönsä ihastuneena asiain
käänteestä.
Purkamisen aikana oli hänellä tapana päivemmällä ottaa pieni loma, hän
nimittäin kuleksi läpi kaikki merimies-kapakat Point-du Jour'ista
Bercy'n rantalaituriin saakka. Siten kesti purkaminenkin viikon päivät,
ja vaimo Louveau oli aina hirveällä tuulella.
Mutta tällä kertaa -- ei mitään valkoviiniä, ei mitään vitkastelemista,
raivoisa halu työhön, kovaan, tarmokkaaseen työhön.
Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli
täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.
Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta
itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.
Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli
aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran
kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja
ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.
Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että
tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi,
kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa
lähettää hänet takaisin.
Sen takia ei hän illalla puhunut sanaakaan pojan palauttamisesta, mätti
vain häneen perunoita ja kietoi peitteisiin niin kuin eilenkin.
Näytti siltä, että Francois'in holhotti oli tullut perheen jäseneksi,
ja Clara nukkui illalla käsivarsi hänen kaulassaan niin että hän
kumminkin oli ottanut pojan hoiviinsa.
Kolme päivää kesti _Nivernain Kaunottaren_ purkaminen. Kolme päivää
uutteraa työtä, ilman väli-aikaa, ilman viivytystä.
Päivällis-aikana lähti viimeinen kuorma, ja laiva oli tyhjä.
Hinauslaiva ei voinut saapua kuin seuraavana päivänä, ja Francois
piilottelihe loppu-päivän välikannella missä korjaili laivan sivuja, ja
häntä vaivasivat nuo sanat, jotka yhtämittaa kolme päivää soivat hänen
korvissaan:
"Mene ja vie hänet takaisin komisariukselle."
Ah, tuo komisarius! Hän oli yhtä pelätty _Nivernain Kaunottaren_
kajuutassa kuin pahantekijäin piireissä. Hänestä oli tullut
jonkinlainen pöpö, jonka avulla äiti Louveau sai Claran vaikenemaan.
Joka kerta kun hän mainitsi tämän pelätyn nimen, niin katsoi poika
häneen silmillä, joiden tuskallinen ilme puhui hänen aikaisesta
tutustumisestaan kärsimyksiin. Hänellä oli hämärä aavistus, että tämä
sana merkitsi suuria vaaroja hänen tulevaisuudelleen.
Komisarius! Se sisälsi: ei Claraa, ei hyväilyä, ei lämmintä kamiinaa,
ei perunoita. Palaamista synkkään elämään, päivällä ilman leipää, yöllä
ilman sänkyä, aamusin ilman suuteloa.
Ah, kuinka innokkaasti hän kävi eukko Louveau'n hameeseen kiinni, kun
Francois illalla ennen lähtöpäivää vapisevalla äänellä kysyi:
"No viemmekö hänet pois, vai?..."
Eukko Louveau ei vastannut.
Näytti kuin olisi hän mielellään keksinyt tekosyyn saadakseen pitää
Vihtorin.
Clara puolestaan kieri lattialla, itkusta menehtymäislllään, ja hän oli
päättänyt saada kouristuksia, jos leikkitoverinsa riistettäisiin
häneltä.
Teräväpäinen eukko sanoi vakavalla äänellä:
"Ukko-parka! Sinä olet tehnyt tyhmyyden -- kuten tavallista. Nyt saamme
siitä kärsiä. Tämä poika on meihin kiintynyt, Clara on häneen
mielistynyt, ja kaikille meille olisi vaikeata erota hänestä. Minä
koetan pitää hänet, mutta siinä pitää jokaisen olla minulle avuksi.
Ensi kerralla kun Clara heittäytyy permannolle potkimaan, taikka sinä
juot itsesi pöhnään, niin minä vien hänet komisariukselle."
Louveau'n koko naama loisti. Se oli siis päätetty asia. Hän ei enää
tule maistamaan.
Hän venytti suupielensä korvarenkaihin asti, ja lauloi kannella,
antaessaan touvia hinaajalle, joka veti perässään _Nivernain
Kaunottaren_ ja koko joukon muita laivoja.
Kolmas luku.
Matkalla.
Vihtori oli matkalla.
Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen
päilyvät vedenkalvossa.
Matkalla liitu-kumpujen valkeaan maahan.
Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet
kilahtivat.
Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin
makuusijoja.
Matkalla vihreyteen keskellä talvea, Morvanin metsiin!
Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen
raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja
viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen
vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.
Pontevasti täytyi hänen ohjata _Nivernain Kaunotarta_, estääkseen sitä
pysähtymästä anniskelupaikoissa.
Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut
tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin
raitiotie-hevonen.
"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena
pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti
mutkissa, ja puski vastaan suluissa.
Hänestä ei ollut paljonkaan hyötyä vaikka yöt päivät kuuli hänen
puujalkansa tömisevän kannella.
Hiljainen ja nöyrä ollen, kuului hän niihin, joilta kaikki tässä
maailmassa on mennyt myttyyn. Koulutoveri oli puhkaissut häneltä toisen
silmän, kirveen isku oli katkaissut hänen jalkansa sahassa, ja avoin
hana oli hänet kaltannut sokeritehtaassa.
Hän olisi joutunut mierolle, tai kuollut nälkään, ell'ei Louveau --
jolla aina oli tarkka silmä -- olisi ottanut häntä, sairashuoneesta
päästessään, palvelukseensa auttamaan laivan ohjausta.
Tämä tapaus oli aikoinaan ollut aiheena ankaraan kahakkaan -- aivan
kuin nyt Vihtori.
Terävä pää oli ensin vimmastunut, Louveau oli lurpattanut korviansa, --
ja Miehistö jäi kuin jäikin vihdoin paikalleen.
Nyt kuului hän _Nivernain Kaunottaren_ eläinnäyttelyyn, yhtä suurella
oikeudella kuin kissa ja kaarne.
Louveau piti peräsintä niin hyvin ja Miehistö ohjaili niin mainiosti,
että _Nivernain Kaunotar_, kaksitoista päivää sen jälkeen kuin oli
lähtenyt Pariisista, noustuaan jokea ja kanavoita, kiinnitettiin
Corbigny-siltaan, missä sen tuli rauhassa ja levossa nukkua koko talvi.
Joulukuusta helmikuun loppuun pysyvät jokilaivurit paikallaan. He
korjaavat laivojaan ja vaeltelevat metsissä kauppoja hieromassa.
Kun polttopuut eivät ole kalliita, pidetään kajuutat hyvin lämpiminä,
ja jos kaupat syksyllä ovat sujuneet hyvin, on tällainen keskeytys
työssä hyvin otollinen lepo.
Nivernain Kaunotarta valmistettiin talvehtimiseen. Ruori nostettiin
paikaltaan, vara-masto laskettiin välikannelle, ja koko yläkansi tuli
vapaaksi leikkiä ja juoksua varten.
Mikä uusi elämä ottolapselle!
Koko matkan oli hän ollut ujo ja typertynyt. Hän oli kuin häkkilintu,
joka kummastelee vapauttaan siihen määrin, että unhottaa sekä
lirityksensä että siipensä. Ollen liian nuori nauttimaan ympäröivän
luonnon ihanuudesta, oli tämä matka kohti silmänkantamattomia tehnyt
häneen mahtavan vaikutuksen.
Eukko Louveau, joka huomasi, kuinka umpimielinen ja vaitelias hän oli,
sanoi pitkin päivää: "Hän on kuuromykkä!"
Ei, hän ei ollut mykkä, pieni pariisilainen Temple-korttelista!
Kun hänelle oli selvinnyt, että tämä ei ollut unta, ettei hänen ollut
pakko palata ullakko-kamariinsa ja että, huolimatta eukko Louveaun
uhkauksista, komisariusta ei tarvinnut pelätä, niin kyllä puhkesi hän
puhumaan.
Hän oli kuin ruukku-kasvi, joka, seisottuaan kellarissa, nostetaan
akkunalaudalle.
Hän herkesi piiloutumasta joka soppeen ujona kuin kärppä.
Silmät, jotka olivat kuopallansa kaarevan otsan alla, eivät enään
harhailleet joka taholle, ja vaikka hän yhä vielä oli kalpea ja
totinen, oppi hän jo kuitenkin nauramaan ja tepastelemaan Claran
kanssa.
Pikku tyttö rakasti sydämellistä toveriansa, niinkuin siinä ijässä
rakastetaan, huvin vuoksi saada riidellä ja taas sopia.
