Autio

Sinne tänne hajaantuvat vesijaksot olivat ensi aikoina ainoita erämaan

kulkuteitä. Ajan pitkään ne kuitenkaan eivät yksin riittäneet kaikkea

väliliikettä ylläpitämään, vaan kun asutus levisi, ruvettiin kulkemaan

poikkimaisin yhdeltä selkävesistöltä toiselle. Toisia kulkuteitä

syntyi, joiden uraa erämaan perimmäisillä pohjilla asuvat kulkivat

rasittavilla vaelluksilla etelämpiin seutuihin, minne heillä oli

kirkonkäynnit ja monet muut asiat. Nämä ensimmäiset valtatiet olivat

vain pahaisia jalkapolkuja, jotka, missä suinkin mahdollista,

seurasivat kuivaa kangasta ja harjua, niinkuin sian selkää, ja väliin

veivät hetteisten nevain yli porrasta pitkin, jolla kulkija saattoi

pysytellä ainoastaan haaraisen sauvan nojassa.

Yksi sellainen tie kulki Pirkkalanpohjan itäisiä metsäseutuja

pohjoiseen päin. Sitä sanottiin Aution tieksi, sillä se kulki

yksinäisiä autioita tienoita eikä sen varrella ollut ainoatakaan

ihmis-asuntoa.

Olipa sentään. Sen varrella oli vanha, autioksi jätetty talo, jonka oli

muudan uutisasukas aikoinaan raivannut pienen erämaan luoman varrelle;

vaan asukas oli uupunut ja jättänyt työnsä kesken. Entiset halmeet

talon ympärillä kasvoivat jo pitkää metsää. Rakennukset olivat jo

puoleksi lahonneet ja sammaltuneet ja pelottivat tyhjyydellään ja

autiudellaan.

Tähän autioon taloon poikkesi kuitenkin erämaan pitkämatkaisia

kulkijoita, sillä se sopi hyvin matkan varteen Hämeestä ja Satakunnasta

pyrittäessä pohjoisille suurille järville ja Kainuunlääniin, joksi

tällä puolella sanottiin Pohjanmaata. Joskus näinä vuosina sattui

Autioluomalle kirjava joukko kiertäjöitä, pakolaisia idästä,

vihavenäläisten alta, kerjäläisiä, räämäkauppeja, kattilanpaikkaajia ja

muita ammattimiehiä, kulkuakkoja ryysyineen ja lapsineen, muuttavia

uutisasukkaita tavaroineen ja kantimineen. Mutta kukaan ei jäänyt

autiota taloa asumaan, kukaan ei tehnyt heinää luomalta eikä korjannut

lahoovia rakennuksia, vaan jokainen hävitti ja poltti, mitä vielä

polttaa sopi. Levähdettyään kiiruhti matkamies pois tästä paikasta,

joka oli kamalassa maineessa uutisasukkaitten kesken.

Harvoin näet puuttui Autiolla majailevasta seurasta pahantekijöitä ja

rosvoja. Erämaahan, jonka eksyttäviin metsiin ei lain käsivarsi

ulettunut, riensi kaikkialta niitä, jotka lakia pelkäsivät. Sinne

kokoontui rikoksentekijöitä, murhamiehiä, varkaita, karkureita,

irstaita seikkailijoita ja muuta samanlaista väkeä. He kulkivat ja

samosivat yksin ja joukoin ristiin ja rastiin ryöstäen ja saastuttaen

erämaata ja sen luontoa teoillansa ja rikoksillaan. Rauhaa oli

rakennettu ja naapurisopua oli rakennettu erämaalla talojen ja heimojen

välillä, mutta entiset levottomuudet olivat taasen puhjenneet eloon.

Erotuksena oli vain, että murhaavain ja tappelevain rajanaapurien ja

kalamiesten sijaan oli tullut kiertäviä rosvoja.

