-- -- "Ja koska me olemme kuulleet, että se
erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä
kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa
ihmiset voivat asua; -- sentähden on meidän
tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa,
että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja
rakentamaan mainitulla erämaalla -- --"
(_Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä_.)
Heikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan
keväällä tuon onnettoman palon jälkeen.
Koivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä
kasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja
kalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo
pisti esille päätänsä.
Äkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat
kiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi
valmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä.
Ei ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt,
kaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.
-- Tänne tultiin korpeen kuolemaan, -- nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.
Ne sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän
näki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut
vihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.
Pitkän aikaa istui siinä vielä nuori vaimo puolipalaneella hirrellä
taistellen mieltään vastaan. Viimein hän nousi altistuneella mielellä.
Hän taipui nöyrästi alkamaan elämäänsä uudestaan raunioiden alimmasta
pohjasta asti.
-- Lähden lehmälle katsomaan syöttämistä, -- sanoi hän hiljaa. -- Eihän
tässä auta muu. Aljetaan alusta.
Heikka oli kiitollinen näistä sanoista. Hän sai niistä uutta voimaa,
uutta tahtoa. Hän teki uuden valkean ensimmäiselle nuotiopaikalleen ja
korjasi uudelleen pienen kalamajan katon.
Vaikeaa oli uuden elämisen alku. Erämaahan sai nuori vaimo tuosta ensi
tapauksesta voittamattoman kammon, vaikka hän sen kesti, ja
kaksinkerroin raskaammalta kuin ennen tuntui Heikastakin työ.
Mutta tapahtui kerran, että Koivas eräänä iltana ennen Juhannusta tuli
kotia suussa ja sarvissa kourain rukiin olkia, joissa oli sekä tähkät
että jyvät.
Tämä oli suuri ihme ja hyvin ällistyi Majalahden isäntä ja emäntä
siitä. Lehmä tuo metsästä tuleentunutta ja leikattua viljaa
Juhannusviikolla! Mutta läksivät Heikka ja Maisa viisaan lehmän perässä
katsomaan sen halmeita. Koivas johti heidät metsään, tiheimpään
näreikköön puron varrella, ja siellä seisoi ihmeellinen sammaltunut,
harmaa rakennus tai kivi. Lahonneilla pökkelöillä se oli tuettu ja
aivan viereen olivat suuret puut kasvaneet.
Heikka veti rakennuksen kyljestä ulos sammaltyvisen lyhteen ja lyhteen
terästä karisivat kuivat, raskaat jyvät. Se oli ikivanha, sammaltunut
auma, jonka monta kymmentä vuotta sitten joku erämaan kulkija oli
unohtanut tai muuten jättänyt halmeellensa, minne sen metsä vähitellen
oli peittänyt, kunnes puutteenalaisen talon lehmä sattumalta tuli sitä
sarvimaan.
Määrätön oli Heikan ihastus. Jos jyvät osaksikaan olivat aumassa
säilyneet, oli siinä kolmekymmentä pannia viljaa ja Majalahti oli
varakas talo, vaikkei siinä vielä pirttiäkään ollut.
Vielä vaivasi Heikan päätä se mahdollisuus, että jyvät olisivat
lumottuja, mutta kun hän oli saanut pienen myllyn käyntiin Majalahden
puron syöksyyn ja oma emäntä Tapion jauhoista leiponut tuoksuvan
lämpimäisen, hävisi kaikki epäilys Heikan mielestä ja hän söi.
* * * * *
Se vuosi, jolloin Heikka uudelleen alotti elämänsä Majalahdella, oli
suuri asutusvuosi koko erämaalla.
Nyt oli viimeinkin hämäläisille tullut aika lähteä omistamaan
haapiokappaleitansa erämaassa. Yksi ja toinen kulkemaan kyllästynyt
kalamies palasi nyt pysyvästi eräpirtilleen kalaisen lahden kainaloon,
antoi kirveen kaikata hirsikössä ja korjasi syksyllä halmeensa. Näin
valmistettuna kävi hän pelotta ensimmäistä talveansa vastaan erämaassa.
Seuraava kevät toi hänelle uutta saalista, uutta rohkeutta. Jokainen
kuluva vuosi kiinnitti hänet yhä lujemmin siihen ahonvieremään, johon
hän oli viljelyksensä raivannut ja peltoraunionsa koonnut.