Vaikka tyttö oli itsepäinen kuin pieni koni, oli hänellä kuitenkin
hyvin hellä sydän, eikä tarvinnut muuta kuin mainita komisariusta
saadakseen häntä vaikenemaan.
Tuskin olivat he saapuneet Corbignyyn kuin uusi sisar syntyi.
Mimile oli täsmälleen puolentoista vuoden vanha, ja kajuuttaan tuli
monta kehtoa ja paljon lisää työtäkin, sillä ei kannattanut pitää
palvelustyttöä, kun oli näin monta ruokittavaa.
Vaimo Louveau oli niin ärtyisä ja äkäinen, että itse Miehistön puujalka
vapisi.
Ei kukaan seutuvilla häntä säälinyt. Kun kirkkoherra mainitsi laivurin
toisille esimerkiksi, ei kansa ujostellut lausumasta hänelle
mielipidettään:
"Sanokaa herra kirkkoherra, mitä tahdotte, mutta kun itsellä on kolme
lasta, niin kyllä on mieletöntä ottaa lisäksi toisten lapsia. Mutta
sellainen se Louveaun joukko aina on ollut. Tahtovat väkisinkin tulla
huomatuiksi; ei niille kannata mitään puhua."
Kukaan ei suonut heille pahaa, mutta ei ollut heillä mitään sitäkään
vastaan, että saisivat pienen muistomarjan.
Kirkkoherra oli hiljainen mies, joka pian oli valmis omistamaan toisten
mielipiteitä, ja viimeksi aina muisteli jonkun raamatun-lauseen
muuttuneen mielipiteensä tueksi.
"Seurakuntalaiseni ovat oikeassa", ajatteli hän sivaltaen kehnosti
ajettua leukaansa, "Kaikkivaltiasta ei pidä kiusata."
Mutta kun Louveaun perhe kieltämättä oli kunnollista väkeä, niin hän
kävi heidän luonaan sielunpaimenena heitä tervehtimässä.
Hänen saapuessaan eukko paraikaa valmisti Vihtorille housuja vanhasta
nutusta, sillä pojalla ei ollut tullessaan mitään sälyjä, ja eukko ei
koskaan kärsinyt ryysyjä ympärillänsä.
Hän tarjosi tuolin kirkkoherralle ja kun tämä alkoi puhua Vihtorista
viitaten että tämän hänen korkea-arvoisuutensa piispan välityksellä
saisi Autunin lasten-seimeen vastasi eukko Louveau pelkäämättä,
niinkuin hänen tapansa oli, puhui hän kenen kanssa hyvänsä:
"Varmaa on, herra kirkkoherra, että poika on meille rasitukseksi, ja
tunnustan, että Francois, hänet tänne tuodessaan taas kerran näytti
olevansa aika tyhmyri. En ole kovasydämisempi kuin miehenikään; jos
minä olisin tavannut Vihtorin, niin kyllä se olisi minuun koskenut,
mutta olisin sittenkin jättänyt hänet paikallensa. Mutta kun hän nyt
kerran on meillä, niin ei sovi häntä pois ajaa, ja vaikka hän tuleekin
meille raskaaksi taakaksi, niin emme aijo keneltäkään mitään pyytää."
Siinä tuokiossa astui Vihtori kajuuttaan kantaen Mimileä
käsivarrellaan.
Vierotetuksi tultuaan ja siitä raivostuneena, tämä poika-naskali kosti
kieltäytymällä seisomasta omilla jaloillaan. Hän oli saamaisillaan
hampaita ja yritteli puremaan ihmisiä.
Liikutettuna tästä näystä ojensi kirkkoherra kätensä ottolapsen yli,
sanoen juhlallisesti:
"Jumala siunaa suuria perheitä."
Hän poistui ihastuksissaan, että oli keksinyt tilaisuuteen niin sopivan
lauselman.
Eukko Louveau ei liioitellut sanoessaan Vihtorin kuuluvan perheeseen.
Hänen muristessaan ja alinomaa puhuessaan palauttamisesta komisariuksen
luo, oli terävä järki kiintynyt tähän kalpeanenäiseen raukkaan, joka
aina oli hänen kintereillään.
Kun Louveau joskus arveli, että häntä hyväiltiin liiaksi, vastasi vaimo
aina:
"Miksi otit hänet?"