On kulunut jo kolmisen vuotta Majalahden pirtin poltosta, kun eräänä

alkukesän iltana tapaamme vanhan Hartikan ja Ingin Aution tiellä. He

ovat menossa katsomaan onko perää huhussa, että Autioon on tullut

rosvojoukko pysyviksi asukkaiksi.

Siitä keskustelivat kulkijat hiljaisella metsätiellä. Kentiesi eivät ne

olleetkaan niin pahoja ihmisiä kuin uutisasukkaat kertoivat, kentiesi

olivat muitten tekemiä kaikki pahat, joista näitä suotta syytettiin.

Joskus tuli erämaassa pahoistakin ihmisistä hyviä, muuttuivat karkurit

ja pahantekijät rauhallisiksi uutisasukkaiksi. Suuri luonto taltutti,

nöyryytti ja kesytti ihmismieltä. Salon ääretön hiljaisuus tauotti

huutajat, hurjistelija tottui käyttämään voimaansa taistelussa luontoa

vastaan ja yltiöpää tuli tuntemaan voimainsa pienuuden luonnon suuria

voimia vastaan.

Hartikka kertoi, miten Puntanen lounaisella erämaalla joku aika sitten

oli tullut asutetuksi.

Hämeessä oli kaksi veljestä, hurjia rosvoja ja murhamiehiä kumpikin. He

pakenivat erämaahan, kun kuulivat, että se, joka seitsemän vuotta voi

pysyä korvessa piilossa, saa rikoksensa anteeksi. He kulkivat etäälle,

niin kauas ettei heistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Huutava

kuuksa opasti heidät kahden salojärven kannakselle ja siihen he tekivät

talonsa. He elivät siellä vuotensa uhraten suurelle kuuselle ja kivelle

ja, kun seitsemän vuotta oli kulunut, tulivat he ihmisten ilmoille ja

heistä tuli parhaita erämaan asukkaita ja heidän talostaan niin

mahtava, että sillä oli oma penkki Pirkkalan kirkossa ja oma

rautarengas kirkon seinässä.

-- Täksi yöksi emme pääse Autioluomalle, -- sanoi hetken kuluttua Inki.

-- Emme. Sinne on vielä hyvät matkoja. Vaan ei ole väliäkään. Teemme

tulen tuonne ahteen alle lehto-onneen, jonne polku vie. Onhan lämmin ja

kaunis ilta.

-- Vaan jopa siellä on kulkijoita ennen meitä. Näetkö savua? -- Kuule

-- sieltä kuuluu sopivaa ääntäkin, ihan niinkuin soittaisi.

He pysähtyivät. Todellakin. He kuulivat puutorven tai huilun soittoa

alhaalta ja näkivät heikon savun nousevan puiden latvain yli. Ingistä

tuntui niin tutulta ja viettelevältä tuo soitto ja hänessä heräsi

uneksiva kaipaus päästä soittoa likemmäksi. Siinä oli jotain

ihmeellistä ja rakasta. Ne eivät olleet rosvoja ja pahantekijöitä,

jotka niin kauniisti soittelivat yksinäisessä metsälaaksossa.

Vähän erillään tiestä näkivät he norossa vanhan harmaan miehen, joka

istui koivujen alla ja puhalsi torvihuilua. Vieressä maassa oli

kaikenlaista kannettavaa ja nuori tyttö puuhasi polvillaan pienen tulen

kanssa. Tytöllä oli yllään tavallista paremmasta sinivaatteesta tehty

pujotettava takki, joka oli punertavasti paarrettu ja sopi kauniisti

nuoreen vartaloon. Kultasuortuvainen tukka oli silitetty otsaseppeleen

alle, jollaisia pantoja naimattomat tytöt pitivät päässään. Kun vieraat

saapuivat paikalle, nosti hän kauniit sileät kasvonsa tulen paahteesta.

