-- Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos
Herran sapattia vastaanottamaan? -- kysyi herra Olavi juhlallisesti
piispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa
erämaassa.
-- Saatamme lähteä.
Kohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan
kappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen
niskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä,
koukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan
seisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka
provasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.
Lauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta
kukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka
odottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.
Sileän salmen takana viheriäisellä saarella vesijaksojen haarapaikassa
seisoi valmiina kirkko, erämaan lasten ensimmäinen yhteinen rakennus.
Se seisoi siinä niin pienenä ja niin vanhan mallikkaana, mutta
kuitenkin uutena ja omituisena. Kivikirkon kaavan mukaan oli se
rakennettu salon puista. Seinissä oli oikeat ikkunat ja sisällä penkki
kullekin talolle, joka oli kirkkoa rakentanut. Parastaan olivat kaikki
tehneet, kirvesmiehet, naulain ja rautain takojat, yksin
tervankeittäjätkin. Nyt se seisoi valmiina ja tuotti kiitosta ja
kunniaa tekijöilleen. Mainittiin Inginkin nimi, joka oli kaiken
katsellut ja johtanut.
Mikä merkillinen laitos kuitenkin oli tuo paanukattoinen rakennus
saarellansa? Kuuluihan sen piiriin koko suuri erämaa, hallitsihan se
yhdestä keskustasta koko suunnatonta "Pirkkalanpohjaa". Pian oli se
avaava ovensa kaikelle kansalle. Siunattu malmikello tornissa odotti
lyödäksen ensimmäisen pyhän kumahduksen uusilla rauhan voittomailla.
-- Sinulla on ollut paljon vaivaa, poikani, tästä työstä -- sanoi
piispa mietteissään provastille.
Olihan sitä ollut. Lähetyssaarnaajan tavoin oli hän soudellut erämaan
vedet ristiin rastiin, puhutellut pakanoita ja hakannut maahan heidän
uhripuitaan. Tuliparran puusta kertoi hän piispalle pitkät jutut. Vanha
pakana oli ollut ynseä, mutta Jumalan tahdosta viimein voitettu. Mutta
monet olivat ystävyydellä ottaneet vastaan papin ja nöyräselkäiset
miehet olivat soutaneet hänen venettänsä.
Kesken piispan ja provastin puhetta kuului Maariankellojen kumahdus
kirkolta ja sen pyhä ääni aaltoili joka taholle erämaahan ilmoille.
Papit panivat kätensä ristiin ja käänsivät kasvonsa taivaaseen päin.
Kaikki laskeutuivat polvilleen paitse piispa, joka verkalleen kääntyi
läsnäolijoihin päin ja lausui pyhät siunaussanat.
Vaiti kuuntelivat kaikki Maariankellojen kaikua. Ihanalta se kuului
erämaalaisten korvissa. Uutta pyhää ne kellot soittivat näille
kaukaisille maille.
Keihäslahdelle saakka ei kellojen soittoa kuultu. Mutta sielläkin
valmistauduttiin juhlaan ja Lapinmäen alla reilattiin pitkää
kirkkovenettä ensi matkalleen. Hälinää ja huutoja kuului valkamasta,
jonne joka taholta oli rientänyt väkeä. Nelinrinnoin ahtautui kirjavaa
kansaa punaiseksi tervatun satakaaren tuhdoille.
Varovasti ja kalisevin airoin teki vene alkuliikkeitään ahtailla
kotisalmilla. Mutta pian aukeni vesi ja airot saivat täyden voimansa.
Nokkakäkönen lensi veden yli nousten ja vaipuen. Kauniisti kaareutuvain
asuntalaitain sivuilla kiehui vesi jauhopöllynä ja perässä aaltoili ja
pyöri kuin koskessa. Soutu kuului ihmetteleviin salmiin ja lahtiin
niinkuin jättiläisen huokaus.
Yksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen
pihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen,
toisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin
kuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli
käynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot,
hervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat
silmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä
kaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut,
mutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki
vielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.