Kun poika tuli seitsemän vanhaksi, lähetettiin hänet Claran seurassa
kouluun.
Vihtori aina kantoi vasun ja kirjat. Hän tappeli urhoollisesti
puolustaakseen muonavasua Morvan-lapsien tunnottomalta ruokahalulta.
Hän oli yhtä kelpo työssä kuin tappelussa ja vaikka hän kävi koulua
ainoastaan talvella, jolloin he eivät kulkeneet joella, oli hän
lukukauden lopussa yhtä edistynyt, kuin toiset lapsetkin, jotka olivat
yhtä kömpelöitä ja meluavia, kuin heidän puukenkänsäkin ja
haukottelivat aapista pitkin vuotta.
Vihtori ja Clara palasivat koulusta halki metsän. Lapset huvittelivat
katselemalla työmiesten metsänkaatoa. Kun Vihtori oli kepeä ja ketterä,
sai hän usein kavuta ylös puunlatvoihin kiinnittämään nuoraa, jolla puu
kaadettiin. Hän näytti sitä pienemmältä mitä korkeammalle kiipesi ja
kun hän oli latvassa, Clara oikein pelkäsi. Hän oli niin uskalias,
keinui uhalla, ärsyttääkseen tyttöä.
Taikka kävivät he tervehtimässä herra Maugendrea lautapihassa.
Hän oli tukkikauppias, laiha ja kuiva kuin luuranko. Hän asui yksin
kylän ulkopuolella keskellä metsää. Ei kukaan tiennyt, oliko hänellä
tuttavia.
Kylän uteliaat olivat kauvan kummastelleet, kuinka yksin ja hiljaa hän
eleli, tämä tuntematon, joka oli saapunut kaukaa Niévrestä, ja
puuhannut lautapihan toisista erilleen.
Kuusi vuotta oli hän tehnyt työtä oli sää mikä tahansa, keskeymättä,
kuin työmies, vaikka hänellä sanottiin kyllin löytyvän "mynttiä"; hän
teki suuria kauppoja ja kävi usein Corbignyssä neuvottelemassa
notarion kanssa säästöjen sijoittamisesta.
Kerran oli hän kertonut kirkkoherralle, että hän oli leski. Mitään
muuta ei hänestä tiedetty.
Kun Maugendre näki lasten tulevan, heitti hän sahan ja jätti hetkeksi
työnsä haastellakseen lasten kanssa.
Hän oli erittäin mieltynyt Vihtoriin. Hän opetti häntä veistämään
kaarne-veneitä.
Kerran sanoi hän pojalle:
"Sinä muistutat paljon sitä lasta, minkä olen kadottanut."
Ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa lisäsi hän:
"Niin, siitä on aikoja."
Toisella kertaa sanoi hän Louveaulle:
"Kun et enään huoli Vihtorista, niin anna hänet minulle. Minulla ei ole
perillisiä, minä teen uhrauksia hänen hyväkseen, lähetän hänet
kaupunkiin kouluun. Hänen tulisi käydä ja suorittaa tutkinto
metsäopistossa."
Mutta Francoista elähytti vieläkin kaunis tekonsa. Hän ei suostunut, ja
Maugendre odotti kärsivällisesti, että jatkuva lisäys Louveaun
perheeseen taikka sattuva rahapula kyllästyttäisi laivurin ottolapsiin.
Sattumus näytti tulevan hänelle liittolaiseksi.
Näytti siltä kuin vastoinkäyminen olisi ruvennut asuskelemaan Nivernain
Kaunottaressa yht'aikaa kuin Vihtori.
Siitä alkaen kaikki meni nurinpäin. Puut saatiin vaivalla myödyiksi.
Miehistö loukkasi aina jonkin ruumiin osansa juuri purkamisen edellä.
Ja kun eräänä päivänä oli lähdettävä Pariisiin, sairastui eukko
Louveau.
Francois oli kuin puusta pudonnut kirkuvien lasten joukossa. Hän
sekoitti ereyksestä liemet ja rohdot. Hänen tyhmyyksistään kävi sairas
niin kärsimättömäksi, että hänen oli pakko luopua vaimonsa hoitamisesta
ja jättää tämä tehtävä Vihtorille.
Ensi kerran eläessään osti laivuri itse puulastinsa.
Turhaan hän mittaili nauhallansa; hän otti saman mitan
kolmekymmentäkuusi kertaa peräkkäin, aina vaan laski väärin --
tiedättehän, tuo merkillinen laskeminen.