Vanhuskin lakkasi soittamasta. Ystävällisesti vastasi hän vieraitten

tervehdykseen ja nousi seisaalleen heitä tarkemmin katsellakseen.

Hartikkakin jäi soittajaa tarkasti katselemaan. Äkkiä sanoi hän:

-- Leikari-Martti!

-- Niin. Onko se Hartikka! -- huudahti leikari vastaan.

-- Siksi minua on sanottu.

Nyt he löivät kättä toisilleen. He olivat vanhat nuoruudenpäiväin

ystävät. Yhdessä olivat he ennen kisailleet kyläjuhlissa ja yhdessä

samoilleet erämaita ja iloinneet toisistaan kuin rakkaat veljekset --

viimeksi leikarin häitä juotaessa. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut ja

kaikki oli aika muuttanut, paitse vanhan ystävyyden.

He istuivat maahan vastatusten rauhassa katsellakseen ja kuullakseen

toisiaan. Pirja lähti lähteelle varustamaan ilta-ateriaa miehille.

Inki oli yksinänsä katsellut ystäväin kaunista kohtausta. Nyt teki hän

lipin ja suuren tuohisen vesiastiaksi ja meni myöskin lähteelle.

Sadat kevään kukat vartioivat lähteen kaunista silmää. Niitä varoi Inki

jaloin polkemasta. Hän ammensi lipillänsä vettä Pirjalle ja kun hän

rikkoi lähteen tyynen kalvon, rikkui riite heidän nuorista mielistään

ja Pirja rohkeni alottaa puhelun.

-- Minä näin heti, ettette sinä ja sinun isäsi ole sellaisia pahoja

ihmisiä, joita kulkee Autiolla.

-- Mehän olemme teidän vanhoja ystäviänne. Minä muistan sinut ja isäsi

Pyhällön kevätjuhlasta, vaikka sinä olit silloin pieni tyttönen.

-- Mitä varten te kuljette, eikö teillä ole kotia? -- jatkoi tyttö.

Kummasti soi tytön ääni ja kysymys nuoressa Ingissä. Hän tunsi tällä

hetkellä selvästi, kuinka sanomattoman suloinen olisi koti ja oma

toveri siellä. Leikarin soitto ja ihanan tytön kysymys oli avannut

hänelle tuntemattomia maailmoita. Tässä lähteen ja Pirjan lähellä asui

hänestä ihmeellinen lempi ja uusia unelmia ilmeni hänen mieleensä. Hän

sanoi, ettei hänellä vielä ollut kotia, mutta kertoi kaunein ja

viettelevin sanoin, että hän aikoi rakentaa korkealle mäelle

uutistalon, muita kauniimman ja näköisemmän, ja että sille paikalle oli

vanha ennustus luvannut suurta onnea ja rikkautta.

-- Se on suuri aikomus ja sopiva sinunlaisellesi miehelle -- sanoi

vihdoin Pirja. -- Vaan minusta on meidän salojärvemme ja metsämajamme

vielä kauniimpi. Meidän talossa ei halla vie halmetta eikä karhu

karjaa. Järvellä iloiten soutelemme kesän, ja talveksi palaamme taas

etelään. Kun isä kerran kuolee, jään minä yksin salojärvelle. Siellä on

joutsen ja hanhi seuranani ja kaloja vaikka kuinka paljon.

Niin he haaveilivat kumpikin omiaan ja kuitenkin toisiaan. Inki kyseli,

missä se salojärvi oli ja miten sinne osaisi, ja Pirja tahtoi tietää

tulevasta talosta ja ennustuksesta. He lupasivat leikillä käydä

toistensa taloja katsomassa, niin nähtäisiin kumman oli parempi.

Ingistä tuntui siltä, että kun Pirja hänen taloonsa tulisi, Pirja myös

sinne jäisi -- ainaiseksi.