Toisen tulokkaan lumosi metsä. Hän syksymmällä ja talvella ahkerasti
metsästeli ja asetteli ansoja ja hiihti petojen jälkiä ja teki huhtia
sinne tänne vuorien rintoihin. Turkiskuormalla palasi hän sitten
etelään, mistä kuljetti korpeen lehmän ja lampaan, ja alotti sillä
tavoin yksinäisen uutisasukkaan toivovaa elämää.
Mutta hämäläisten voima ei riittänyt koko suunnattoman erämaan
kansoittamiseen. Enemmän väkeä tarvittiin halmeita ravitsemaan,
useampia kirveitä rakennuksille, yritteliämpää, halukkaampaa rotua
uutismaille. Vielä oli erämaa valloittamatta.
Silloin tulivat savolaiset idästä. Ketkäpä olisivatkaan paremmin
sopineet erämaan valloittajiksi kuin savolaiset, jotka jo miespolvien
aikoja olivat siirtolaisina etsineet asuinsijoja Savon kauneilla
vesillä ja kukkuloilla ja jo sata vuosia taistelleet vihollisia ja
rajakorpien kaikkia kauhuja vastaan?
Kirveellä ja tulella olivat he muinoin retkeilleet tervehtimässä
hämäläisveljiä heimorajalla. Nyt tulivat he rauhan aseilla, suurena
rauhallisena sotajoukkona. Ja nyt saatiin nähdä omituisin
valloitusretki, mitä Suomessa on milloinkaan nähty. Lakikirja ja
käskykirjeet kädessä kulkivat päälliköt, kirves olalla, siemenpussi ja
tulukset kontissa marssivat perässä soturit. Se oli tuomarien ja
uutisasukkaitten sotaretki, asutuksen ja viljelyksen rynnäkkö korpeen,
rauhan retki rauhattomuutta vastaan. Muissa sodissa hävitetään
viljamaat, tässä kansoitetaan korpi. Suomalaiset eivät ole koskaan
tehneet loistavampaa urotyötä kuin sen, jolla he valloittivat
isänmaalle sen suurimman voittomaan.
Reippaasti edistyi savolainen asutus erämaalla. Savolaisille
sovitettiin tilaa, missä vain sopi. Missä eivät hämäläiset valvoneet
oikeuksiansa, siihen istutettiin savolainen uutisasukas niinkuin
pensaita istutetaan. Ehtimiseen saivat savolaiset lisäväkeä. Kymmenessä
vuodessa oli valloitus pääasiassa ratkaistu. Jos ei hämäläinen
väistynyt pahalla, väistyi hyvällä. Savolaisilla oli hopeariksit kontin
pohjalla ja he osasivat tyttärienkin kautta tien hämäläisten talojen
isännyyteen.
Hämäläiset ja savolaiset siten kansoittivat erämaan. Kumpikin rotu oli
eriluontoinen ja sen mukaan tuli asutuskin. Savolaisen on helppo lähteä
kodistaan, hän oli syntyänsä lähteväinen; suksimiehenä vain kauniina
kevätaamuna lähti hiihtämään erämaahan ja teki tupansa siihen, missä
sulan tapasi tai mihin kolmantena matkapäivänä pääsi. Hän alotti oman
viljelyksensä aivan uudesta ja antoi talolleen oman sukunimensä.
Hämäläiselle taas oli koti rakas ja hänen oli vaikea luopua isiensä
maalta. Hän sen vuoksi vain levitti isiensä viljelystä ja tuli siten
askel askeleelta erämaahan. Vaan erämaahankin toi hän aina kotitalonsa
nimen ja käytti sitä itsekin kaiken ikänsä. Hänen asutuksensa kulki
hitaasti eikä ehtinyt kauas. Mutta mihin hän juurrutti työnsä, siitä ei
häntä mikään voima maailmassa voinut irroittaa. Savolaisten
siirtolaisten tulvassa pitivät hämäläiset pohjansa, niinkuin kivet
koskessa.
Itäiselle suurelle erämaalle eivät hämäläiset olleet ehtineet
lukuisasti asettua. Se siis kokonaan joutui savolaisten haltuun.
Naapurit rupesivat muinaista Hämeen erämaata sanomaan Savoksi. Mutta
sinne jäi Hämeen sakea veri ja sitkeä luonto. Tämän vereen ja luontoon
yhtyi Savon kieli ja viljelyshalu, ja siten syntyi sinne oma erämaan
rotu, kahden rodun voimainen.
Kauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja
näkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä,
ruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat
mahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä,
maksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria
savolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi
asutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan
erämaat kansoittuivat.
Kun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli
Pirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut.
Savolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin
hämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat
sijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.
* * * * *
Se kesä, jolloin Majalahden Heikka palasi erämaahan, oli ensimmäinen
oikea asutuskesä sillä kulmalla. Taloja syntyi siellä yhden suvikauden
kuluessa useampia kuin ennen kokonaisina sukupolvina. Lähimmiksi
naapureikseen saivat Majalahtelaiset rakkaita sukulaisia. Maisan veli
Sipi oli nainut Heikan sisaren Ursun ja tuli syksymmällä Heikan
perässä. Heille luovutti Heikka maan omasta maastaan, kun he ottivat
vastatakseen emäkylälle maksettavan kalaveron. Vanhan naapurinsa Savon
Matin kanssa eli Majalahden Heikka parhaassa sovussa. Naapuruuteen
yhtyi uusia naapureita ja kun sama selkävesi yhdisti kaikkia, rupesivat
etäisemmät naapurit Metsätaipaleella sanomaan näitä Rantakunnaksi.
Uudet alottelevat etsivät usein apua ja neuvoa vanhemmilta erämaan
olijoilta. Yksinään oli pari uutisasukasta ennen koettanut ponnistaa.
Heidän asutuksensa hävisi ja ryöstetyt ja poltetut aumat ja asunnot
olivat sen hedelmät. Nyt asutus syntyi uudestaan ja yhteisin voimin
saavuttivat ihmiset ensimmäisen pysyvän voittonsa luonnon yli.
Uutisasukkaitten työ edistyi ihmeteltävästi. Suvisin nousi yhä
useammalta mäeltä sakea savu kajaalle poutataivaalle. Joka talvi
ilmestyi mäen seljille uusia raivioita ja uusia asuinpirttejä.
Uutisasukkaitten elämä oli omituista ja alkuperäistä, sillä erämaassa
täytyi olla erämaan tavalla. Naapurit hakkasivat yhdessä suunnattoman
suuria kaskia. Kirveillä ei niitä jaksettu raivata, mutta annettiin
luonnon myrskyjen sortaa pyälletyt hirsikot maahan ja puhurituulien
polttaa kauheat kaskitulet. Sitten heitettiin kallis siemen mustaan
paloon karren peittoon. Luoja antoi vuoden tulon ja syksyllä seisoi
kymmenien sylien aumat halmeella. Siihen aikaan oli erämaalla omat
viljalajinsa. Tuottoisin niistä oli "korpiruis", jota myös sanottiin
"juurehiseksi" ja metsäläisrukiiksi. Se oli siitä merkillinen, että se
kaskeen viskattuna kasvoi koko pensaan olkia yhdestä siemenestä ja
tuotti summattomat määrät jyviä, vaikka tähkät olivat pieniä. Se oli
oikea erämaan siunaus, vaikka se peltojen suuretessa ja kaskien
vähetessä yhä hävisi eikä sen kirpelä olki lopuksi kelvannut edes
lehmillekään.
Paljon pienemmästi alotettiin karjanhoito. Ensin oli lahdenperät
hakattavat vesipajuista ja raivattava luhdiksi ja sinne saatava
haasiapuut. Toisia niittyjä käytiin aitaamassa etäällä vanhoilla
halmeilla. Siten aidattu niitty oli aitaajan oma ja siitä syntyivät
pitkät niittymatkat, joita nuoremmat sukupolvet ovat valittaneet. Vasta
kun näin oli varustauduttu, tuotiin lehmä tai pari autioille
karjanmaille.
Jo eksyi niinkin merkillinen eläin kuin hevonen Rantakunnalle. Se oli
Savon Matilla, joka sen oli tuottanut Savosta. Hevonen eli talvisin
Matin pirtissä niinkuin rakas perheen jäsen ja haukkasi ateriakseen
havuneulasilppua. Lähellä ja kaukana puhuttiin Savon Matin hevosesta.
Niin karttui ja varttui ensi aikoina erämaan viljelys. Mutta sitten
tulivat vitsaukset. Tulivat hallat, kylmivät kauniit kylvöt; suuret
kulot, polttivat maat ja metsät; korven karhut, löivät karjan; peljätyt
vesikesät, peittivät mustaan mutaan niityt ja laihot ja toivat nälkää
elukoille ja ihmisille.
Mutta siitäkin huolimatta elettiin erämaalla.