"Minä kerron -- kerron..."
Vaimonsa oli tästä selvillä!
Tilauksen hän toimitti päin seiniä, lähti levottomalla mielellä
Pariisiin, joutui kunnottoman ostajan käsiin joka käytti tilaisuutta ja
veti häntä pahasti nenästä.
Hän palasi laivaan aivan masentuneena, istui sängyn viereen ja sanoi
epätoivossaan:
"Vaimo parka, tule pian terveeksi, muuten menee meiltä kaikki päin
mäntyyn."
Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki
mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.
Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut
sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä
ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan
olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.
Vihtorista tuli heille suuri taakka.
Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita
vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.
Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli
hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä
välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.
Ja asiat kävivät yhä vielä hullummiksi.
Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla
päästy Seineä ylös Clemencyyn.
Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään
auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin
kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.
Eräänä maaliskuun iltana -- päivää ennen lähtöä Pariisiin -- kun
Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä
Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään
lasillisen.
"Minulla on sinulle jotain sanottavaa, Francois."
He astuivat hänen hökkeliinsä.
Maugendre täytti kaksi lasia ja miehet istuivat toistensa vastapäätä.
"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan,
jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän
varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma
syyni!"
Puukauppias vaikeni; tunnustus, minkä aikoi tehdä, oli tukahduttaa
hänet.
"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli
pahe..."
"SinuIlako?"
"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken
onnettomuuteni syy."
"Kuinka niin Maugendre-parka?"
"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti
mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on
hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta.
Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas
ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme
enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä.
Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua
surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen
sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."
"No?"
"Kun vaimoni oli saanut paikan antoi hän lapsen eräälle muijalle, jonka
piti tuoda se kotiin. Vaimoni seurasi sitä rautatienasemalle.
Senjälkeen on se ollut kateissa."
"Ja vaimosi, Maugendre-parka?"
"Kun hän sai siitä tiedon, kohtasi hänet maidonlyönti ja hän kuoli."
Molemmat vaikenivat. Louveau liikutettuna siitä, mitä oli saanut
kuulla, Maugendre masentuneena muistoistaan.
Puukauppias jatkoi puhetta.
"Rangaistukseksi olen vetäytynyt tällaiseen elämään. Olen elänyt
kaksitoista vuotta erossa maailmasta. Mutta nyt en enään voi jatkaa.
Pelkään yksinäistä kuolemaa. Jos tahdot olla armelias, niin anna
minulle Vihtori sen lapsen sijaan, minkä olen kadottanut."
Louveau oli hyvin hämillään. Vihtori oli hänelle kyllä kallis. Ja jos
hänen annettaisi mennä juuri nyt, kun alkaa olla hyödyksi, niin olisi
kaikki tähänastiset uhraukset olleet turhat.
Maugendre aavisti hänen ajatuksensa.
"On päivän selvää, Francois, että jos otan hänet, niin korvaan sinulle
kaikki hänestä johtuneet kulut. Tämä olisi myös pojalle edullista. En
voi koskaan nähdä noita metsäopiston oppilaita ajattelematta: olisi
voinut minunkin pojastani tulla sellainen herra kuin nämä täällä.
Vihtori on ahkera ja pidän hänestä. Tiedät hyvin, että tulen häntä
kohtelemaan kuin omaa poikaani. No, onko se päätetty?"
Nivernain Kaunottaren kajuutassa puhuttiin tästä illalla, kun lapset
olivat menneet levolle.
Terävä pää yritti punnita asiaa järkevältä kannalta.
"Katso, Francois, me olemme tehneet tämän pojan hyväksi kaiken, mitä
meille on ollut mahdollista. Jumala tietäköön, että mielellämme
pitäisimme hänet. Mutta kun nyt hänelle tarjoutuu tällainen tilaisuus,
eikä se voi olla hänelle muuta kuin onneksi, niin täytyy meidän vaan
rohkaista mieltämme."
Tahtomatta kääntyi hänen silmänsä sängyn puoleen, missä Vihtori ja
Mimile nukkuivat lapsen rauhallista, huoletonta unta.
"Pikku raukka!" sanoi Francois hellästi.
He kuulivat laineiden loiskivan aluksen laitoihin; silloin tällöin
kuului veturin kimeä kirkaisu halki pimeän.