Siinä lähteen luona alkoi lemmen ensi voima epätasaisesti liikuttaa

Ingin rintaa, niinkuin kevätaurinko sulattelee ja paisuttaa talven

hortunutta maata. Ja lemmen ensi henkäykset tunsi Pirjakin sydämessään,

tunsi ja tuskin tunsi.

Kun nuoret palasivat lähteeltä ja sen pinta taas tyyntyi, istuivat

vanhat ukot vielä paikoillaan. Siinä olivat he rinnan erämaan kuningas

ja erämaan soittaja. Hartikka, vaikka vanhempi, näytti paljon

voimakkaammalta ja ryhdikkäämmältä kuin leikari, jonka kasvojen

piirteet Hartikan uurteisiin kasvoihin verrattuna näyttivät pieniltä ja

pehmeiltä.

-- Nyt on kaunis aika -- sanoi leikari. -- Koivut saavat taas uudet

lehdet, mutta sinä ja minä varisemme ajastaika ajastajalta.

-- Niinpä niin -- vastasi Hartikka --, mutta uudistuuhan sinun

nuoruutesi lapsessasi, niinkuin koivun lehti uudistuu. Sinun tyttäresi

on niinkuin äitinsä parhaassa kukoistuksessaan.

-- Ja Inki on niinkuin sinä itse olit. Niinkuin oma poikasi ja

perillisesi, niinhän sanoit itse. Hän on yhtä reipas kuin sinä, vaikka

sinua mustaverisempi ja hartevampi.

-- Me metsämiehet häviämme pois ja uusi polvi alkaa maita raivata

hartiaväellä.

-- Kauniin on kuitenkin oma nuoruutemme -- sanoi leikari taas. -- Jos

tahdot, soitan sinulle laulun, jonka muistat nuoruudestasi.

Lehtonorossa kuuntelivat vanhat ja uudet ystävät leikarin huilun

säveliä. Hartikka seurasi muistossaan laulun sanoja nuoresta immestä ja

hänen surullisesta lemmestään. Se oli hänenkin menneen rakkautensa

laulu.

Hän ajatteli Pirjan äitivainajaa, muisteli nuorta armastaan, joka oli

mennyt kulkevan leikarin mukaan. Leikari oli palannut ja istui nyt

hänen rinnallaan, mutta hänen armaansa ei palannut. Hänen sydäntänsä

ahdisti suru. Mutta sitten hän uneksi, että kadonnut ystävä palasi

hänen luokseen yhtä nuorena ja kauniina ja eli hänen kanssaan ikuisessa

onnessa.

Erottuaan ystävistään jatkoivat Hartikka ja Inki matkaansa ja päätyivät

Autiolle. Hyvin he viimein hämmästyivät, kun näkivät pirtin katon

korjatuksi ja savun lakeisesta vilppaasti nousevan kirkkaaseen ilmaan.

Pirtistä huomattiin heti vieraitten tulo. Repaleinen vaimoihminen

perässään pari melkein alastonta lasta ilmestyi pirtin ovelle

tähystämään. Nainen palasi kiireesti takaisin häätäen lapsia jaloista

pois ja kun ihmettelevät vieraat astuivat pirttiin, oli vaimo siellä

verkahameessa ja helmissä heitä vastaanottamassa ja istumaan

vaatimassa.

Miehet katselivat syrjäsilmin suulasta vaimoa, joka kiemuili heidän

edessään niinkuin käärme uudessa kedessään. He olivat kuulleet, että

irstas vaimo kuljeksi Kurosen joukon kanssa, joka oli pahin rosvojoukko

koko erämaalla, ja he epäilivät ensi hetkestä, että tämä oli se vaimo.

Heidän epäluuloansa kartutti se, että he tullessaan olivat nähneet,

miehen piiloutuvan pieneen saunaan pihamaan toisella puolella.

