Hartikka ja Inki olivat palanneet jouluilta Majalahdesta, kun
Lapinmäelle eräänä päivänä hiihti Sinervän Olli Metsätaipaleelta tuoden
karhun arpaa. Koko puolikunnan puolesta hän pyysi Rantakunnan miehiä
yhteiseen karhunajoon. Karhut olivat Metsätaipaleella viime sulan
aikana hulluuntuneet ja tehneet vahinkoja kaikille uutisasukkaille.
Kahden talon emännälle ei ollut jäänyt ainoatakaan sarvipäätä. Nyt oli
yhteinen aije nousta karhuja vastaan ja Paukanmajan metsässä oli saatu
kolme pesuuskuntaa kontioita kierretyksi.
-- Ei ole minusta enää karhuntappajaksi -- vastasi Hartikka
sanantuojalle. -- Minkä vanha vanheneepi, mieli myötähän menevi. Vaan
kun siellä miehissä ollaan, niin ehkä vielä tämän kerran jaksaisin
nuorempain joukossa. Hetikohta ei kuitenkaan ole hyvä lähteä karhun
jäljille. Siinä pitää olla uusi keihäsvarsi. Viikon päästä olemme
Paukanmajalla.
Hartikka ja Inki varustautuivat retkelle niinkuin juhlaan. Paistavissa
näädännahkalakeissa, puhtaat hurstimekot vaatteitten yllä ja tiukat
koipikengät jalassa he pakkas-aamuna nousivat suksille. Matkalla yhtyi
heihin Savon Nikki ja Mikki. He olivat ensimmäisiä sovitulla
yhtymäpaikalla.
Hartikka jätti nuoret miehet varustamaan tulta kylmään majaan ja hiihti
itse sivulle päin iltasärvintä katsellakseen. Hän arveli valkoisessa
koivikossa tapaavansa yöpyneen teeriparven tai pehkuille asettuneen
jäniksen. Niissä mietteissään hän liikkui, kun vanha Kirmu äkkiä rupesi
vihaisesti haukkumaan. Ukko kuunteli, olisiko se herättänyt ilveksen,
vaan kun ei ollut, lähti lähemmäksi kieltämään koiraansa. Hän joutui
parhaaseen hätään näkemään, miten suuri karhu yristen nousi avonaisesta
pesästä. Arvelemiseen ei ollut aikaa, hätinä ehti hän pistää suksensa
hankeen ja saada kirveensä maalle, niin jo karhu tuli yhtenä lumipyrynä
häntä kohti. Tyyneesti väisti Hartikka pedon ja ennenkuin se ehti
päätänsä kääntää, sai se vakavan kirvesiskun niskaansa. Vähän ajan
kuluttua oli kontio temmellyspaikalla kylki maata vasten. Metsämiesten
vanhalla omistustavalla laski Hartikka keihäänsä saaliin päälle, palasi
sitten erämajalle ja leikkisästi lausui nuorille miehille:
-- Käykääpä nuoremmaksenne noutamaan keihääni metsästä, se sinne
unohtui. On sieltä iltakeittokin tuotavana.
-- No minkä nyt on Hartikka saanut -- ihmettelivät pojat ja joutuivat
suin päin metsään, eivätkä olleet silmiänsä uskoa, kun näkivät
tapauksen.
-- Se on sama paha, joka meiltä hevosen vei. Pahoinpa on risu
kylkesi kuluttanut ja ovatpa kyntesikin känsittyneet! Nouse nyt
peijaispaarillesi -- ilakoivat Savon Matin pojat ja asettelivat
ahorassua koivutangoille.
Kun muita karhunajajia alkoi saapua salomajalle, oli heitä kynnyksellä
vastassa suuri ukkokarhu. Se oli kaikille iloinen ällistys. Jokainen
pisti sille kättä ja Metsätaipaleen miehet sanoivat sille terveisiä
emänniltään.
-- Sinä pannattava, hyvä oli ettes Patalan emäntää tavannut, jolta
lehmät söit, olisit sinä toisenkin kierun saanut. Parasta onkin, ettäs
pysyt miesten joukossa! -- sellaista kuuli miesten laskettelevan.
Siitä tuli hupainen iltakunta. Sillä aikaa kuin pari miestä nylki
karhua lepäilivät toiset majassa kotavalkean ympärillä. Pehmeällä
havusijalla majan perällä istui Hartikka hopeankarvainen pää
ryhdikkäästi pystyssä ja kaikki kuuntelivat häntä niinkuin kuningasta.
Kummia puhuttiin siellä karhujen toimista erämailla. Pedot olivat niin
lisääntyneet, että niitä loiski soissa ja rapisi puissa. Ne tallasivat
viljamaita ja olivat varsinkin pahoja kuoppimaan naurishalmeita,
saadakseen jotain maistuvaa kielelleen. Pahemmasta ei niitä kuitenkaan
voitu syyttää ennenkuin uutisasukkaat toivat erämaalle karjaa. Silloin
tuli huolien ja murheitten aika. Kun karhu kerran oli saanut maistaa
karjallista, muuttui se hirmuiseksi pedoksi. Se tappoi ja repi armotta
joka elikon, minkä sai käpäliensä väliin, ja kaivoi säästöön, mitä ei
kerralla jaksanut syödä suuhunsa. Metsän kuningas aikoi tehdä tyhjäksi
uutisasukkaiden koko karjatalouden ja pitää salon yliherruuden
edelleenkin omassa käpälässään.