Vaimo Louveau alkoi nyyhkiä.
"Jumala meitä auttakoon, Francois, minä pidän hänet."
Neljäs luku.
Tukala toimeentulo.
Vihtori oli lähes viisitoista vuotias. Hän oli kasvanut koko pitkäksi;
tuo muinoinen pieni, kalpeanenäinen, oli nyt voimakas, leveäharteinen,
säyseä-eleinen nuorukainen.
Hän oli niin monta aikaa kulkenut Nivernain Kaunottaressa, että tunsi
väylän melkein yhtä hyvin kuin vanha laivuri; hän tiesi karit, äkkäsi
syvemmät paikat ja oli taitava sekä keksissä että ruorissa. Hänellä oli
punainen vyö ja merimies-pusero.
Kun Louveau jätti ruorin hänelle, kävi Clara, joka jo oli koko suuri
tyttö hänkin, sukan-kudelma kädessä istumaan hänen viereensä. Tyttö
ihaili hänen rauhallisia kasvonpiirteitään ja voimakkaita liikkeitään.
Tällä kertaa oli matka Corbignystä Pariisiin ollut erittäin
vaivaloinen.
Paisuneena syystulvista oli Seine murtanut patojaan ja syöksyi aavaa
merta kohti, kuin vapaaksi laskettu peto.
Levottomat laivurit kiirehtivät purkamaan lastiaan, sillä joki oli jo
rantalaiturien tasalla, ja sulkupäälliköiden jokatuntiset sähkösanomat
eivät tietäneet hyvää.
Kerrottiin, että lisä-joet myös olivat murtaneet patojaan ja tulvineet
lakeuksille, ja että vesi vaan yhä nousi.
Rantalaiturit olivat täynnä touhuilevaa väkeä; yhtenä vilinänä hyöri
ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia, ja yli kaiken könötti kaikkialla
höyryhanat pitkine siipineen.
Viinihallit olivat jo tyhjät.
Jätkät kantoivat sokeri-astioita sivulle.
Hinausmiehistö pakeni suojistaan, rantalaiturit tyhjentyivät ja pitkä
jono kärryjä työntyi ylös jokiäyräitä kuin marssiva sota-joukko.
Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä
öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa
paikalleen toimitetuksi.
Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja
rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.
Kello yksitoista oli lasti tapulissa pilari-aidan alipuolella.
Kun puuseppä Dubacin kärryt eivät palanneet, mentiin levolle.
Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan
ja aluksien törmäävän yhteen.
Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva
vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.
Mahdotonta oli saada hetkeksikään lepoa.
Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta
lapset jäivät vuoteisiinsa.
Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän,
luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.
Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan
venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien
pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki
usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.
Kiire oli käsissä, sillä vesi oli jo kohonnut yli alimmaisen
lastauspaikan paalu-rakennuksen, aallot nuoleskelivat lautakäytäviä ja
ajoivat kumoon halkopinoja.
Kun Francois, hänen vaimonsa ja Dubac täyttivät kärryjä, ulottui vesi
heidän sääriinsä.
Äkkiä kuulivat he kauhukseen hirveän jyskeen aivan läheltä.
Myllynkiviä täynnä oleva vene oli riuhtaissut itsensä, töksähti
rantalaituriin ja halkesi keulasta perään asti.
Kuului mahtava jytinä, ja vesi kiehahti rajusti.
Tyrmistyneenä kauhusta tämän haaksirikon nähdessään, kuulivat he
takanansa hätähuudon.
Nivernain Kaunotar oli katkaissut ketjunsa ja ajelehti veden varassa.
Vaimo Louveau huudahti:
"Lapseni!"
Vihtori oli jo syöksynyt alas kajuuttaan. Palattuaan kannelle, kantoi
hän pienokaista sylissään. Clara ja Mimile seurasivat häntä, kaikki
kurottivat kätensä rantalaituriin päin.
"Ottakaa ne vastaan!"
"Vene tänne!"
"Tuokaa nuora!"
Mahdotonta uiden pelastaa ne kaikki.
Ja Miehistö ryntäsi toisesta laidasta toiseen, kuin mielipuoli,
saamatta mitään aikaan!
Mistä hinnasta hyvänsä heidän taas oli päästävä kiinni rantaan.