Hartikka alkoi ankarasti kuulustaa vaimoa ja kysellä häneltä talon

isäntiä, joiden vaimo väitti olevan metsässä. Hartikkaa ihmetytti

pirttikin, jossa he olivat. Se oli puoleksi aitta ja puoleksi asunto.

Perällä oli puimatonta viljaa riitassa ja useampia pyöreitä jyväsäkkejä

kasassa, pitkin seiniä ja penkkejä oli huiskin haiskin kaikenlaista

muuta tavaraa, astioita ja aseita, kaikki selvästi vierasta tavaraa,

sillä yksi kapine oli yhdenlainen, toinen toisenlainen, yksi idästä,

toinen lännestä.

-- Mistä -- mistä olet tuon vakan saanut? -- kysyi äkkiä Inki

hämmästyen. Hän oli tuntenut joukosta Heikan kaunislyötteisen vakan,

joka oli Majalahden palossa hävinnyt.

-- Helkkaristako minä tiedän, mistä miehet vakkansa ovat saaneet. Se on

Vilmun vakka ja Hämeestä tuotu, jos pitää se tietääksesi.

-- Pitkän Vilmun Pyhällöltä! Hänen kanssaan olenkin sinut ennen nähnyt.

Taitanet olla Kerttu koturi, ellen väärin muista.

-- No kiesusta pilttiä, joko teitä taas on tullut Pyhällöltä

Majalahteen! Ja olette saaneet tuollaisen vanhan naavaparrankin

joukkoonne!

-- Saatte sen täälläkin vielä joukkoonne! -- hymähti Hartikka ja nousi.

-- Hyvästi näkemiin saakka!

Pihalla seisoi synkän näköinen mies tahraisessa mekossa, lepuuttaen

kirvestä kädessään. Mitään sanomatta katseli hän poislähteviä vieraita.

-- Jos lienet Kuronen -- huusi hänelle Hartikka -- niin tiedä, että

täällä pääsevät rosvot pian päätä kantamasta! Täällä tuomitaan vanhan

säädyn jälkeen.

-- Mene menemäs, lahopää; tuossa on tuomiosi! -- vastasi synkkä mies

nostaen kirveensä ylös ja hahattaen, että autio seutu pelästyi.

-- Vielä minä tulenkin!

Kuun kierron päästä olivat Hartikalla juonet valmiit. Koston ja tuomion

päivä oli tullut. Koko Rantakunta lähti miehissä matkalle Autiolle,

jossa tiettiin rosvojen olevan koossa.

Paikka saarrettiin joka puolelta ja astuttiin rohkeasti talon

tanhuille. Rosvot aavistivat pahaa ja sulkeutuivat pirttiinsä.

Sen ääressä syntyi nyt huutoa ja melua. Seinään lyötiin kirvespohjalla,

niin että hirret tärisivät. Sisältä kuului kirouksia ja uhkauksia ja

ulkoa huudettiin rosvoille kuolemaa. Täytyi panna pirtti palamaan

ennenkuin rosvot yksitellen antautuivat. Ensinnä ilmestyi Kerttu

lapsineen, sitten hyppäsi ulos Pitkä Vilmu, sitten vielä yksi mies ja

viimein itse Kuronen. Kirveet väännettiin rosvoilta pois, ja heidät

sidottiin lujasti kiini ja vietiin metsään.

Mitä sitten tapahtui, ei tiedä kukaan. Kerrottiin, ettei Kurosta

myöhemmin nähty erämaassa eikä muualla pahoissa töissä -- eikä hyvissä.

Kellään ei ollut armoa rosvoa kohtaan, joka pitkän aikaa oli rikkonut

erämaan rauhan.

Pitkä Vilmu, entinen kylän keikari, pääsi vähemmällä. Hänelle

sanottiin, että katsokoon itseään, jos vielä tulee erämaahan. Jotta

hänet silloin helpommin tunnettaisiin, pantiin lampaan merkki hänen

korviinsa. Autio hävitettiin maan tasalle.