Lapinmäen Ingistä tuli "kuninkaan eläinampuja" ja hänen esimerkkinsä
yllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan
kirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä,
ja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset
ainakin.
Monet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun
linnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon
saakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän
toisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt.
Miten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa
polvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän
tytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille.
Isännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia,
jotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki
kukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja
otti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.
Mutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli
matkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut
temppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon
kaiku erämaan hiljaisilla vesillä... Nyt vasta tuli hän pohjemmalta
ajatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka
ollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman
yhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä.
Asukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään
siunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa...
Varmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden
Heikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan
kulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat,
tulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että
isännillä oli vahva aikomus tulla.
Kun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset
kauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat
karhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa,
läheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras
kirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä
sarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja
kaikkialta kuului puhetta ja touhua.
Nuoret miehet päästivät hevoset valjaista, nousivat hevosten selkään ja
läksivät Tapanin ajolle. He ajoivat naapurien tanhuoille ja tupiin ja
juottivat hevosiaan oluella -- sillä nyt oli hevosten juhlapäivä.
Heikan pirtin kynnyksellä tervehtivät vanhemmat miehet toisiaan. Heitä
oli tuttuja ja tuntemattomia. Mutta kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen
yhteisen asian vuoksi. Naapurit, jotka olivat ennen vihanneet
toisiansa, puhuivat nyt leikkisästi toisilleen ja unohtivat pienet
asiat.
-- No onhan täällä Metsäläntaivalkin -- sanoi Savon Matti
peränaapurilleen. Mutta mihinkä on Sinervän Olli jäänyt, onko karhu sen
syönyt?
-- Itse se on tarvinnut karhun syödä -- vastasi naapuri. -- Ei sille
saanut tästä kokouksesta puhuakkaan. "Minä en häntä tarvinne", sanoi
hän kirkosta ja uhkasi elää itsekseen.
Muutkin kirkonvastustajat olivat jääneet kokouksesta pois. Sitä
yksimielisemmin saattoivat kokoukseen tulleet neuvotella yhteisestä
asiasta.
Talon isäntä Heikka tuli kutsumaan vieraitaan pirttiin. Isännät
astuivat juhlallisesti tupaan tehden syvän kumarruksen juhlahuoneelle
sisäänastuessaan. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi Heikka puhua
kauniisti tulevasta kirkonteosta.
-- Itse isän Jumalan ja pojan ja pyhän hengen ja taivaan ruhtinattaren
neitsyt Maarian ja kaikkein apostolein ja santtain nimessä olemme tänne
kokoontuneet yhteisessä kirkon asiassa. Olisi se juhla täälläkin, jos
veisaisimme jouluvirttä satain kynttiläin valossa kirkossa ja oma pappi
messuaisi puolestamme taivaan isälle. Silloin pääsisimme mekin
himmerikin joulujuhlaan ja lapsemme oppisivat uskon täällä maan päällä
eikä heille kiirastulessa saarnattaisi.
-- Niin oikein, -- hymisivät kokoontuneet -- onhan meitä jo miehiä
kirkontekoon tälläkin perällä.
-- Niin, niin.
-- Mihinkäs se kirkko tehtäisiin?
Siihen kysymykseen ei enään sanottu "niin, niin". Moni näytti olevan
omaa mieltä ja aikovan siitä puhua. Mutta ennen heitä ehti muuan
hiljainen mies torjua vaaran.
-- Ruoveden saareenhan se kirkko tulee. Ettekö muista ennustusta, että
sillä paikalla vielä rautahärkä mylvii. Se tarkoittaa kirkonkelloa. Se
on kaikkien vesijuottien ristissä ja kyläisellä paikalla. Johan sinne
on siunattu ihmisiäkin. Jos kirkko viedään perikunnille, eivät toiset
tule sinne.
Siihen kaikki suostuivatkin. Silloisilta erämaan ukoilta puuttui
kokemusta kirkonpaikan riitelemisessä.
-- Mitenkäs kirkko saadaan valmiiksi?
Se oli pahempi pulma. Totuuden nimessä täytyy tässä tunnustaa, että
joukossa oli sellaisiakin, jotka eivät kuuna päivänä olleet kirkkoa
nähneet, tai jos olivat lapsuudessaan nähneet, olivat sen jo kauvan
erämaassa oltuaan unohtaneet. He odottivat jännityksellä viisaampien
selitystä, sillä heidän käsityksensä kirkosta oli varsin hämärä, kirkko
oli heistä jonkunmoinen suuren suuri ja korkea luhti, joissa oli monet
mutkat ja monet kerrokset tikapuita noustava, tai muuta sellaista.
-- Minä arvelen, että Tapinmäen Inki sopisi kirkon rakentajaksi --
rupesi vanha savolainen puhumaan.
Hän on rakentanut kauniin luhdinkin ja hyvin ymmärtää kirkon työn.
Lähteköön hän vielä tänä talvena hiihtämään etelään ja katsokoon kirkon
laitoksen suunnat ja nurkat oikeista kivikirkoista. Hän käyköön
Turussakin viemässä sanan ja tuokoon tullessaan esivallan ja piispan
kirjat. Kaunis turkki talosta on annettava Ingille matkan
kustannuksiksi ja viemisiksi. Me sillä aikaa vedämme hirret saarelle.