Muut pedot olivat karhun rinnalla vähäpätöjä. Susi ei vielä ollut
yleinen, eikä sen muutenkaan luultu tekevän suurta vahinkoa, koska sen
hammaslihat Juhannuksen aikaan, s.o. parhaana karjankäynnin aikana,
olivat kipeät, eikä se siis voinut purra. Sitä pahempi oli kamppi, joka
erityisesti vainosi lampaita. Näitä petoja vastaan laitettiin
menestyksellä hirsiloukkaita ja muita pyydyksiä ja varsinkin tapettiin
paljon ilveksiä, joiden kauniita nahkoja kaikki metsämiehet
himoitsivat.
-- Kuka saa karhun sapen? -- tulivat karhunkeittäjät kysymään.
Sillä oli monta ottajaa. Jos näet antoi koiran syödä karhun sappea
nyljetyltä karhuntaljalta, nosti se koirassa verisen vihan karhua
vastaan. Tällä kertaa määräsi Hartikka sapen annettavaksi Sinervän
Ollin mustalle koiralle. Toiset koirat nostivat siitä rähäkän, mutta
tyytyivät, kun saivat muita makupaloja. Ne olivat erämaan pieniä
pystykorvaisia koiria, terhakoita ja teräväsilmäisiä ja kaikilla niillä
oli kolme virkakarvaa leuvan alla, josta oikeat metsä- ja karhukoirat
tunnettiin.
Pian pääsivät miehetkin lämpimälle karhunkeitolle.
Syödessä kysyi Hartikka Metsätaipaleisilta, oliko heillä
karhunpyhitystä. Miehet vastasivat, että kulmalla oli vanha karhun
honka pyhitetty, vaan ettei siihen oltu vielä uhrattu muuta kuin yksi
ainoa kallo.
-- No, minä lupaan tämän kallon ja vielä toisenkin -- sanoi Hartikka.
-- Ja minä yhden -- ja minä kaksi -- --
-- Sopii luvata, kyllä niitä metsässä on, -- nauroi Hartikka. -- Mutta
minä lupaan vain sillä ehdolla, että saan toisen karhun.
Miehet huomasivat pitäneensä liian suurta suuta.
Kaikki panivat keiton syötyään maata eräsaunan mustalle permannolle
lämpöisten kiuvaskivien viereen.
Kun aamulla noustiin päivän puuhaan, kertoi Hartikka, että hänelle oli
unessa itse metsän kultainen Tapio tarjonnut kultatuopista olutta
ja se oli aina ollut hänelle varma merkki, että hän pian joisi
karhunpeijaisia.
Siitä alkoivat Paukanmajalla myötäiset metsipäivät.
Oli salon ihanimpia talvi-aikoja. Koko metsä oli syvässä nietoksessa ja
paksu lumitykkä katti puut ja mättäät. Aamut olivat tyyneitä ja
hurttain haukunta karhunpesillä kaikui hiljaisuudessa kuin sotatorven
ääni. Talviset sumupilvet makasivat liikkumattomina laaksoissa ja päivä
vain sen verran punersi, että metsä unestaan juuri valveutui. Mutta
samassa jo tuli ilta ja ehtoorusko hohti hetken niinkuin kuuma kupari,
kuvaten verestä punottavat nietokset vielä punaisemmaksi, kunnes
taivaanranta kylmeni hiilenmustaksi ja tähti tähden viereen ilmaantui
tuikkimaan nukkuvan salon tummalle taivaalle.
Kaikki kolme pesuuskuntaa tapettiin näinä päivinä Paukanmajan erämaalla
ja niiden lisäksi vielä pari muuta. Näinä päivinä tapahtui myöskin
Ingin kummallinen karhunratsastus.
Inki oli joutunut koirien kanssa eri suunnalle muiden miesten
katsellessa eväskonttejaan. Koirat ajoivat karhun pesästään ja karhu
löi Ingin alleen ennenkuin poika sai otakeihästään suoraksi. Sulin
käsin täytyi Ingin käydä vihollisensa takkuun ja muutaman pyörähdyksen
jälkeen joutui hän karhun selkään. Karhu siitä juoksemaan niinkuin
olisi tuli ollut karvoissa, riensi möristen metsään kuin tuisku niin
ettei Inki nähnyt maata eikä taivasta. Tässä hiiden ajossa löysi hän
kuitenkin neuvon: hän piteli toisella kädellään itseänsä kiini ja
päästi toisella kirveen, jota hän aina piti vyöllään. Silloin kyyti
loppui ja karhu sortui kuoliaaksi lumeen. Mutta Inkiinkin otti ajo
niin, että hän vaipui tainnoksiin karhun viereen, josta toverit hänet
vihdoin löysivät.
Ingin ruumiiseen jäi ikuisia muistoja karhutalvesta. Majalahden
lapsille tuotiin muistoksi kaksi aljua karhunpoikasta, joista tuli
heidän lystimmät leikkitoverinsa. Savon Matin pojat koristivat uuden
hevosensa suitset ja valjaat karhunhampailla, merkiksi siitä, että
karhujen ylivalta oli erämaalla voitettu.