Kun pilkku oli kadonnut vanhuksen silmästä, havahti hän kuin unesta ja
nousi vaivoin portaita ylhäälle suureen luhtirakennukseen, missä
hänellä oli kammionsa. Kun hän pääsi ylös luhtikäytävälle ja sen
kauniisti leikatulle aukolle, sitoi mahtava näköala vielä kerran hänet.
Hän jäi ryntäilleen nojaamaan rintahirteen ja sieltä harhaili hänen
katseensa aatto-illan valaistuksessa yli alla olevan maiseman.
Kuinka kaunis oli järven pintaan kuvastava vaalea kaislaranta tumman
metsän ja kiiltävän kalvon välissä. Kuinka kauniit nämä rinteet ja
norot, karjan lehdot ja viheriöivät vainiot, koko seutu -- vasta
korvesta avattu. Ja etäämpänä pilkottivat toiset viljelykset.
Uutisasutuksen koko syntymäkausi tuli yhdessä ajatuksessa hänen
mieleensä ja hän katsoi seutua niinkuin vanha kuningas katselee
valtakuntaansa linnastansa. Vaan tämä valtakunta oli nyt menetetty. --
He ovat lähteneet, -- sanoi hän itsekseen. -- Hyvin muistan, kun he
tulivat. Niin on aika kulunut. Heillä on nyt toinen, joka heidät kokoo
ja yhdistää, eikä minua enään tarvita. Viljelys kasvaa ja voimistuu,
minä heikonnun ja olen raunion oma. Jo aika minusta jättää.
Hänen silmänsä kulkivat yli kaukana hohtavan selän etelän taivaalle.
Valkeat ja kullanpunaiset pilvet uivat taivaan sinimeressä. Ihanat
saaret ja niemet muuttuivat alituisesti ja hänestä näytti, että yksi
niistä muuttui suunnattomaksi jättiläisolennoksi, jonka pilviparta
peitti puolen ilman rantaa.
Se oli vanhuksesta niinkuin se uusi Jumala ja hänen valtansa, joka nyt
oli saapunut erämaille. Hän ajatteli kirkkojuhlaa ja käänsi kasvonsa
kuullakseen Maariankellon ääntä avaruudesta.
Aurinko valaisi viimeiseksi sinistä saloa. Sinne kääntyi vanhuksenkin
katse. Saloseljän takana näkyi toinen haaleampi ja sitten vielä kolmas
niinkuin pilvi. Vanhus ikäänkuin elostui ja nuortui nähdessään tutut
salot, oudot ajatukset pakenivat ja sijaan tulivat omat. Hän kohotti
hitaasti pitkää valjennutta partaansa ikäänkuin saadakseen sieramiinsa
syvän henkäyksen simaista tuoksua...
Sinne halusi hän. Sinne ikävöi hän pois näiltä mailta ja ajoilta.
Siellä elivät kaikki vanhat erämiehet, jotka jo aikoja olivat menneet
nurmen alle. Siellä kasvoivat suuret puut heidän haudoillaan luonnon
ihanassa huoneessa, jotka joka kevät lehtivät uudelleen ja kukoistivat
yli tämän sukupolven ja tulevain -- ijäti. Pyhällä metsän rinteellä
kasvoivat ne puut ja Tapio itse niitä hoiteli.
* * * * *
Vanhus makasi luhdissaan liikkumatta. Kaunis parta, tuuhea ja kiiltävä
kuin majavan nahka, oli koholla ja henkimättömät sieramet olivat
levällään ikäänkuin henkiäkseen etäisten salojen simaista tuoksua.
Kun kirkkoväki palasi kirkkomessulta kuulivat he vanhan Hartikan
kuolleeksi. Kaikki surivat jaloa vanhusta, mutta eniten Inki isäntä.
Erämaassa oli siunattu kirkkomaa, mutta Hartikka haudattiin
siunaamattomaan saloon vanhain erämiesten tapaan kirves vierellään.
Jotkut pitivät sitä suurena syntinä, mutta ei ollut ketään, joka olisi
ilmaissut asiaa herra Olaville.