Savolaisen puheesta syntyi vilkasta porinaa. Inki ei puhunut mitään.
Vasta kun kaikki rupesivat yhdestä suusta sanomaan, että Ingin on
mentävä, otti hänkin suunvuoroa.
-- Saattaisinhan matkan tehdä. On minulla muitakin asioita
Turkukaupunkiin ja etelään. Nahkoja en heti tarvitse mukaani, voin
panna omistani kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin.
-- Kuulkaa, kuulkaa! -- se panee omistaan kirkon kalkkiin ja
messuvaatteisiin! -- Suuresti ihmeteltiin Ingin rikkautta ja uhria.
Nyt laskettiin läsnäolevat isännät. Heitä oli lähes kolmekymmentä ja
kun muutamia poissa olevia välttämättömästi oli tahtonut olla mukana,
oli heitä täyteenkin kolmekymmentä. Keskuudestaan valitsivat he neljä
kirkon "seksmannia", kullekin erämaan päähaaralle yhden, ja kukin
seksmanni ynnä sen kulman isännät panivat puumerkkinsä kapulaan, jonka
sitten antoivat kirkon rakentajalle. Hän lähettäisi kapulan, kun kunkin
kulmakunnan olisi tultava kirkon rakennukseen.
Vielä pyysi Inki puhua kokoontuneille sanasen.
-- Nyt kun kirkon päätös on valmis -- sanoi hän -- olisi myös papista
puhuttava. Satakunnassa on Särkin talossa kasvanut poika, joka on
joutunut opin teille ja nyt on täysi mies ja teini piispan koulussa
Turussa. Olenpa kerran kulkenut hänen kanssaan Turun matkalla ja
tiedän, että hän on hyvinymmärtävä herra. Viime talvena vein hänelle
uudet ilvesturkikset siinä toivossa, että hänestä vielä kerran tulisi
erämaan pappi. Hän siitä kiitteli kovin ja juotatti minulle iloiset
viinat Turun kellarissa ja lupasi suven tullen käydä täällä meitä
katsomassa ...
-- Tunnen kyllä Särkin Ollin minäkin -- sanoi muuan toinen
kuninkaanampuja. -- Se on jo suuri mies, pää pyöreä ja koukkunenäinen
niinkuin isänsäkin. Hyvä luonnoltaan ja opiltaan kuuluu olevan. Vieköön
Inki hiihtomatkallaan sanan Särkin Ollille, että otamme hänet
papiksemme.
Särkin Ollille eli herra Olaville päätettiin kaikkein puolesta lähettää
se sanoma.
Sillä aikaa kuin isännät eteispirtissä istuivat tärkeässä kokouksessaan
olivat vaimot ja nuori väki kokoontuneet Majalahden asuinpirttiin.
Siellä oli ilo ylimmillään. Äsken juuri oli kaksi rekikuntaa ajanut
pihaan kelloilla ja väsyneillä hevosilla ja reistä oli noussut nuori
erämaan mies ja nuori kukoistava neito -- tai nyt vaimo. Maisa emäntä
oli liikutettuna rientänyt tulijoita vastaan -- sillä se oli hänen
oma tyttärensä, nuori Maisa, joka palasi Pirkkalan kirkolta
vihkimämatkaltaan Savon Matin nuorimman pojan kanssa. Äidin perässä
riensi koko hääkansa asuintuvasta kartanolle.
-- Lasketaanko häät pirttiin? -- kysyi Heikka isäntä eteistuvassa
olevilta isänniltä, kun kirkon päätös oli tehty. -- Jääkää kaikki tänne
tyttäreni häitä juomaan, olemmehan jo niinkuin yhtä seurakuntaa.
Kartanolta alkoi kuulua huilutorven soittoa ja saattokansa rupesi
monilla hauskoilla menoilla tulemaan juhlapirttiin.
Inki heristi korviaan. Hän tunsi soiton. Sen tunsi myöskin Ingin nuori
emäntä Pirja, vaimojen joukossa, ja molemmat riensivät soittajaa
vastaan.
-- Isä, rakas isä!
Se oli vanha leikari, Pirjan isä. Hän oli kirkkoväen mukana tullut
erämaalle tällä tavattomalla ajalla.
Vaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa
korvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin
miespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista
taloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata
syntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi
ja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä
karhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.
Majalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja
uusista ajoista.
Vanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi
tarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.
Kerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon,
jossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa -- kastettava,
vihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä:
"Tuolla se on härkämulleroita pitämässä." Vihittävä oli sama isäntä ja
vanha vaimo, josta isäntä sanoi: "Vihitä tuo rymä minuun." Haudattavana
oli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.
Harvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa
tynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa
kirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät
kertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat,
penkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle
naulatussa pöntössä saarnasi pappikulta "kauniin lapsen syntymisestä,
joka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle." Vanha seppä,
joka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: "Vai on
tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat
papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä
kirkolle."